perjantai 30. huhtikuuta 2021

Sukututkimuksen teoria ja käytäntö

Sukutieto 2/1995 s 7-9.

Jos halutaan rakentavassa mielessä pohtia mikä merkitys Suomessa tehtävällä sukututkimustoiminnalla on, varsinkin, jos ajatellaan ns. tieteellistä merkitystä, on syytä ensin pohtia mitä merkityksellä voidaan ymmärtää. Sukututkimuksen kenttä on jaettava osiin ja tarkasteltava kunkin osan merkitystä erikseen. Samalla kun teen tällaista erottelua, otan kantaa myös siihen, mitä tulisi tehdä, mitä puuttuu. Ilmaan voisi heittää myös kysymyksen, jota olen joskus ilman vastakaikua koettanut tuoda julki, että sukututkimus tarvitsisi yliopistotasoisen viran, jonka tehtävänä olisi ensisijassa perustutkimuksen kehittäminen.

Soveltava tutkimus

Suurin osa Suomessa tehtävistä sukututkimuksista on luonteeltaan soveltavaa tutkimusta. Tutkimuksilla voitaneen sanoa olevan tieteellistä arvoa silloin kun tutkimukset on tehty yleisesti hyväksytyillä menetelmillä, käytetyt lähteet ilmoitetaan ja saatuja tuloksia voidaan pitää luotettavina. Tutkimukset ovat soveltavia tutkimuksia, koska ne käyttävät olemassa olevia tutkimusmenetelmiä, soveltavat niitä käytäntöön. Tulokset ovat myös käytännönläheisiä: kuka ja millä tavalla sukuun kuuluu ja minkälaiset ovat heidän elämäkerralliset ansionsa.

Kysyä voidaan, kuinka moni tiedostaa metodinsa eli tutkimusmenetelmänsä. Luultavasti useimmat etenevät rippikirjasta toiseen välillä historiakirjoihin ym. tukeutuen miettimättä millä metodilla he päätelmänsä tekevät. Suurin osa sukututkijoista on harrastuspohjaisia. Heidän lähtökohtansa ovat käytännöllisiä. He toteavat esimerkiksi tyyliin, että ”tuossa on nyt se sama henkilö, joka oli tuossa edellisessä rippikirjassa ja ...”. Metodisesti on tärkeätä todeta, onko eri lähteissä esiintyvä henkilö yksi ja sama. Kokonaisuus muodostuu ketjusta tällaisia päätelmiä.1)

Päätelmien eksaktisuus ei tuota ongelmia niin kauan kuin kirkonkirjat ovat riittävän täydellisiä. Rippikirjat ja historiakirjat yhdessä muodostavat kaksinkertaisen väestökirjanpidon. Normaalisti jo jompi kumpi sarja kirjoja riittäisi eksakteihin päätelmiin. Huolellinen harrastajakin saa niiden avulla hyviä tuloksia. Mutta viimeistään 1700-luvulla tulee vastaan ongelmia, koska kirkonkirjasarjat eivät ole täydellisiä. Silloin tarvitaan täydentäviä lähdesarjoja. Luotettavien johtopäätösten tekemiseksi olisi hyvä tiedostaa päättelymenetelmät. 

Ajassa taaksepäin tutkittaessa tulee vastaan tilanne, että päätelmät eivät ole ehdottoman varmoja vaan ainoastaan enemmän tai vähemmän todennäköisiä. Oikeastaan tällainen tilanne on jo silloin, kun syntyneiden luetteloista ei voida tarkistaa vanhempia. Kysyä voidaan, kuinka todennäköinen päätelmän tulee olla, jotta sitä ei tarvitse varustaa kysymysmerkillä tai jättää kokonaan tekemättä. Mainittakoot esimerkkeinä tilanteet, joissa henkikirjojen avulla päätellään sukulaisuussuhteet ja sukulaisuudesta on nimenomainen maininta tai sukulaisuus päätellään voudintileistä patronyymin ja saman talon peräkkäisen isännyyden avulla. Pitääkö todennäköisyyden olla 100%, jotta olisi oikeutettu sen osalta hakemaan sukutilakunniakirjaa? Nämä jääkööt tässä yhteydessä kysymyksiksi.

Aina silloin tällöin tulee vastaan ristiriitaisia tietoja tai tilanne, että pitäisi erotella toisistaan kaksi samanlaisilla henkilötiedoilla varustettua henkilöä. Lähdekritiikki ja yksittäisten tietojen luotettavuuden punninta on silloin tarpeellista. Yleisesti ottaen kirkonkirjojen tietoja voidaan pitää luotettavina ja erityisen tärkeätä on tällöin syntyneiden luetteloiden luotettavuus: kun syntyneiden luettelo ilmoittaa vanhemmat, niin siihen voidaan luottaa. Tiedossani ei ole yhtään esimerkkiä poikkeuksista. Tähän liittyy hyvin paljon kysymyksiä, aviottomat lapset, adoptiot ja kysymys yleisestä moraalista, joihin en tässä yhteydessä ota kantaa. Esitän vain provokatiivisen väitteen, että talonpoikaisessa yhteisössä ja yleensä maaseudulla moraali oli korkeampitasoista kuin kaupungeissa ja ns. ”hyvissä” suvuissa.

Perustutkimus

Perustutkimuksena voidaan pitää sellaista sukututkimusta, joka pyrkii kehittämään tutkimusmenetelmiä tai luo perusvalmiuksia soveltavan tutkimuksen käyttöön. Voidaan kysyä, onko genealogialla ikiomia tutkimusmenetelmiä. Useimmat tutkimusmenetelmät ovat muista tieteistä omaksuttuja, lähinnä historiatieteestä. Jos vastataan kielteisesti, voidaan edelleen kysyä, tulisiko sukututkimusta varten kehittää omia erityisiä menetelmiä. Voitaisiinko uusia menetelmiä kehittämällä saada uusia tuloksia tai vanhoista tutkimustuloksista enemmän irti.

Suomalaisessa sukututkimuksessa tutkimusmenetelmien kehittely on ainakin eksplisiittisenä ollut vähäistä. Toiseksi olisi huomattava, että periaatteessa pitäisi olla olemassa useita erilaisia metodeja, joista käytännön tilanteissa voitaisiin valita kuhunkin tilanteeseen parhaiten sopiva. 2)

On olemassa muutakin perustutkimusta kuin olemassaolevien tai uusien tutkimusmenetelmien kehittäminen. Kysyä voidaan, mikä on sukututkimuksen teoria. Teoriaksi ei riitä se, että on olemassa erilaisia esipolvien esitystapoja ja numerointijärjestelmiä. Ainakaan suomenkielellä en tunne kirjaa, joka selvittäisi kunnolla kaikki alan käsitteet. Käsitejärjestelmä on olennainen osa teoriaa. Heitän tässä ilmaan yhtenä käsitteenä käsitteen suvun eri ulottuvuuksista. Kaksiulotteisessa avaruudessa olisivat ulottuvuudet sukupolvesta toiseen (eteen- ja taaksepäin) sekä sivusuunnassa sisaruksista, puolisoista toisiin. Aika voisi olla kolmas ulottuvuus. Onko muita ulottuvuuksia?

Sukututkimukset

Jaoitellaan sukututkimukset erilaisiin ryhmiin, jotta niiden merkitystä voitaisiin yrittää arvioida paremmin.

1) Varsinaiset sukututkimukset ovat luonteeltaan tieteellistä soveltavaa tutkimusta edellyttäen, että ne täyttävät tieteellisyyden perusehdot menettelytapojen, lähteiden ja tulosten luotettavuuden suhteen. Tutkimuksellista arvoa lisää kokonaisvaltaisuus sekä henkilöihin ja olosuhteisiin syventyminen.

2) Sukujen alkuperän tutkiminen on yleensä enemmän tai vähemmän ongelmallista lähteiden niukkuuden, ajankohdan vanhuuden tai muun syyn takia. Niiden kohdalla joudutaan tekemään tavanomaista soveltavaa tutkimusta vaativampaa työtä. Lähteet voivat olla paitsi niukkoja myös tulkinnanvaraisia ja keskenään ristiriitaisia. Kysyä voidaan, onko erikoisten ja vaikeiden lähteiden metsästämisellä tieteellistä merkitystä. Näillä selvityksillä on huomattava tieteellinen arvo, jos tuloksia voidaan pitää luotettavina. Todellisten tutkijoiden ja harrastajien ero näkyy juuri näissä tutkimuksissa parhaiten. Kokeneiden tutkijoidenkin piirissä on päätelmien kriittisyydessä eroja. Toista äärimmäisyyttä edustaa tutkija, joka löydettyään jotakin yhteyttä esimerkiksi kahden nimen välillä, pitää asiaa sillä perusteella selvänä ja tekee kauaskantavia johtopäätöksiä tyyliin ”Viron Tapiot Lapin asuttajina” (Sukuviesti 6/1993). Toista äärimmäisyyttä voitaneen nimetä ”inhokriittiseksi” asenteeksi. Edellisestä on olemassa runsaasti esimerkkejä. Jälkimmäisestä esimerkiksi sopinee Yrjö Blomstedtin tutkimus Jalkasten sukukirjassa (Jyväskylä 1989) suvun alkuperästä ja varhaisimmista sukupolvista. Useimmat tutkijat, joihin itsekin katson kuuluvani, edustavat eräänlaista välimuotoa: kriittisyyden puitteissa voidaan hahmotella suvun varhaispolvien myös todennäköinen polveutuminen käyttämällä tarvittaessa kysymysmerkkejä. 3)

3) Lähdejulkaisut ja hakemistot helpottavat merkittävästi kaikkien tutkijoiden työtä. Silti niiden laatimista ei yleensä pidetä tieteellisesti merkittävänä. Omasta mielestäni ainakin vaikeasti käytettävissä olevien lähteiden julkaiseminen on tieteellisesti merkittävää, koska se edellyttää järjestelmällistä syventymistä kyseiseen lähdesarjaan. Syventymisen yhteydessä syntyy yleensä myös päätelmiä lähteen luonteesta käyttöarvosta yms., jotka muutoin jäisivät vain arvailujen asteelle.

4) Opas- ja oppikirjat ovat koulutuksen kannalta tärkeitä. Hyvällä oppikirjalla on tieteellisiä ansioita. Olettaisin, että ansiot perustuvat siihen, että kirjaa laadittaessa on tehty järjestelmällinen aihealan kartoitus. Sukututkimuksen alalla on tehty monta ja monentasoista opaskirjaa. Varsinainen oppikirja puuttuu. Kuka tekee oppikirjan ”Sukututkimuksen teoria ja käytäntö”?

5) Erotettakoot laajuutensa takia omaksi ryhmäkseen vielä sukukirjat: Lohjalla kotiseutupäivien yhteydessä kesäkuussa 1994 pidetyssä seminaarissa pohdin sukuseurojen julkaisutoiminnan merkitystä. Mekittävimmät sukuseurojen julkaisut ilmestyvät sukukirjoina. Useimmat sukukirjat ilmestyvätkin sukuseurojen toimesta. Tarkastelin myös sukukirjojen tieteellistä merkitystä. Esitelmä on julkaistu Sukuviestissä (4/1994, s 7-10). Tässä yhteydessä riittänee todeta lyhyesti perusedellytykset, että sukukirjojen on oltava joko tutkimusta tai tutkimukseen soveltuvaa lähdeaineistoa, jotta ne kiinnostaisivat tieteenharjoittajia. Korostin lähdetietojen ja yhteenvetokatsausten merkitystä ja tiedottamisen tärkeyttä.

Tällöin sukukirjoista voisivat olla kiinnostuneita varsinaisten sukututkijoiden ohella historian, väestön, alueen, yhteiskunnan, perinteen, nimistön ja jopa laki- ja lääketieteen tutkijat, yleisesti ottaen kaikki tieteenalat, joihin voidaan soveltaa henkilöhistoriallista, paikallishistoriallista tai suvullista aspektia (suomeksi: näkökulma).

Paradoksaaliselta saattaa kuulostaa, että nähdäkseni suomalaisen suktutkimustieteen kehittyminen edellyttänee irtisanoutumista historian aputieteen roolista. Olisi syytä lähestyä yhteiskuntatieteitä ja kysyä, olisiko niillä jotakin metodisesti annettavaa sukututkijoille.

Suomen Sukututkimusseuran julkaisutoiminta

Suomessa on useita alueellisia tutkimusseuroja, joiden julkaisutoimintaa en ryhdy arvioimaan. Sitä vastoin tieteellistä merkitystä ajateltaessa ei voida sivuuttaa Suomen Sukututkimusseuran julkaisutoimintaa. Suomen Sukututkimusseura (SSS) on ainoa selkeästi tieteellinen sukututki¬musseura Suomessa. Ajoittain on pohdittu, pitäisikö SSS:n toimintaa kehittää valtakunnallisen etujärjestön suuntaan (alueellisten seurojen keskuselimeksi) ja pitäisikö julkaisutoimintaa kansantajuistaa ja painopistettä siirtää sukututki¬joiden koulutuksen puolelle ja jättää ns. tieteellinen puoli vähemmälle. Toisaalta on oltu sitä mieltä, että Suomi tarvitsee yhden tieteellisen sukututkimusseuran, jonka tieteellistä roolia tulisi vahvistaa.

SSS:n, joka perustettiin vuonna 1917, julkaisutoiminta on mittavaa. Yksi kriteeri julkaisutoiminnan tieteellisyyden arvioimisessa voisi olla sen tarkastelu, mitkä julkaisut ja artikkelit vielä nykyisinkin — vuosikymmenienkin kuluttua — ovat säilyttäneet merkityksensä. Ensinnäkin on erotettava lähde-julkaisut, joita ovat mm. vanhimmat koulumatrikkelit ja perukirjat. Jos ne ovat aikanaan huolella tehtyjä, niin niiden arvo on säilynyt. Esimerkiksi Turun, Porin, Vaasan tai Helsingin koulumatrikkelit, matrikkeli Suomen piirilääkäreistä tai Senaatin virkamiehistä ja Kokkolan tai Oulun kaupungin vanhimmat perukirjat.

Toiseksi Genos-aikakauskirjassa on paljon artikkeleita, joissa selvitellään sukujen alkuperää ja vanhimpia polvia. Niiden arvo on suorassa suhteessa tiedon luotettavuuteen. Sama koskee yksittäisten sukujen selvittelyjä, jotka seuran julkaisuissa (lyhyet Genoksessa, pidemmät vuosikirjassa tai muissa julkaisuissa) ovat luonteeltaan matrikkelimaisen tarkkoja. Toisaalta vaikeiden asioiden tietämys on luonteeltaan kumuloituvaa, kasautuvaa. Joku tekee ensin pohjatyön, toinen löytää siihen lisiä ja kolmas korjaa vääriä tietoja tai tulkintoja myöhemmin löytyvien uusien tietojen avulla. Näin on kaikissa tieteissä. Järjestelmällisen ja hyvin tehdyn perustyön arvo säilyy korjauksista ja lisäyksistä huolimatta.

Kolmanneksi kartoittavat selvitykset, joiden merkitys aikanaan on ollut suuri. Esimerkiksi Osmo Durchman teki valtavan työn selvittämällä Suomen vanhimman ja uudemmankin kirkonkirja-aineiston, mitä kirjoja on olemassa ja mitä ja milloin on tuhoutunut. Hän selvitti myös mitä ns. erikoislaatuisia seurakuntia on ollut ja onko niillä ollut kirkonkirjoja. Uusien luetteloiden ja mikrofilmausten jälkeen tämän työn arvo on vähentynyt, mutta on muistettava, että ilman Durchmanin kartoitustyötä moni asia olisi nyt paljon huonommin. Historiakirjojen kopioinnin ja sittemmin mikrofilmauksen kannalta tämä työ oli ratkaisevan tärkeä. Durchmanin laatimissa luetteloissa on vielä osia, joita nykyiset mikrofilmiluettelot tai uudempi kirjallisuus ei korvaa. 4)

Löytyykö SSS:n julkaisuista sukututkimuksen teoriaa tai metodeja käsitteleviä selvityksiä? Ainakin tutkimusmenetelmiin liittyviä artikkeleita löytyy. Olen itse pyrkinyt kehittämään päättelytekniikkaa kahdessa Genoksessa julkaistussa artikkelissa. Esipolvien esitystapoihin liittyviä kirjoituksia löytyy uesampiakin, mutta yksimielisyyttä hyvistä esitystavoista ei liene vielä saavutettu. Useat sävyltään opettavaiset kirjoitukset ovat samalla myös käytännön tutkimus- ja päättelymenetelmiä kehittäviä. Teoreettissävyinen kirjoittelu on ollut muutaman harvan kirjoittajan varassa. Tehtävää on jäljellä yllin kyllin. 5)

Lähteet:

  • 1) Vrt Pentti J Voipio ”Kirkonkirjojen puuttuessa tai ollessa puutteellisia”, Suku ja Tieto, SSS julk. 34, Helsinki 1982, s 44-70.
  • 2)  Sven-Erik Åström kirjoitti vuosikymmeniä sitten, että ”Sukututkimus tarjoaa aineistoa sosiaalihistorialle ja on parhaimmillaan eräs sosiaalihistoriallinen metodi. Suomen sisiaalihistoria kaipaa monta perusteellista tutkimusta, joille genealogia antaisi metodin.” Genos 39(1968) s 29.
  • 3) Blomstedtin kriittisyyttä kuvaa esimerkiksi asenne, jolla hän on rajannut Niskamäen ja Neuvolan Jalkaset sukukirjan ulkopuolelle (mt. s 14-15)
  • 4) Esimerkiksi Osmo Durchmanin kirjoitus ”Turun vanhimmat rippikirjat”, Genos 6(1935), s 172-177. 
  • 5) Matti J Kankaanpää: ”Välttämättömät ja riittävät ehdot genealogisessa päättelyssä”, Genos 1981: 60-64 ja ”Sukututkimus ja ainoa mahdollinen tapaus”, Genos 1983: 156-161. En ole saanut historiatieteellistä vaan yhteiskuntatieteellisen tutkijakoulutuksen ja ajattelutapa on niissä sen mukainen. Esimerkkeinä Pentti J Voipion kirjoitukset ”Lähteet kertovat — ja vaikenevat”, Genos 56(1985) s 13-34, sama ”Rippikirjat ja henkikirjat — eräs vertailutehtävä”, Genos 55(1984) s 27-28, sama ”Tietämisen tuskaa nimistä”, Genos 51(1980) s 97-111, Elias Orrman ”Henkikirjat henkilöhistoriallisena lähteenä”, Genos 51(1980) s 1-21.