Onko sukututkimustieteellä omaa metodia?

Eteläpohjalaiset Juuret 3/2005, s. 38-55. ISSN 1795-3189.

Sukututkimuksen harrastus on viimeisten parin kolmen vuosikymmenen aikana kasvanut rähjähdysmäisesti. Julkaistu on enemmän kuin koskaan aikaisemmin yhteensä. Mutta yhdellä sektorilla on ollut hiljaista. Teoreettisista kysymyksistä on kiinnostuttu ja myös kiinnostuksen mukaisesti kirjoitettu vähän. 1980-luvulla oli joitakin kirjoituksia numerointijärjestelmistä, mutta tämäkin kehityssuunta on lopahtanut. Tutkijat ovat pysyttäytyneet vanhoissa ja hyviksi koetuissa esi- ja jälkipolvien numerointijärjestelmissä. Sukututkimusohjelmat lienevät keskeisin syy siihen, ettei numeroitijärjestelmiä enää pohdita, koska ohjelmat tekevät numeroinnin automaattisesti. 

Yhdellä poikkeuksella olen tuntenut olevani ”huutavan ääni korvessa”, kun olen Genoksessa kirjoittanut 1980-luvulla kaksi sukututkimuksen menetelmiin liittyvää artikkelia ja sukututkimuksen määritelmästä pari vuotta sitten.  Kannanottoja tai palautetta niistä ei ole kuulunut tai näkynyt. Olen sopivissa tilaisuuksissa koettanut sanoa, että sukututkimuksen nostamiseksi tieteenä historiatieteelle alistetusta asemasta itsenäisemmäksi ja arvostetummaksi tieteenalaksi metodisia olisi kysymyksiä pohdittava. Tavoitteeksi olisi asetettava, että jossakin korkeakoulussa tai yliopistossa olisi ainakin yksi virka tai toimi, jonka haltijan tehtäviin kuuluisi sukututkimuksen teorian ja metodien kehittäminen. Tämän tulee olla tavoitteena siitä huolimatta, että se on vaikeata ja ettei siihen ole rahaa. Historian puolella virkoja on niin paljon, että johonkin virkaan sukututkimuksen teorian kehittäminen voitaisiin sisällyttää, jos todella ollaan sitä mieltä, että sukututkimus kuuluu historiatieteiden piiriin. Se ei vaadi muuta perustetta kuin valtavaksi paisuneen harrastuksen ja julkaisutoiminnan olemassaolon.

Sukututkimuksen metodista

Kun sukututkimusta on pidetty historiatieteiden piiriin kuuluvana, siitä on seurannut se, että historiantutkimuiksen käyttämät metodit on katsottu riittäviksi.  Ensi sijassa tämä tarkoittanee lähdekritiikkiä. Mutta jotakin muutakin täytyy olla, koska pelkällä kritiikillä ei saada tuloksia aikaan. Pikemminkin päinvastoin. Vahvalla lähdekritiikillä voidaan useimmat päätelmät tehdä mahdottomiksi. Tähän liittyy edellä mainitsemani poikkeus. 

Jättäessään Suomen Sukututkimusseuran esimiehen tehtävät Lars-Folke Landgrén kirjoitti Sukutiedossa tieteellisestä sukututkimuksesta kysymysmerkillä lähdekriittisyyden näkökulmasta.  Jos olen oikein ymmärätänyt hänen sanomansa, niin varsinkin harrastelijasukututkijoiden tulisi luopua heti, kun tulee epävarmuustekijöitä vastaan. Jotta päästään hedelmällisen keskustelun jäljille unohdetaan harrastelijamaisuus. Riippumatta siitä onko tutkija harrastelija tai tehtävään kouliintunut ammattilainen, niin yhtä mieltä ollaan siitä, että luotettaviin johtopäätöksiin pitää pyrkiä. Eri mieltä olen siitä, että tutkimus pitäisi lopettaa, kun vastaan tulee sanoisinko epävarmuustekijöitä. Tällä perusteella voitaisiin mm. koko keskiaikaa tai uuden ajan alkua kosketteleva genealoginen päättely heittää suoraan roskakoriin. Epävarmuustekijöitä on vaikka millä mitalla. Mutta metodin kehittämisellä tarkoitan nimenomaan sitä, että kehittyneellä menetelmällä saadaan varsin luotettavia (ei välttämättä sataprosenttisia) tuloksia vaikeillakin tutkimusalueilla liikuttaessa. Juuri näitä menetelmiä olisi tietoisesti kehitettävä. 

Keskiajan sukututkimus on oma tieteenalansa sukututkimuksessakin, johon minun osaamiseni ei riitä. Olen seurannut siitä käytävää keskustelua ja havainnut, että päättelyjen takana on vahvaa metodiikkaa, jota ilman tuloksia ei saataisi. Eri asia on kuinka selkeästi metodiikka on tiedostettu tai kerrottu lukijoille. 

Sukututkimuksen perusmetodi

Tässä esityksessäni pyrin pysyttelemään ns. uuden ajan puolella, vuosisadoissa, joita sukututkijat useimmiten tutkivat. Keskeinen aksioma on, että jokainen sukututkija käyttää jotakin metodia eli menetelmää. Yleensä hän ei tiedosta menetelmän käyttöä. Metodi voidaan määritellä tavaksi tehdä tutkimusta. Sukututkijoiden normaalisti käyttämä tapa on esitetty esimerkiksi opaskirjassa ”Sukututkimus askel askeleelta”. Hahmotan sen tässä mahdollisimman lyhyesti: 

• Aina on oltava alkutietoja, joista lähdetään liikkeelle, yleensä nimi, syntymäaika ja -paikka.
• Alkutietojen mukaisesti katsotaan syntyneiden luettelosta.
• Seuraavaksi katsotaan vastaavan ajan rippikirjasta syntyneiden luettelon tietojen avulla.
• Tämän jälkeen jatketaan rippikirjaketjua pitkin ja välillä poiketen historiakirjoissa jne.

Lähdekritiikki näkyy opaskirjassa sillä tavalla, että kehotetaan tarkistamaan tietojen oikeellisuus ja ettei samana päivänä ole syntynyt useita samannimisiä henkilöitä. Tutkimus on ongelmatonta niin kauan kuin tiedot ovat ristiriidattomia ja niin kauan kuin kirkonkirjojen tietosisältö on riittävä. Nimetään edellä selostettu menetelmä perusmetodiksi, jota voisi ehkä kansakielisemmin sanoa ”sik-sak-metodiksi” tai vuorotteluperiaatteeksi. Siinä siis johdonmukaisesti edeten tutkitaan vuorotellen historiakirjoista ja rippikirjoista.

Kuin kissa kuumaa puuroa

Medodisten kysymysten eteen joutuu aivan uudella tavalla, kun kirkonkirjat eivät enää riitä. Tapana on silloin ollut etsiä uusia lähteitä. Se, mitä lähteitä valitaan, on jo sinänsä metodinen kysymys, jota joudutaan pohtimaan sen mukaan paljonko aikaa on käytettävissä työhön, mihin osaaminen riittää ja kuinka lähteitä ylipäätään on olemassa. Tieteellisessä työssä huomioidaan aina myös tutkimuksen ”ekonomia” eli se paljonko aikaa ja rahaa on käytettävissä. Tästä syystä tehdään erilaisia rajauksia, jotka selvästi kerrotaan. Kaikkien mahdollisten lähteiden läpikäynti on usein ylivoimainen tehtävä. Siksi esimerkiksi sukututkijakin voi joutua turvautumaan ensiksi yhteen ainoaan lähdesarjaan, kun kirkonkirjat eivät riitä, Suomen asutuksen yleisluetteloon (tai sen puuttuessa henkikirjoihin). Hyvä metodinen tapa on jakaa valtavan määrän lähteitä läpikäyminen vaiheisiin: ensin se, mikä on helpointa, sitten aina vaikeampiin kunnes tuloksia saadaan. Sukututkijalla vaihtoehtoisia vaikeampia lähteitä, joissa osaamisen rajoitukset tulevat helposti vastaan, ovat esimerkiksi tuomiokirjat.

Vaikeimmissa tapauksissa joudutaan tekemään monilähteistä tutkimusta. Silloin joutuu aivan uudella tavalla pohtimaan, mitä kustakin lähteestä voi päätellä ja mitä ei. Ehkä esimerkki kertoo asian selkeämmin.

Viime aikoina työtehtävikseni on tullut sukututkimuksia, joissa liikutaan päättelymahdollisuuksien rajoilla kuten keskiajan genealogiassa. Metodisesti olen lähestynyt näitä kuin ”kissa kuumaa puuroa”, varovaisesti ja tunnustellen mahdollisuuksia. Ensin on kartoitettu alkutiedot mahdollisimman tarkasti. Seuraavaksi olen katsonut karttaa, missä alueella ollaan ja mistä yleisen tietämyksen perusteella joudutaan todennäköisimmin etsimään. Tutkimuksen jatkoon vaikuttaa olennaisesti, onko suku liikkuvaa vai paikallista, mistä saadaan keskeisin johtolanka, jonka varassa voidaan hakea, esimerkiksi sukunimi tai sukunimen puuttuessa patronyymi. Kolmanneksi olen katsonut, mikä on kriittinen ajanjakso, johon tutkimus tulisi kohdentaa ja neljänneksi mitä lähteitä siihen on käytettävissä. Sitten varsinainen tutkimus tapahtuu välttämättömien ja riittävien ehtojen menetelmällä, jonka olen esitellyt aikanaan Genoksessa.

Ennen kuin menen omaan esimerkkiini, tarkastelen yhtä päättelyä metodisesti, joka mm. voisi oikeuttaa Landgrénin mielipiteet. Jaakko Ilkan sukuyhdistys on julkaissut 30-sivuisen lehden (siitä ei löydy painopaikkaa eikä painovuotta) ”Jaakko Ilkan jälkeläisiä viisi sukupolvea Jaakko Ilkan suku r.y:n työvaliokunnan täydentäminä ja korjailemina”. Alkusanoissa kerrotaan, että sukupuuhun on löytynyt kokonaisia uusia haaroja. Perusteita ei joko ole vaivauduttu kunnolla kertomaan tai ne ovat metodisesti sattumanvaraisesti esitettyjä. Yleisempääkin merkitystä voisi kuitenkin olla nuijapäällikkö Ilkan perheellä, oliko hänellä kaksi vaimoa ja uuden löydetyn vaimon kanssa myös lapsi, josta polveutuu kokonainen laaja sukuhaara. Siksi asia olisi ollut kunnollisen selvityksen arvoinen. Jos selvitys on tehty muualla aikaisemmin, niin kohtuullista olisi ollut mainita missä ja milloin. Oletan siis, ettei sellaista ole ainakaan julkaistu. Lähdeviitteet myös voivat jossakin olla olemassa ja hyvin dokumentoituina, mutta kaiketi mainitun työvaliokunnan mapissa ”salaiset asiat”. Monta kohtaa on ilmeisen aiheellisesti varustettu kysymysmerkeillä. Aiheperusteita johtopäätöksille tekstistä on kyllä löydettävissä ja jos faktat olisi metodisesti esitetty kunnolla, niin päätelmiin voisi uskoakin. Mutta tällä tavalla esitettynä ymmärtäisin hyvin, jos kriittinen historiantutkija viittaa tälle tekstille ”kintaalla”.

Otan omakohtaisen esimerkin myös Pohjanmaalta ja tutkimuksesta, joka on vielä vähän kesken. Tämä on tarkoituksellista, koska valmiin vastauksen saaminen vie aikaa ja vaivaa, jos onnistuu täydellisesti ollenkaan. Tarkoitukseni on havainnollistaa sitä, millä tavalla muotoilen lähtökohdat. Sanoisin, että hyvin muotoiltu on puoliksi tehty.

Tutkimusten lähtökohdaksi minulle annettiin Kalevi Mäki-Kihniän julkaisema sukukirja Kihniän suvusta.  Lyhyesti sanottuna tehtävänä on selvittää suvun ensimmäisen tunnetun esi-isän Jaakko Makunpojan syntyperä niin hyvin kuin mahdollista, jos se ylipäätään on mahdollista. Mitä saadaan etunimen ja patronyymin lisäksi alkutiedoiksi, joista on apua tutkimuksessa? Sukukirjan mukaan hän kuoli 1. sunnuntaina kolminaisuuden päivän jälkeen (24.5.-27.6.) 1697 Ilmajoella 67-vuotiaana, hallitsi Kihniän taloa Peräseinäjoella 1662-90. Vaimo oli Riitta Valpurintytär, joka kuoli noin 1694. Kuoliniästä saadaan Jaakon syntymävuodeksi 1630. Lapsia tunnetaan neljä, joista vanhimman synty-mävuosi on noin 1651.

Ennen kuin yritetään eteenpäin on syytä hiukan tarkastella alkutietoja lähdekriittisesti. Tärkeä kuolinikätieto voidaan tarkistaa haudattujen luetteloista. Ilmajoelta on laadittu tältä ajalta myös SAY, joten on syytä myös siitä vilkaista, että isännyysvuodet ja nimet ovat oikein. Osoittautuu, että ennen vuotta 1675 SAY:ssä on tietoja vain joiltakin vuosilta muista kuin isännistä. Tarkistusta voi tehdä myös vertaamalla muihin julkaistuihin tutkimuksiin. Tässä tapauksessa sellainen löytyy minun tekemänäni. Olen itse SAY:n nojalla merkinnyt Jaakon vaimon Pirkko Vilpuntyttäreksi. Pirkko ja Riitta ovat yksi ja sama nimi, jotka pohjautuvat ruotsinkieliseen nimeen Brita. Valpurintytär ja Vilpuntytär (Phlipsdotter) ovat kaksi täysin eri nimeä. 

Vielä yksi huomio alkutiedoksi ennen seuraavaa vaihetta. Jaakko oli joko talon ensimmäinen isäntä (uudisasukas) tai hän asutti autioksi jääneen paikan. Saman paikan aikaisempaa asujaa ei isäksi ole löydettävissä. 

Sitten on syytä ottaa esille kartta ja pohjustaa etsintä maantieteellisesti. Myös aikakautta on syytä pohtia samassa yhteydessä. Tutkimuksen kannalta kriittinen ajanjakso tulee olemaan 1630-luvulta 1660-luvun alkuvuosiin. Asutushistorialliseen taustaan asetettuna Jaakko oli itse asiassa nykyisen Peräseinäjoen sikäli ensimmäinen asukas, että hänen talostaan tuli pysyvä ja asutus jatkui katkotta, autioitumatta välillä. Asukkaita, joiden asumat jäivät täysin autioiksi, on voinut seudulla olla jo 1500-luvun jälkipuolella. Tällaisia viitteitä on saatavissa paikallishistorioista.

Peräseinäjoki oli 1600-luvun puolivälissä Ilmajoen pitäjän harvaan asuttuja, jopa asumattomia, reuna-alueita. Maanteitä ei ollut. Kulkuväylinä olivat joet. Maakuntaraja Satakuntaa vasten ei ollut kovin kaukana. Olennainen kysymys on, onko Jaakko tullut läheltä, Ilmajoen vanhastaan asutuista kylistä vai kaukaa kulkuväyliä pitkin. Jälkimmäinen olisi todennäköistä, jos epäiltäisiin Jaakkoa suvultaan savolaiseksi. Mitään sukunimeä, josta savolaiset yleensä tunnistaa, hänellä ei lähteissä ole. Kihniä-nimikin on ilmeisesti ollut paikkaseudulla häntä aikaisemmin. Se on mm. joen nimi, jonka varrelle talo tehtiin. On pakko rakentaa olettamuksia todennäköisyyksien varaan. Tällöin Jaakko on pääteltävissä pohjalaiseksi ja kotikylä löytyy todennäköisimmin läheltä Ilmajoen vanhoista kylistä. Lähimmät kylät Satakunnan puolelta (ensi sijassa Kihniö) on ehkä syytä myös varmistaa. Nämä varmistukset jääkööt lopullisessa tutkimuksessa julkaistaviksi. Tämän tarkastelun tuloksena voidaan keskittyä Ilmajoen silloisen pitäjän alueeseen, johon sisältyivät nykyisistä pitäjistä kylinä mm. Jalasjärvi, Kurikka ja Alavus, siis aika laaja alue.

Kahdenlaisia lähteitä löytyy asukkaiden nimien haravoimiseksi noin ajanjaksolla 1630-1660. Muualta kuin Seinäjoelta on olemassa isäntäluettelot ja Seinäjokikin sisältyy SAY:oon. Käytännössä olen tutkinut molemmat. Haravoinnin tuloksena löytyi kolme Markkua, jotka voisivat tulla Jaakko Markunpojan isinä kysymykseen. Nämä ovat:

• Jalasjärven kylässä Markku Matinpoika. Hän on isäntäluetteloiden mukaan myöhemmän Hirvijärven kylän Kouvon (Kouko) talon isäntä vuosina 1636-75. 
• Kurikan kylässä, isäntäluetteloiden mukaan Vähä-Kurikassa 1606-53 isäntänä ollut Markus Juhonpoika, jota seurasi isäntänä 1654-75 Erkki Markuksenpoika. 
• Jouppilan kylässä, isäntäluetteloiden mukaan Piirtola nro 3 isäntä vuosina 1635-60 Markku Paavonpoika, jota seurasi isäntänä poika Yrjö Markunpoika 1663-65. 

Metodisesti seuraava vaihe olisi ratkaista, mikä näistä kolmesta on oikea. Ellei enempiä lähteitä ratkaisun pohjaksi löydy, on tyydyttävä asettaman tapaukset todennäköisyysjärjestykseen. Yksi kriteeri on välimatka. Lähinnä oleva on todennäköisin ja tällä perusteella ensimmäiselle sijalle tulisi Hirvijärven Kouko. Muutkaan eivät ole niin kaukana, etteivätkö ne olisi mahdollisia välimatkan suhteen. Jos Kouvon talossa oli riittävästi miesvoimaa pitää oma talo asuttuna ja lisäksi asuttaa toinen talo lähiseudulla, niin se on hyvin uskottava.

Sitovampaa päätelmää varten on aihetta pohtia muitakin kriteereitä ja etsiä lisää lähteitä päättelyn tueksi. Missään kolmesta talosta seuraava isäntä ei ollut Jaakko Markunpoika, joten tällä perusteella ei päästä tekemään rajauksia. Toisena kriteerinä voisi olla ikäsuhteiden pohdiskelu. Voitaneen olettaa, ettei Jaakko Markunpoika ollut talonsa vanhin poika, kun hän 1630 vaiheilla syntyi. Syntymävuoden tarkkuuden luotettavuutta lisää se, ettei se ollut pyöreitä vuosia (kuten 60 tai 70, jolloin tarkkuus olisi ± 5 v.) vaan vuoden tarkka (67). Isännyysvuosista arvioiden Kouvon ja Piirtolan Markut olivat suurin piirtein yhtä vanhoja, mutta Vähä-Kurikan Markus olisi ollut näitä sukupolven verran vanhempi. Tarvittaessa voisi pohtia, oliko tämä niin vanha, että hän siitä syystä olisi kolmikosta epätodennäkoisin.

Jätämme tämän metodin kannalta toisinaan tarpeellisen pohdinnan, koska alkutiedoissa oli viite lisätietoon, jonka apu voisi olla merkittävä ns. riittävyysehtojen kannalta. Viitteen avulla löytyy Ilmajoen käräjien pöytäkirjoista 10.3.1654 pykälä, jossa Jaakko Markunpoika Jalasjärveltä pyysi lupaa uudistilan perustamiseksi. Uudistilan veroluvuksi tulisi 1/6. Lautamiehistö todisti, että paikka oli ollut autiona nuijasodasta alkaen niin, että kaikki oli metsittynyt. Uudistila tarvitsisi 8 vuoden verovapauden päästäkseen jaloilleen. Uudistilan sijainnista ei sanota sen enempää – valitettavasti. Arvella voidaan, että paikka olisi vähän tarkemmin kerrottu, jos se olisi ollut suhteellisen kaukana lähtökylästä tai aivan toisella puolella pitäjää. 

1600-luvun puolivälissä Hirvijärvi oli vain järven nimi eikä taloillakaan silloin vielä ollut nimiä. Talonnimi Kouko tulee lähteisiin vuosisadan lopulla tai seuraavan vuosisadan puolella. Hirvijärvestä tuli kylä vasta isonjaon aikoihin yli sata vuotta myöhemmin. Markku Matinpoika asui siis yhtä taloa Jalasjärven kylässä. Tällä perusteella tuomiokirjan ilmoitusta, että Jaakko Markunpoika oli Jalasjärveltä, voitaisiin pitää riittävänä. Monet lukevat tuomiokirjoja usein syystä, että sieltä odotetaan löytyvän tietoja, joissa sukulaisuussuhteet kerrotaan. Ilmajoen käräjiä aika laajasti lukeneena arvoisin, ettei tämän esimerkin tapauksessa ole löydettävissä Jaakon syntyperän suoraan kertovia tuomiokirjatietoja.

Kriittisenä tutkijana on kuitenkin tehtävä vielä kaksi varausta, jotka toivottavasti jatkotutkimuksella voidaan selvittää. Ensinnäkin, koska uudistilan paikkaa ei täsmennetty ja koska veroluku on pienempi kuin Kihniän veroluku 1600-luvun lopulla (1/4), pitäisi varmistaa, että kysymys on samasta talosta. Tämä edellyttäisi vuosien 1655-60 tutkimista veroluetteloista. Juuri näiden vuosien kohdalla SAY:ssa on aukko johtuen Pohjanmaan hallinnollisista olosuhteista. Toiseksi eräässä lehtikirjoituksessa annetaan ymmärtää, että Kihniän paikalla olisi ollut asutusta nuijasodan ja vuoden 1654 välisenä aikana, mikä olisi ristiriidassa tuomiokirjan ilmoituksen kanssa. 

Edellisen varauksen eliminoimiseksi olen käynyt läpi Länsipohjan (Vesterbottenin) henkikirjoja, joihin Pohjanmaakin tiettyinä ajanjaksoina sisältyy, sekä sotilasrullia.  Jälkimmäisistä Jaakkoa ei ole löytynyt niin, että oletus Jaakon joutumisesta sotilaaksi Kaarle X Kustaan sotien ajaksi ja kotiutumisesta sotien päätyttyä v. 1660, ei voi pitää paikkaansa. Henkikirjoista on vaikea tehdä päätelmiä, koska henkirahan maksajat on taulukoitu numeroina ilman, että kerrottaisiin muiden kuin isännän nimi. Totean tässä vain laskelman verovapausvuosista: 1654 + 8 vapausvuotta = 1662 eli vuosi, josta alkaen Kihniän talon löytyy johdonmukaisesti henkikirjoista.

Edellämainituilla varauksilla käyttämämme metodi olisi tuonut tuloksen. Tutkimus valmistuu aikanaan, mutta varausten minimointi vaatii vielä aikaa ja vaivaa. Pääasiana tässä on ollut esitellä, millä tavalla sukututkija voi saada vaikeissakin tilanteissa luotettavia tuloksia. Kun menetelmäni on kehitetty yksittäisen henkilön tai sukulaisuussuhteen tutkimista varten, niin se ei ole yleistämään pyrkivän historiantutkijan menetelmä. Yhteenvetona tästä välttämättömien ja riittävien ehtojen menetelmästä sanoisin, että sen soveltaminen on oikeutettua vaikeissakin tapauksissa huolellisten valmistelujen kautta. Vaikeita ongelmia tulisi lähestyä kuin kissa kuumaa puuroa samalla, kun tutkimuksen kuluessa selusta ja sivustat varmistetaan.

Metodin rajoitteista

Jaakko Markunpojan vaimon vanhempien tutkimiseen voidaan soveltaa samaa menetelmää kuin Jaakon vanhempien suhteen edellä käytettiin. Vilppu-nimi on Markku-nimeäkin harvinaisempi. Patronyymin varassa tehtävissä tutkimuksissa nimen yleisyys tai harvinaisuus vaikuttaa ehkä ratkaisevasti tuloksiin. Yleisimmän nimen kohdalla kolmen tapauksen asemasta haaviin olisi voinut tarttua kolmekymmentä tapausta. Tällöin työmäärä kasvaa ja todennäköisyydenkin varassa tulosten arviointi voi olla niin vaikeaa, että se edellyttäisi koko alueen systemaattista tutkimista. Tutkimalla systemaattisesti koko alue mahdollisista tapauksista voitaneen karsia huomattava osa. Se voisi olla tietyissä tapauksissa varteenotettava metodin sovellutus, mutta tutkimuksen ekonomian näkökulmasta katsottuna kallis ratkaisu.

Vilppu-nimen perusteella vastaavasti kuin Jaakko Markunpojan kohdalla Markku-nimen avulla etsimällä haaviin jää kaksi mahdollista tapausta:

• Jalasjärven kylässä Vilppu Jaakonpoika. Hän on isäntäluetteloiden mukaan myöhemmän Jokipiin kylän Yli-Jokipiin talon isäntä vuosina 1636-n.1662. 
• Jouppilan kylässä Vilppu Laurinpoika Rahkolan nro 2 isäntänä 1659-77 ja 1681. 

Tässä tapauksessa riittävyysehdot saadaan täyttymään ikäsuhteita tarkastelemalla. Jouppilan kylän Vilppu on selvästi nuorempi – liian nuori – kuin Jalasjärven Vilppu. Metodi siis tuottaa hyviä tuloksia, jos patronyymi on kyllin harvinainen ja jos asukkaiden nimiä on kyllin kattavasti tiedossa. Tässä tulevat samalla vastaan metodin rajoitteet. Huonojen lähdeolojen varassa tai liian yleisten nimien varassa tuloksia ei tule.

Läheisyyskriteeri

Toinen metodin heikkous on, että on jouduttu tekemään olettamuksia todennäköisyyksien varassa. Se sinänsä, että tehdään olettamuksia, ei ole metodin heikkous, koska kaikessa tutkimuksissa joudutaan jotakin olettamaan. Tässä on perusolettamuksena ollut, että mitä lähempää löytyy, sitä luotettavampi tulos on. Tehdään vastauksena retorinen kysymys, voiko joku perustellusti väittää päinvastaista.

Eräät historiantutkijat ovat joutuneet vastaavien metodisten kysymysten eteen. Ruotsalainen Matts Hallenberg on tutkinut Vaasa-suvun aikaisia vouteja. Yksi tutkimuksen ongelmista on ollut voutien identifiointi eri lähteissä. Identifiointiongelmiin sukututkijakin väistämättä törmää ainakin silloin, kun kirkonkirjat eivät siihen riitä. Hallenberg käytää ongelman ratkaisuna läheisyyskriteeriä (närhetskriteriet) ja hän tarkoittaa tällöin läheisyyttä sekä ajan että paikan suhteen (närhet både i tid och rum). 

Läheisyyskriteerillä saavutetut tulokset ovat luonteeltaan todennäköisiä. Todennäköidyyden aste on sitä parempi mitä järjestelmällisemmin henkilöryhmä ja lähteet on voitu tutkikia.

Parhaallakin metodilla voidaan tulla vääriin tuloksiin

Omasta kokemuksesta tiedän ja muiden kokemuksistakin olen havainnut, että metodisesti oikeaoppisesti tutkimalla saadaan väärä lopputulos. Tähän voi riittää se, että yksi yksityiskohta lähtötiedoissa on virheellinen. Tiedot syntymäajasta ja -paikasta voivat muuttua, olla rippikirjoissa erilaisia kuin syntyneiden luetteloissa. Rippikirjan syntymäajalla voi löytyä aivan samanniminen, mutta kuitenkin eri henkilö. Tällaiset virhemahdollisuudet ovat yllättävän yleisiä.

Virheelliset tiedot voivat saada aikaan myös sen, että oikeiden tai väärien tulosten asemasta ei saada mitään tuloksia, henkilölle ei löydy vanhempia. Joskus on käynyt mielessäni, että pitäisi koota kokoelmaksi selvitetyt erikoiset virhetapaukset. Kokoelmaan pitäisi samalla liittää myös selvitys, miten virhe on havaittu ja miten se on aikanaan tapahtunut. 

Esimerkkinä Salu eli Salomon Heikinpoika

Silloin, kun sekä rippikirjat että historiakirjat ovat olemassa, väestökirjanpidon kaksinkertaisuus eliminoi useimmat esimerkiksi syntymäaikojen muuttumisesta johtuvat virheet. Mutta jos tutkija yrittää edetä nopeasti ja luottaa pelkästään historiakirjoista löytyvään tietoon, joudutaan joskus väärille juurille.

Selostan tässä esimerkkinä yhden tapauksen, jossa vain hyvällä onnella vältin virheelliset johtopäätökset. Tutkimus tehtiin palkallisena tuntityönä. Yleensä tällaisissa töissä asiakas pitää tärkeänä, että työ tehdään nopeasti ja tehokkaasti. Jos jokaista henkilöä tutkittaisiin sillä perusteellisuudella kuin edellä Jaakko Markunpoikaa, niin aikaa kuluisi moninkertainen määrä.

Alkutietoina oli kuten tavallista nimi, syntymäaika ja -paikka. Tässä tapauksessa Salomon (suomenkielisissä kirkonkirjoissa Salu) Heikinpoika, s. Virrat 30.5.1839. Jos tutkittaisiin Hiski-tietokannasta, niin näillä tiedoilla ei löytyisi ketään. Löytyy kyllä Salomon, joka on syntynyt mainittuna päivänä kyseisessä seurakunnassa, mutta isän etunimi on Herman. Tarkistus alkuperäisen syntyneiden luettelon mikrofilmiltä auttaa eteenpäin siten, että isän etunimi pitää olla Heikki (Henrik) eikä Herman. Vanhemmat löytyvät Virtain rippikirjasta vuosilta 1834-43 sivulta 31, josta vanhemmille löytyvät syntymäajat ja tuloviite sivulta 299. Tie esipolvitutkimuksen jatkamiselle näyttäisi olevan auki ja ongelmaton. Salomon-pojalla on aivan sama syntymäaika rippikirjoissa kuin on syntyneiden luettelossakin. Hän ei kuollut pienenä vaan perusti aikanaan perheen ja sai lapsia, joista suku jatkui eteenpäin. Kaikki siis hyvin – mutta ei kuitenkaan? 

Missä on vika ja todiste siitä, että on päädytty aivan väärille jäljille. Koko esipolvisto tulisi tutkimusta jatkamalla tästä eteenpäin sikäli virheellinen, että esipolvisto kuuluu eri henkilölle kuin tutkimuksen alkuunsaattaja tarkoitti. Eikä hän antanut väärää tietoa. Syntymäaika ja -paikka olivat seurakunnasta saadun virkatodistuksen mukaisia. Seurakunta oli poiminut tiedot rippikirjoista ja sinänsä aivan oikein.

Alkutiedoissa oli muutakin tietoa. Tutkimuksen alkuunpanijan esi-isä Salu Heikinpoika oli asunut Virtainkylän Vermaan (perusnuoto Vermas) talon Ala-Pöyhölän torpassa.

Seurataan mainitun vuosien 1834-43 rippikirjan sivulta 31 löytynyttä perhettä seuraaviin rippikirjoihin: Vuosien 1843-52 kirjassa perhe on sivulla 30 ja vuosien 1852-60 kirjassa sivulla 33. Viimemainitulla sivulla Salun isä on Kortesniemen uudistilallinen. Vuoteen 1858 asti Salu on poikana isänsä perheessä. Vuonna 1858 hän menee rengiksi Keski-Ikkalan taloon sivulle 80 ja vuonna 1859 sivulle 32 rengiksi Pylkkään taloon. Renki Salomon Henriksson on alimmaisella rivillä ilman syntymä-aikaa (ks. kuva), mutta tulosarakkeessa on selvästi ”59 fr. 80”, siis vuonna 1859 sivulta 80. Renki-lyhenteen edessä on ruksi, joka merkitsee, että hän on muuttanut pois, mutta tarkempi poismuuttomerkintä puuttuu.

Vuosien 1860-67 rippikirjassa sivulla 323 on Toisveden Kortesniemi ja Salomon on siellä taas isänsä Heikki Yrjönpojan perheessä poikana syntymäajalla 30.5.1839. Tulomerkintänä on 60 fr GB 32 eli vuonna 1860 vanhan kirjan sivulta 32. Pian tämän jälkeen Salomon myös avioitui (lienee vihitty Ähtärissä). Vaimo on Liisa (Lisa) Erkintytär (Eriksdr) s. 13.9.1838 ”Ättäri”, ja heille syntyy useita lapsia. Vuonna 1864 Salo-monin perhe siirtyy sivulle 323, jne. Jo tämä riittää osoittamaan, ettei Kortesniemen poika Salomon Heikinpoika voi olla Pöyhölän sukuun kuuluva Salomon Heikinpoika.

Virtain rippikirjan v. 1852-60 s. 32 (Pylkäs) aukeaman va-semman puolen alalaita. Peräkkäisinä vuosina 1858 ja 1859 taloon tuli rengiksi kaksi Sa-lomon Henriksso-nia.

On otettava uusi lähtökohta. Vuosien 1868-77 rippikirjassa (alkuperäinen kirja Virtain kirkonarkistossa) sivulla 661 on Vermaan Ala-Pöyhölä, jossa torpparina on Salomon Heikinpoika s. 3.5.1839. Hänellä on siellä vaimo ja useita lapsia. Salomon tuli Ala-Pöyhölään 1870 sivulta 647, jossa hän on renkinä Vermaan talossa, siellä viite vanhaan kirjaan sivulle 192. Vuosien 1860-67 rippikirja (alkuperäinen kirja Virtain kirkonarkistossa) sivulla 192 on Sytelän torppa Patalanmajan kylässä. Siellä ovat mm. seuraavat:

Torppare Emanuel Henriksson 14/8 1828

...

Far Henrik Mattsson 7/10 1798 Orihvesi

Hustru Maija Andersdr 24/5 1800 Wirdois

Son Karl Herman 18/4 1842 Wirdois

Son Salomon 30/5 1839

Sytelä on edellisessä eli vuosien 1852-60 rippikirjassa sivulla 170. Tuon rippikirjan aikana Sytelässä on tapahtunut asujan vaihdos. Heikki Matinpojasta tulee vanha torppari ja Emmanuel-pojasta uusi torppari. Merkinnät Salomon-pojan kohdalla ovat tärkeitä: 

V rediit 55. f. 4 V Son Salomon 18/11 1838 d:o (= Wirdois)… 1856 f 304.

Henkilön täytyy olla sama, vaikka syntymäpäivä, -kuukausi ja -vuosi ovat erilaisia. Tällaiset muu-tokset syntymäajoissa ovat rippikirjoissa aika yleisiä. Niitä tapahtuu varsinkin paikkakunnalta toiselle muuton yhteydessä, sivulta toiselle siirrettäessä tai kirjasta toiseen tietoja siirrettäessä. Metodisesti on syytä katsoa asiaa vielä tarkemmin, miksi hän sai toisen samannimisen henkilön syntymäajan.

Muuttomerkintöjen avulla voitiin jäljittää, että Salomon oli ensiksi mennyt 1856 rengiksi sivulle 304 Jäähdyspohjan kylän Heikkilän taloon ja sieltä 1858 sivulle 32 eli Toisveden kylän Pylkkään taloon. Hänet löytää oheisesta kuvasta, jossa hän on alhaalta lukien 8:nnella rivillä syntymäajalla 18/11 1838 Wirdois.

Huomattavaa on, että sillä sivulla hänen nimensä edessä vasemmalla ei ole mitään ruksia. Siten hänen pitäisi olla Pylkkäällä renki vielä 1860 alkavassakin kirjassa. Tässä onkin kriittinen kohta, jossa kirjuri eli pappi on sekaantunut kahden henkilön tiedoissa. Molemmilla oli sama etunimi ja patronyymi eli isännimi ja molemmat olivat samoihin aikoihin renkejä samassa talossa. Molemmat muuttivat takaisin vanhempiensä luo, toinen vanhan vuonna 1860 päättyvän kirjan aikana ja toinen heti, kun uutta kirjaa on alettu laatia. Papille on tapahtunut ihnimillinen erehdys: hän on luullut, että Sytelään palannut on se, joka on ilman syntymäaikaa alimmalla rivillä ja etsi sivulta 80 hänelle syntymäajan 30/5 1839. Tästä alkaen Sytelän pojalla on sama syntymäaika kuin Kortesniemen pojalla.

Tällä on varmistettu, että Pöyhölän suku polveutuu Sytelästä. Salomonilla on vuoteen 1860 asti ollut syntymäaika 18.11.1838 ja sen mukaisesti syntyneiden luettelosta löytyy vanhemmiksi talollinen Heikki (Henrik) Matinpoika (Mattsson) Antila ja vaimo Maria Antintytär (Andersdr).

Lopuksi

Sukututkijan pitäisi opetella ajattelemaan vähän samalla tavalla kuin todennäköisyyksien varassa operoiva tilastotieteilijä: virheitä sattuu tietyllä todennäköisyydellä ja pitäisi pyrkiä tuon todennäköisyyden minimointiin. Kerran tehty virhe helposti toistuu. Virheitä on voinut tehdä kirkonkirjan laatija ja niitä voi tehdä kirkonkirjoja käyttävä tutkija. On korostettava sitä, että metodisesti tärkeätä on osoittaa tarkasti, missä vaiheessa ja millä tavalla virhe on tapahtunut.

Näin lopuksi voisi muistuttaa mitä Bengt Hildebrand on kirjoittanut siitä, että tutkija löytää kaksi eri tietoa, jotka ovat keskenään ristiriidassa. Hän korostaa perustavanlaatuista eroa lähteiden ja kirjallisuuden välillä. Oikea tutkija on syntynyt silloin, kun hän pystyy päättelemään kumpi kahdesta ristiriitaisesta tiedosta on oikea. Nähdäkseni Hildebrand vetää yhtäläisyysmerkin metodisen tutkimustavan ja järjestelmällisen eli systemattisen tutkimustavan välille. Hän myös korostaa sitä, että metodia on kaiken aikaa hiottava parem¬maksi. Siis 

”All forskning vinner på att arbeta på ett metodiskt, systematiskt sätt.”

Lähteet:

[1] Metodisena artikkelina voidaan pitää Pentti J. Voipio: Kirkonkirjojen puuttuessa tai ollessa puutteellisia, Suku ja tieto, sukututkimuspäivien esitelmiä 1979-1980, SSS julk. 34, Helsinki 1982, s. 44-70. Suosittelen tähän artikkeliin tutustu­mista. Voipio korostaa mm., että virheitä sattuu ja on oltava valmis myöntämään erehdyksensä. Toinen artikkeli, joka esipolvien esittämistapojen kehittäjänä on syytä mainita, on Georg Luther: Anna Adolfina Buschs anor, SSV 43, Piek­sämäki 1993, s. 133-175, tiivistelmä suomeksi s. 275-276.

[1] Matti J Kankaanpää: Välttämättömät ja riittävät ehdot genealogisessa päättelyssä, Genos 2/1981, s. 60-64, sama: Sukutut­kimus ja ainoa mahdollinen tapaus, Genos 4/1983, s. 154-161, sama: Sukututkimuksen määritelmä, Genos 2/1999, s. 123-126.

[1] Sukututkimuksen metodioppaana on kaiketi aikaisemmin pidetty kirjaa Bengt Hildebrand: Handbok i släkt- och per­son­forskning, Del I, metodlära, medeltidsförhållanden, historiografi och bibliografi, Stockholm 1961.

[1] Lars-Folke Landgrén: Tieteellinen sukututkimus? Sukutieto 4/2002, s. 3.

[1] Esimerkkinä keskiaikaa käsittelevästä sukututkimuksesta olkoot Tapio Vähäkangas: Henrik Svärdin perilliset, Genos 4/2001, s. 179-196. Sukulaisuuksien päättely perustuu maaomaisuuksien jakautumisiin ja periytymisiin.

[1] Matti J. Kankaanpää, Tuula Kiiski, Elisabet Uschanov ja toimittanut Eeva-Liisa Oksanen: Sukututkimus askel aske­leelta, Jyväskylä 1999, erityisesti s. 16, 22-45.

[1] Kalevi Mäki-Kihniä: Kihniän suku, Jaakko Markuksenpoika Kihniän jälkeläisiä vuodesta n. 1630 Peräseinäjoelta, Kurikka 1994, erityisesti s. 13. Alaotsikko on harhaanjohtava sikäli, että Jaakko itse syntyi n. 1630 ja siksi että kirja käsittää lähinnä vain Ala-Kihniän osuuden jälkeläisistöstä.

[1] Matti J Kankaanpää: Petter Hällströmin suku IV, sukutalohistoriat, Jyväskylä 1994, s. 524-525.

[1] Liisa Poppius: Jalasjärven talojen omistussuhteet 1800-luvun puoliväliin, kirjassa Toivo Vuorela (toim.): Jalasjärven kirja, Kyrönmaa X, Helsinki 1958, s. 152. Kouko näyttää olleen Hirvijärvellä aina 1680-luvulle asti ainoa asuttu talo.

[1] Osmo Rinta-Tassi: Kurikan historia I, Vaasa 1980, s. 525.

[1] Jaakko Sarvela: Kanta-Ilmajoen talonhaltijaluettelo 1546-1900, erillisenä osana kirjan Niilo Liakka: Ilmajoen pitäjä, Vaasa 1986, lopussa s. 11.

[1] KA RR 8: 334, mf ES 2029.

[1] SAY:ssa on käytetty vain KA:ssa olevia henkikirjoja. Tiettyinä jaksoina tietoja löytyy samoista niteistä Vester­bot­tenin läänin kanssa. Mikrofilmiluettelon ”Henkikirjamikrofilmien …” on merkitty tiettyjen vuosien kohdalle kirjain­tunnuk­sella CD alkava mikrofilmin numero. Nuo vuosikerrat on tutkittava mikrofilmeiltä. Näissä Pohjanmaan hen­kikirjat ovat taulukkomuotoisina, jossa vaimot, pojat, tyttäret jne on taulukoitu numeroina. – Ilpo Lagerstedt: Etelä-Pohjanmaan ensimmäinen: Kihniän talo asuttu jo 1200-luvulla; Ilkka 24.2.1980, s. 13.

[1] Vesterbottenin läänin henkikirjat on mikrokuvattu tositekirjoista (verifikaatit) Ruotsin arkistoista vuosilta 1655-1660 mikrofilmeille CD991-993. Ilmajoen pitäjässä Jalasjärven kylässä Markku Matinpojan (siis Kouko) talossa on vuosina 1656-57 isännän ja emännän lisäksi peräti kolme itsellisvaimoa (f. 740, 558 vastaavasti), vuonna 1658 kolme itsellis­miestä (f 482), 1659 kolme sotamiehen (knekt) vaimoa (f 433) ja vuonna 1660 vain yksi sotamiehen vaimo (f 428v). Seuraava Vesterbottenin tileistä mikrokuvattu vuosikerta on 1665. Kansallisarkistossa on Pohjanmaan läänintilit vuodelta 1662 (tiedot SAY:ssa), jolloin Jaakko Markunpoika löytyy talollisena. Pohjanmaalta on noin vuosilta 1655-1660 olemassa sekä ruodutus- että väenottoluetteloita ja vuosittain rullia (tarkemmin arkistoluetteloissa, KrA/ SVAR). Niitä kaikkia ei ole ollut mahdollista käydä läpi, mutta olen tutkinut esim. Rullor 1660 vol. 8 ja vol. 13.

[1] Liisa Poppius mt. s. 152.

[1] Sarvela mt. s. 10.

[1] Mats Hallenberg: Kungen, fogdarna och riket; Lokalförvaltning och statsbyggande under tidig Vasatid, Stockholm 2001, s. 276-277.

[1] Mainittakoon havaituista virheistä yksi esimerkki kirjallisuudesta. Matti J Kankaanpää: Ala-Härkösen suku I, 2. uud. ja laajennettu painos, Jyväskylä 1998, s. 269, 276.

[1] Lähteinä esimerkissä akuperäiset kirkonkirjat Virtain kirkonarkistossa (rippikirjat vuodesta 1852 ja syntyneiden luet­telo vuodesta 1813) ja vanhemmat rippikirjat kirjastossa mikrofilmeiltä UK 498-499. Jos joku haluaa etsiä esi­mer­keiksi julkaisuihin asti päätyneitä tekemiäni virheitä, hän voi verrata tekemäni kirjan ”Ala-Härkösen suku I” vanhempaa lai­tos­ta vuodelta 1984 ja uudempaa (korjattua ja laajennettua) laitosta vuodelta 1998, esim. perhe 225. Siitä löytyy myös esimerkki, miten kokonaisen sukuhaaran liittyminen sukuun voi olla vaikeasti havaittavan syntymäaikamuutoksen ta­kana (perhe 267).

[1] Hildebrand mt. s. 375.