Sukututkimuksen teoria ja käytäntö

Sukutieto 2/1995 s 7-9.

Jos halutaan rakentavassa mielessä pohtia mikä merkitys Suomessa tehtävällä sukututkimustoiminnalla on, varsinkin, jos ajatellaan ns. tieteellistä merkitystä, on syytä ensin pohtia mitä merkityksellä voidaan ymmärtää. Sukututkimuksen kenttä on jaettava osiin ja tarkasteltava kunkin osan merkitystä erikseen. Samalla kun teen tällaista erottelua, otan kantaa myös siihen, mitä tulisi tehdä, mitä puuttuu. Ilmaan voisi heittää myös kysymyksen, jota olen joskus ilman vastakaikua koettanut tuoda julki, että sukututkimus tarvitsisi yliopistotasoisen viran, jonka tehtävänä olisi ensisijassa perustutkimuksen kehittäminen.

Soveltava tutkimus

Suurin osa Suomessa tehtävistä sukututkimuksista on luonteeltaan soveltavaa tutkimusta. Tutkimuksilla voitaneen sanoa olevan tieteellistä arvoa silloin kun tutkimukset on tehty yleisesti hyväksytyillä menetelmillä, käytetyt lähteet ilmoitetaan ja saatuja tuloksia voidaan pitää luotettavina. Tutkimukset ovat soveltavia tutkimuksia, koska ne käyttävät olemassa olevia tutkimusmenetelmiä, soveltavat niitä käytäntöön. Tulokset ovat myös käytännönläheisiä: kuka ja millä tavalla sukuun kuuluu ja minkälaiset ovat heidän elämäkerralliset ansionsa.

Kysyä voidaan, kuinka moni tiedostaa metodinsa eli tutkimusmenetelmänsä. Luultavasti useimmat etenevät rippikirjasta toiseen välillä historiakirjoihin ym. tukeutuen miettimättä millä metodilla he päätelmänsä tekevät. Suurin osa sukututkijoista on harrastuspohjaisia. Heidän lähtökohtansa ovat käytännöllisiä. He toteavat esimerkiksi tyyliin, että ”tuossa on nyt se sama henkilö, joka oli tuossa edellisessä rippikirjassa ja ...”. Metodisesti on tärkeätä todeta, onko eri lähteissä esiintyvä henkilö yksi ja sama. Kokonaisuus muodostuu ketjusta tällaisia päätelmiä.1)

Päätelmien eksaktisuus ei tuota ongelmia niin kauan kuin kirkonkirjat ovat riittävän täydellisiä. Rippikirjat ja historiakirjat yhdessä muodostavat kaksinkertaisen väestökirjanpidon. Normaalisti jo jompi kumpi sarja kirjoja riittäisi eksakteihin päätelmiin. Huolellinen harrastajakin saa niiden avulla hyviä tuloksia. Mutta viimeistään 1700-luvulla tulee vastaan ongelmia, koska kirkonkirjasarjat eivät ole täydellisiä. Silloin tarvitaan täydentäviä lähdesarjoja. Luotettavien johtopäätösten tekemiseksi olisi hyvä tiedostaa päättelymenetelmät. 

Ajassa taaksepäin tutkittaessa tulee vastaan tilanne, että päätelmät eivät ole ehdottoman varmoja vaan ainoastaan enemmän tai vähemmän todennäköisiä. Oikeastaan tällainen tilanne on jo silloin, kun syntyneiden luetteloista ei voida tarkistaa vanhempia. Kysyä voidaan, kuinka todennäköinen päätelmän tulee olla, jotta sitä ei tarvitse varustaa kysymysmerkillä tai jättää kokonaan tekemättä. Mainittakoot esimerkkeinä tilanteet, joissa henkikirjojen avulla päätellään sukulaisuussuhteet ja sukulaisuudesta on nimenomainen maininta tai sukulaisuus päätellään voudintileistä patronyymin ja saman talon peräkkäisen isännyyden avulla. Pitääkö todennäköisyyden olla 100%, jotta olisi oikeutettu sen osalta hakemaan sukutilakunniakirjaa? Nämä jääkööt tässä yhteydessä kysymyksiksi.

Aina silloin tällöin tulee vastaan ristiriitaisia tietoja tai tilanne, että pitäisi erotella toisistaan kaksi samanlaisilla henkilötiedoilla varustettua henkilöä. Lähdekritiikki ja yksittäisten tietojen luotettavuuden punninta on silloin tarpeellista. Yleisesti ottaen kirkonkirjojen tietoja voidaan pitää luotettavina ja erityisen tärkeätä on tällöin syntyneiden luetteloiden luotettavuus: kun syntyneiden luettelo ilmoittaa vanhemmat, niin siihen voidaan luottaa. Tiedossani ei ole yhtään esimerkkiä poikkeuksista. Tähän liittyy hyvin paljon kysymyksiä, aviottomat lapset, adoptiot ja kysymys yleisestä moraalista, joihin en tässä yhteydessä ota kantaa. Esitän vain provokatiivisen väitteen, että talonpoikaisessa yhteisössä ja yleensä maaseudulla moraali oli korkeampitasoista kuin kaupungeissa ja ns. ”hyvissä” suvuissa.

Perustutkimus

Perustutkimuksena voidaan pitää sellaista sukututkimusta, joka pyrkii kehittämään tutkimusmenetelmiä tai luo perusvalmiuksia soveltavan tutkimuksen käyttöön. Voidaan kysyä, onko genealogialla ikiomia tutkimusmenetelmiä. Useimmat tutkimusmenetelmät ovat muista tieteistä omaksuttuja, lähinnä historiatieteestä. Jos vastataan kielteisesti, voidaan edelleen kysyä, tulisiko sukututkimusta varten kehittää omia erityisiä menetelmiä. Voitaisiinko uusia menetelmiä kehittämällä saada uusia tuloksia tai vanhoista tutkimustuloksista enemmän irti.

Suomalaisessa sukututkimuksessa tutkimusmenetelmien kehittely on ainakin eksplisiittisenä ollut vähäistä. Toiseksi olisi huomattava, että periaatteessa pitäisi olla olemassa useita erilaisia metodeja, joista käytännön tilanteissa voitaisiin valita kuhunkin tilanteeseen parhaiten sopiva. 2)

On olemassa muutakin perustutkimusta kuin olemassaolevien tai uusien tutkimusmenetelmien kehittäminen. Kysyä voidaan, mikä on sukututkimuksen teoria. Teoriaksi ei riitä se, että on olemassa erilaisia esipolvien esitystapoja ja numerointijärjestelmiä. Ainakaan suomenkielellä en tunne kirjaa, joka selvittäisi kunnolla kaikki alan käsitteet. Käsitejärjestelmä on olennainen osa teoriaa. Heitän tässä ilmaan yhtenä käsitteenä käsitteen suvun eri ulottuvuuksista. Kaksiulotteisessa avaruudessa olisivat ulottuvuudet sukupolvesta toiseen (eteen- ja taaksepäin) sekä sivusuunnassa sisaruksista, puolisoista toisiin. Aika voisi olla kolmas ulottuvuus. Onko muita ulottuvuuksia?

Sukututkimukset

Jaoitellaan sukututkimukset erilaisiin ryhmiin, jotta niiden merkitystä voitaisiin yrittää arvioida paremmin.

1) Varsinaiset sukututkimukset ovat luonteeltaan tieteellistä soveltavaa tutkimusta edellyttäen, että ne täyttävät tieteellisyyden perusehdot menettelytapojen, lähteiden ja tulosten luotettavuuden suhteen. Tutkimuksellista arvoa lisää kokonaisvaltaisuus sekä henkilöihin ja olosuhteisiin syventyminen.

2) Sukujen alkuperän tutkiminen on yleensä enemmän tai vähemmän ongelmallista lähteiden niukkuuden, ajankohdan vanhuuden tai muun syyn takia. Niiden kohdalla joudutaan tekemään tavanomaista soveltavaa tutkimusta vaativampaa työtä. Lähteet voivat olla paitsi niukkoja myös tulkinnanvaraisia ja keskenään ristiriitaisia. Kysyä voidaan, onko erikoisten ja vaikeiden lähteiden metsästämisellä tieteellistä merkitystä. Näillä selvityksillä on huomattava tieteellinen arvo, jos tuloksia voidaan pitää luotettavina. Todellisten tutkijoiden ja harrastajien ero näkyy juuri näissä tutkimuksissa parhaiten. Kokeneiden tutkijoidenkin piirissä on päätelmien kriittisyydessä eroja. Toista äärimmäisyyttä edustaa tutkija, joka löydettyään jotakin yhteyttä esimerkiksi kahden nimen välillä, pitää asiaa sillä perusteella selvänä ja tekee kauaskantavia johtopäätöksiä tyyliin ”Viron Tapiot Lapin asuttajina” (Sukuviesti 6/1993). Toista äärimmäisyyttä voitaneen nimetä ”inhokriittiseksi” asenteeksi. Edellisestä on olemassa runsaasti esimerkkejä. Jälkimmäisestä esimerkiksi sopinee Yrjö Blomstedtin tutkimus Jalkasten sukukirjassa (Jyväskylä 1989) suvun alkuperästä ja varhaisimmista sukupolvista. Useimmat tutkijat, joihin itsekin katson kuuluvani, edustavat eräänlaista välimuotoa: kriittisyyden puitteissa voidaan hahmotella suvun varhaispolvien myös todennäköinen polveutuminen käyttämällä tarvittaessa kysymysmerkkejä. 3)

3) Lähdejulkaisut ja hakemistot helpottavat merkittävästi kaikkien tutkijoiden työtä. Silti niiden laatimista ei yleensä pidetä tieteellisesti merkittävänä. Omasta mielestäni ainakin vaikeasti käytettävissä olevien lähteiden julkaiseminen on tieteellisesti merkittävää, koska se edellyttää järjestelmällistä syventymistä kyseiseen lähdesarjaan. Syventymisen yhteydessä syntyy yleensä myös päätelmiä lähteen luonteesta käyttöarvosta yms., jotka muutoin jäisivät vain arvailujen asteelle.

4) Opas- ja oppikirjat ovat koulutuksen kannalta tärkeitä. Hyvällä oppikirjalla on tieteellisiä ansioita. Olettaisin, että ansiot perustuvat siihen, että kirjaa laadittaessa on tehty järjestelmällinen aihealan kartoitus. Sukututkimuksen alalla on tehty monta ja monentasoista opaskirjaa. Varsinainen oppikirja puuttuu. Kuka tekee oppikirjan ”Sukututkimuksen teoria ja käytäntö”?

5) Erotettakoot laajuutensa takia omaksi ryhmäkseen vielä sukukirjat: Lohjalla kotiseutupäivien yhteydessä kesäkuussa 1994 pidetyssä seminaarissa pohdin sukuseurojen julkaisutoiminnan merkitystä. Mekittävimmät sukuseurojen julkaisut ilmestyvät sukukirjoina. Useimmat sukukirjat ilmestyvätkin sukuseurojen toimesta. Tarkastelin myös sukukirjojen tieteellistä merkitystä. Esitelmä on julkaistu Sukuviestissä (4/1994, s 7-10). Tässä yhteydessä riittänee todeta lyhyesti perusedellytykset, että sukukirjojen on oltava joko tutkimusta tai tutkimukseen soveltuvaa lähdeaineistoa, jotta ne kiinnostaisivat tieteenharjoittajia. Korostin lähdetietojen ja yhteenvetokatsausten merkitystä ja tiedottamisen tärkeyttä.

Tällöin sukukirjoista voisivat olla kiinnostuneita varsinaisten sukututkijoiden ohella historian, väestön, alueen, yhteiskunnan, perinteen, nimistön ja jopa laki- ja lääketieteen tutkijat, yleisesti ottaen kaikki tieteenalat, joihin voidaan soveltaa henkilöhistoriallista, paikallishistoriallista tai suvullista aspektia (suomeksi: näkökulma).

Paradoksaaliselta saattaa kuulostaa, että nähdäkseni suomalaisen suktutkimustieteen kehittyminen edellyttänee irtisanoutumista historian aputieteen roolista. Olisi syytä lähestyä yhteiskuntatieteitä ja kysyä, olisiko niillä jotakin metodisesti annettavaa sukututkijoille.

Suomen Sukututkimusseuran julkaisutoiminta

Suomessa on useita alueellisia tutkimusseuroja, joiden julkaisutoimintaa en ryhdy arvioimaan. Sitä vastoin tieteellistä merkitystä ajateltaessa ei voida sivuuttaa Suomen Sukututkimusseuran julkaisutoimintaa. Suomen Sukututkimusseura (SSS) on ainoa selkeästi tieteellinen sukututki¬musseura Suomessa. Ajoittain on pohdittu, pitäisikö SSS:n toimintaa kehittää valtakunnallisen etujärjestön suuntaan (alueellisten seurojen keskuselimeksi) ja pitäisikö julkaisutoimintaa kansantajuistaa ja painopistettä siirtää sukututki¬joiden koulutuksen puolelle ja jättää ns. tieteellinen puoli vähemmälle. Toisaalta on oltu sitä mieltä, että Suomi tarvitsee yhden tieteellisen sukututkimusseuran, jonka tieteellistä roolia tulisi vahvistaa.

SSS:n, joka perustettiin vuonna 1917, julkaisutoiminta on mittavaa. Yksi kriteeri julkaisutoiminnan tieteellisyyden arvioimisessa voisi olla sen tarkastelu, mitkä julkaisut ja artikkelit vielä nykyisinkin — vuosikymmenienkin kuluttua — ovat säilyttäneet merkityksensä. Ensinnäkin on erotettava lähde-julkaisut, joita ovat mm. vanhimmat koulumatrikkelit ja perukirjat. Jos ne ovat aikanaan huolella tehtyjä, niin niiden arvo on säilynyt. Esimerkiksi Turun, Porin, Vaasan tai Helsingin koulumatrikkelit, matrikkeli Suomen piirilääkäreistä tai Senaatin virkamiehistä ja Kokkolan tai Oulun kaupungin vanhimmat perukirjat.

Toiseksi Genos-aikakauskirjassa on paljon artikkeleita, joissa selvitellään sukujen alkuperää ja vanhimpia polvia. Niiden arvo on suorassa suhteessa tiedon luotettavuuteen. Sama koskee yksittäisten sukujen selvittelyjä, jotka seuran julkaisuissa (lyhyet Genoksessa, pidemmät vuosikirjassa tai muissa julkaisuissa) ovat luonteeltaan matrikkelimaisen tarkkoja. Toisaalta vaikeiden asioiden tietämys on luonteeltaan kumuloituvaa, kasautuvaa. Joku tekee ensin pohjatyön, toinen löytää siihen lisiä ja kolmas korjaa vääriä tietoja tai tulkintoja myöhemmin löytyvien uusien tietojen avulla. Näin on kaikissa tieteissä. Järjestelmällisen ja hyvin tehdyn perustyön arvo säilyy korjauksista ja lisäyksistä huolimatta.

Kolmanneksi kartoittavat selvitykset, joiden merkitys aikanaan on ollut suuri. Esimerkiksi Osmo Durchman teki valtavan työn selvittämällä Suomen vanhimman ja uudemmankin kirkonkirja-aineiston, mitä kirjoja on olemassa ja mitä ja milloin on tuhoutunut. Hän selvitti myös mitä ns. erikoislaatuisia seurakuntia on ollut ja onko niillä ollut kirkonkirjoja. Uusien luetteloiden ja mikrofilmausten jälkeen tämän työn arvo on vähentynyt, mutta on muistettava, että ilman Durchmanin kartoitustyötä moni asia olisi nyt paljon huonommin. Historiakirjojen kopioinnin ja sittemmin mikrofilmauksen kannalta tämä työ oli ratkaisevan tärkeä. Durchmanin laatimissa luetteloissa on vielä osia, joita nykyiset mikrofilmiluettelot tai uudempi kirjallisuus ei korvaa. 4)

Löytyykö SSS:n julkaisuista sukututkimuksen teoriaa tai metodeja käsitteleviä selvityksiä? Ainakin tutkimusmenetelmiin liittyviä artikkeleita löytyy. Olen itse pyrkinyt kehittämään päättelytekniikkaa kahdessa Genoksessa julkaistussa artikkelissa. Esipolvien esitystapoihin liittyviä kirjoituksia löytyy uesampiakin, mutta yksimielisyyttä hyvistä esitystavoista ei liene vielä saavutettu. Useat sävyltään opettavaiset kirjoitukset ovat samalla myös käytännön tutkimus- ja päättelymenetelmiä kehittäviä. Teoreettissävyinen kirjoittelu on ollut muutaman harvan kirjoittajan varassa. Tehtävää on jäljellä yllin kyllin. 5)

Lähteet:

• 1) Vrt Pentti J Voipio ”Kirkonkirjojen puuttuessa tai ollessa puutteellisia”, Suku ja Tieto, SSS julk. 34, Helsinki 1982, s 44-70.
• 2)  Sven-Erik Åström kirjoitti vuosikymmeniä sitten, että ”Sukututkimus tarjoaa aineistoa sosiaalihistorialle ja on parhaimmillaan eräs sosiaalihistoriallinen metodi. Suomen sisiaalihistoria kaipaa monta perusteellista tutkimusta, joille genealogia antaisi metodin.” Genos 39(1968) s 29.
• 3) Blomstedtin kriittisyyttä kuvaa esimerkiksi asenne, jolla hän on rajannut Niskamäen ja Neuvolan Jalkaset sukukirjan ulkopuolelle (mt. s 14-15)
• 4) Esimerkiksi Osmo Durchmanin kirjoitus ”Turun vanhimmat rippikirjat”, Genos 6(1935), s 172-177. 
• 5) Matti J Kankaanpää: ”Välttämättömät ja riittävät ehdot genealogisessa päättelyssä”, Genos 1981: 60-64 ja ”Sukututkimus ja ainoa mahdollinen tapaus”, Genos 1983: 156-161. En ole saanut historiatieteellistä vaan yhteiskuntatieteellisen tutkijakoulutuksen ja ajattelutapa on niissä sen mukainen. Esimerkkeinä Pentti J Voipion kirjoitukset ”Lähteet kertovat — ja vaikenevat”, Genos 56(1985) s 13-34, sama ”Rippikirjat ja henkikirjat — eräs vertailutehtävä”, Genos 55(1984) s 27-28, sama ”Tietämisen tuskaa nimistä”, Genos 51(1980) s 97-111, Elias Orrman ”Henkikirjat henkilöhistoriallisena lähteenä”, Genos 51(1980) s 1-21.

Onko sukututkimustieteellä omaa metodia?

Eteläpohjalaiset Juuret 3/2005, s. 38-55. ISSN 1795-3189.

Sukututkimuksen harrastus on viimeisten parin kolmen vuosikymmenen aikana kasvanut rähjähdysmäisesti. Julkaistu on enemmän kuin koskaan aikaisemmin yhteensä. Mutta yhdellä sektorilla on ollut hiljaista. Teoreettisista kysymyksistä on kiinnostuttu ja myös kiinnostuksen mukaisesti kirjoitettu vähän. 1980-luvulla oli joitakin kirjoituksia numerointijärjestelmistä, mutta tämäkin kehityssuunta on lopahtanut. Tutkijat ovat pysyttäytyneet vanhoissa ja hyviksi koetuissa esi- ja jälkipolvien numerointijärjestelmissä. Sukututkimusohjelmat lienevät keskeisin syy siihen, ettei numeroitijärjestelmiä enää pohdita, koska ohjelmat tekevät numeroinnin automaattisesti. 

Yhdellä poikkeuksella olen tuntenut olevani ”huutavan ääni korvessa”, kun olen Genoksessa kirjoittanut 1980-luvulla kaksi sukututkimuksen menetelmiin liittyvää artikkelia ja sukututkimuksen määritelmästä pari vuotta sitten.  Kannanottoja tai palautetta niistä ei ole kuulunut tai näkynyt. Olen sopivissa tilaisuuksissa koettanut sanoa, että sukututkimuksen nostamiseksi tieteenä historiatieteelle alistetusta asemasta itsenäisemmäksi ja arvostetummaksi tieteenalaksi metodisia olisi kysymyksiä pohdittava. Tavoitteeksi olisi asetettava, että jossakin korkeakoulussa tai yliopistossa olisi ainakin yksi virka tai toimi, jonka haltijan tehtäviin kuuluisi sukututkimuksen teorian ja metodien kehittäminen. Tämän tulee olla tavoitteena siitä huolimatta, että se on vaikeata ja ettei siihen ole rahaa. Historian puolella virkoja on niin paljon, että johonkin virkaan sukututkimuksen teorian kehittäminen voitaisiin sisällyttää, jos todella ollaan sitä mieltä, että sukututkimus kuuluu historiatieteiden piiriin. Se ei vaadi muuta perustetta kuin valtavaksi paisuneen harrastuksen ja julkaisutoiminnan olemassaolon.

Sukututkimuksen metodista

Kun sukututkimusta on pidetty historiatieteiden piiriin kuuluvana, siitä on seurannut se, että historiantutkimuiksen käyttämät metodit on katsottu riittäviksi.  Ensi sijassa tämä tarkoittanee lähdekritiikkiä. Mutta jotakin muutakin täytyy olla, koska pelkällä kritiikillä ei saada tuloksia aikaan. Pikemminkin päinvastoin. Vahvalla lähdekritiikillä voidaan useimmat päätelmät tehdä mahdottomiksi. Tähän liittyy edellä mainitsemani poikkeus. 

Jättäessään Suomen Sukututkimusseuran esimiehen tehtävät Lars-Folke Landgrén kirjoitti Sukutiedossa tieteellisestä sukututkimuksesta kysymysmerkillä lähdekriittisyyden näkökulmasta.  Jos olen oikein ymmärätänyt hänen sanomansa, niin varsinkin harrastelijasukututkijoiden tulisi luopua heti, kun tulee epävarmuustekijöitä vastaan. Jotta päästään hedelmällisen keskustelun jäljille unohdetaan harrastelijamaisuus. Riippumatta siitä onko tutkija harrastelija tai tehtävään kouliintunut ammattilainen, niin yhtä mieltä ollaan siitä, että luotettaviin johtopäätöksiin pitää pyrkiä. Eri mieltä olen siitä, että tutkimus pitäisi lopettaa, kun vastaan tulee sanoisinko epävarmuustekijöitä. Tällä perusteella voitaisiin mm. koko keskiaikaa tai uuden ajan alkua kosketteleva genealoginen päättely heittää suoraan roskakoriin. Epävarmuustekijöitä on vaikka millä mitalla. Mutta metodin kehittämisellä tarkoitan nimenomaan sitä, että kehittyneellä menetelmällä saadaan varsin luotettavia (ei välttämättä sataprosenttisia) tuloksia vaikeillakin tutkimusalueilla liikuttaessa. Juuri näitä menetelmiä olisi tietoisesti kehitettävä. 

Keskiajan sukututkimus on oma tieteenalansa sukututkimuksessakin, johon minun osaamiseni ei riitä. Olen seurannut siitä käytävää keskustelua ja havainnut, että päättelyjen takana on vahvaa metodiikkaa, jota ilman tuloksia ei saataisi. Eri asia on kuinka selkeästi metodiikka on tiedostettu tai kerrottu lukijoille. 

Sukututkimuksen perusmetodi

Tässä esityksessäni pyrin pysyttelemään ns. uuden ajan puolella, vuosisadoissa, joita sukututkijat useimmiten tutkivat. Keskeinen aksioma on, että jokainen sukututkija käyttää jotakin metodia eli menetelmää. Yleensä hän ei tiedosta menetelmän käyttöä. Metodi voidaan määritellä tavaksi tehdä tutkimusta. Sukututkijoiden normaalisti käyttämä tapa on esitetty esimerkiksi opaskirjassa ”Sukututkimus askel askeleelta”. Hahmotan sen tässä mahdollisimman lyhyesti: 

• Aina on oltava alkutietoja, joista lähdetään liikkeelle, yleensä nimi, syntymäaika ja -paikka.
• Alkutietojen mukaisesti katsotaan syntyneiden luettelosta.
• Seuraavaksi katsotaan vastaavan ajan rippikirjasta syntyneiden luettelon tietojen avulla.
• Tämän jälkeen jatketaan rippikirjaketjua pitkin ja välillä poiketen historiakirjoissa jne.

Lähdekritiikki näkyy opaskirjassa sillä tavalla, että kehotetaan tarkistamaan tietojen oikeellisuus ja ettei samana päivänä ole syntynyt useita samannimisiä henkilöitä. Tutkimus on ongelmatonta niin kauan kuin tiedot ovat ristiriidattomia ja niin kauan kuin kirkonkirjojen tietosisältö on riittävä. Nimetään edellä selostettu menetelmä perusmetodiksi, jota voisi ehkä kansakielisemmin sanoa ”sik-sak-metodiksi” tai vuorotteluperiaatteeksi. Siinä siis johdonmukaisesti edeten tutkitaan vuorotellen historiakirjoista ja rippikirjoista.

Kuin kissa kuumaa puuroa

Medodisten kysymysten eteen joutuu aivan uudella tavalla, kun kirkonkirjat eivät enää riitä. Tapana on silloin ollut etsiä uusia lähteitä. Se, mitä lähteitä valitaan, on jo sinänsä metodinen kysymys, jota joudutaan pohtimaan sen mukaan paljonko aikaa on käytettävissä työhön, mihin osaaminen riittää ja kuinka lähteitä ylipäätään on olemassa. Tieteellisessä työssä huomioidaan aina myös tutkimuksen ”ekonomia” eli se paljonko aikaa ja rahaa on käytettävissä. Tästä syystä tehdään erilaisia rajauksia, jotka selvästi kerrotaan. Kaikkien mahdollisten lähteiden läpikäynti on usein ylivoimainen tehtävä. Siksi esimerkiksi sukututkijakin voi joutua turvautumaan ensiksi yhteen ainoaan lähdesarjaan, kun kirkonkirjat eivät riitä, Suomen asutuksen yleisluetteloon (tai sen puuttuessa henkikirjoihin). Hyvä metodinen tapa on jakaa valtavan määrän lähteitä läpikäyminen vaiheisiin: ensin se, mikä on helpointa, sitten aina vaikeampiin kunnes tuloksia saadaan. Sukututkijalla vaihtoehtoisia vaikeampia lähteitä, joissa osaamisen rajoitukset tulevat helposti vastaan, ovat esimerkiksi tuomiokirjat.

Vaikeimmissa tapauksissa joudutaan tekemään monilähteistä tutkimusta. Silloin joutuu aivan uudella tavalla pohtimaan, mitä kustakin lähteestä voi päätellä ja mitä ei. Ehkä esimerkki kertoo asian selkeämmin.

Viime aikoina työtehtävikseni on tullut sukututkimuksia, joissa liikutaan päättelymahdollisuuksien rajoilla kuten keskiajan genealogiassa. Metodisesti olen lähestynyt näitä kuin ”kissa kuumaa puuroa”, varovaisesti ja tunnustellen mahdollisuuksia. Ensin on kartoitettu alkutiedot mahdollisimman tarkasti. Seuraavaksi olen katsonut karttaa, missä alueella ollaan ja mistä yleisen tietämyksen perusteella joudutaan todennäköisimmin etsimään. Tutkimuksen jatkoon vaikuttaa olennaisesti, onko suku liikkuvaa vai paikallista, mistä saadaan keskeisin johtolanka, jonka varassa voidaan hakea, esimerkiksi sukunimi tai sukunimen puuttuessa patronyymi. Kolmanneksi olen katsonut, mikä on kriittinen ajanjakso, johon tutkimus tulisi kohdentaa ja neljänneksi mitä lähteitä siihen on käytettävissä. Sitten varsinainen tutkimus tapahtuu välttämättömien ja riittävien ehtojen menetelmällä, jonka olen esitellyt aikanaan Genoksessa.

Ennen kuin menen omaan esimerkkiini, tarkastelen yhtä päättelyä metodisesti, joka mm. voisi oikeuttaa Landgrénin mielipiteet. Jaakko Ilkan sukuyhdistys on julkaissut 30-sivuisen lehden (siitä ei löydy painopaikkaa eikä painovuotta) ”Jaakko Ilkan jälkeläisiä viisi sukupolvea Jaakko Ilkan suku r.y:n työvaliokunnan täydentäminä ja korjailemina”. Alkusanoissa kerrotaan, että sukupuuhun on löytynyt kokonaisia uusia haaroja. Perusteita ei joko ole vaivauduttu kunnolla kertomaan tai ne ovat metodisesti sattumanvaraisesti esitettyjä. Yleisempääkin merkitystä voisi kuitenkin olla nuijapäällikkö Ilkan perheellä, oliko hänellä kaksi vaimoa ja uuden löydetyn vaimon kanssa myös lapsi, josta polveutuu kokonainen laaja sukuhaara. Siksi asia olisi ollut kunnollisen selvityksen arvoinen. Jos selvitys on tehty muualla aikaisemmin, niin kohtuullista olisi ollut mainita missä ja milloin. Oletan siis, ettei sellaista ole ainakaan julkaistu. Lähdeviitteet myös voivat jossakin olla olemassa ja hyvin dokumentoituina, mutta kaiketi mainitun työvaliokunnan mapissa ”salaiset asiat”. Monta kohtaa on ilmeisen aiheellisesti varustettu kysymysmerkeillä. Aiheperusteita johtopäätöksille tekstistä on kyllä löydettävissä ja jos faktat olisi metodisesti esitetty kunnolla, niin päätelmiin voisi uskoakin. Mutta tällä tavalla esitettynä ymmärtäisin hyvin, jos kriittinen historiantutkija viittaa tälle tekstille ”kintaalla”.

Otan omakohtaisen esimerkin myös Pohjanmaalta ja tutkimuksesta, joka on vielä vähän kesken. Tämä on tarkoituksellista, koska valmiin vastauksen saaminen vie aikaa ja vaivaa, jos onnistuu täydellisesti ollenkaan. Tarkoitukseni on havainnollistaa sitä, millä tavalla muotoilen lähtökohdat. Sanoisin, että hyvin muotoiltu on puoliksi tehty.

Tutkimusten lähtökohdaksi minulle annettiin Kalevi Mäki-Kihniän julkaisema sukukirja Kihniän suvusta.  Lyhyesti sanottuna tehtävänä on selvittää suvun ensimmäisen tunnetun esi-isän Jaakko Makunpojan syntyperä niin hyvin kuin mahdollista, jos se ylipäätään on mahdollista. Mitä saadaan etunimen ja patronyymin lisäksi alkutiedoiksi, joista on apua tutkimuksessa? Sukukirjan mukaan hän kuoli 1. sunnuntaina kolminaisuuden päivän jälkeen (24.5.-27.6.) 1697 Ilmajoella 67-vuotiaana, hallitsi Kihniän taloa Peräseinäjoella 1662-90. Vaimo oli Riitta Valpurintytär, joka kuoli noin 1694. Kuoliniästä saadaan Jaakon syntymävuodeksi 1630. Lapsia tunnetaan neljä, joista vanhimman synty-mävuosi on noin 1651.

Ennen kuin yritetään eteenpäin on syytä hiukan tarkastella alkutietoja lähdekriittisesti. Tärkeä kuolinikätieto voidaan tarkistaa haudattujen luetteloista. Ilmajoelta on laadittu tältä ajalta myös SAY, joten on syytä myös siitä vilkaista, että isännyysvuodet ja nimet ovat oikein. Osoittautuu, että ennen vuotta 1675 SAY:ssä on tietoja vain joiltakin vuosilta muista kuin isännistä. Tarkistusta voi tehdä myös vertaamalla muihin julkaistuihin tutkimuksiin. Tässä tapauksessa sellainen löytyy minun tekemänäni. Olen itse SAY:n nojalla merkinnyt Jaakon vaimon Pirkko Vilpuntyttäreksi. Pirkko ja Riitta ovat yksi ja sama nimi, jotka pohjautuvat ruotsinkieliseen nimeen Brita. Valpurintytär ja Vilpuntytär (Phlipsdotter) ovat kaksi täysin eri nimeä. 

Vielä yksi huomio alkutiedoksi ennen seuraavaa vaihetta. Jaakko oli joko talon ensimmäinen isäntä (uudisasukas) tai hän asutti autioksi jääneen paikan. Saman paikan aikaisempaa asujaa ei isäksi ole löydettävissä. 

Sitten on syytä ottaa esille kartta ja pohjustaa etsintä maantieteellisesti. Myös aikakautta on syytä pohtia samassa yhteydessä. Tutkimuksen kannalta kriittinen ajanjakso tulee olemaan 1630-luvulta 1660-luvun alkuvuosiin. Asutushistorialliseen taustaan asetettuna Jaakko oli itse asiassa nykyisen Peräseinäjoen sikäli ensimmäinen asukas, että hänen talostaan tuli pysyvä ja asutus jatkui katkotta, autioitumatta välillä. Asukkaita, joiden asumat jäivät täysin autioiksi, on voinut seudulla olla jo 1500-luvun jälkipuolella. Tällaisia viitteitä on saatavissa paikallishistorioista.

Peräseinäjoki oli 1600-luvun puolivälissä Ilmajoen pitäjän harvaan asuttuja, jopa asumattomia, reuna-alueita. Maanteitä ei ollut. Kulkuväylinä olivat joet. Maakuntaraja Satakuntaa vasten ei ollut kovin kaukana. Olennainen kysymys on, onko Jaakko tullut läheltä, Ilmajoen vanhastaan asutuista kylistä vai kaukaa kulkuväyliä pitkin. Jälkimmäinen olisi todennäköistä, jos epäiltäisiin Jaakkoa suvultaan savolaiseksi. Mitään sukunimeä, josta savolaiset yleensä tunnistaa, hänellä ei lähteissä ole. Kihniä-nimikin on ilmeisesti ollut paikkaseudulla häntä aikaisemmin. Se on mm. joen nimi, jonka varrelle talo tehtiin. On pakko rakentaa olettamuksia todennäköisyyksien varaan. Tällöin Jaakko on pääteltävissä pohjalaiseksi ja kotikylä löytyy todennäköisimmin läheltä Ilmajoen vanhoista kylistä. Lähimmät kylät Satakunnan puolelta (ensi sijassa Kihniö) on ehkä syytä myös varmistaa. Nämä varmistukset jääkööt lopullisessa tutkimuksessa julkaistaviksi. Tämän tarkastelun tuloksena voidaan keskittyä Ilmajoen silloisen pitäjän alueeseen, johon sisältyivät nykyisistä pitäjistä kylinä mm. Jalasjärvi, Kurikka ja Alavus, siis aika laaja alue.

Kahdenlaisia lähteitä löytyy asukkaiden nimien haravoimiseksi noin ajanjaksolla 1630-1660. Muualta kuin Seinäjoelta on olemassa isäntäluettelot ja Seinäjokikin sisältyy SAY:oon. Käytännössä olen tutkinut molemmat. Haravoinnin tuloksena löytyi kolme Markkua, jotka voisivat tulla Jaakko Markunpojan isinä kysymykseen. Nämä ovat:

• Jalasjärven kylässä Markku Matinpoika. Hän on isäntäluetteloiden mukaan myöhemmän Hirvijärven kylän Kouvon (Kouko) talon isäntä vuosina 1636-75. 
• Kurikan kylässä, isäntäluetteloiden mukaan Vähä-Kurikassa 1606-53 isäntänä ollut Markus Juhonpoika, jota seurasi isäntänä 1654-75 Erkki Markuksenpoika. 
• Jouppilan kylässä, isäntäluetteloiden mukaan Piirtola nro 3 isäntä vuosina 1635-60 Markku Paavonpoika, jota seurasi isäntänä poika Yrjö Markunpoika 1663-65. 

Metodisesti seuraava vaihe olisi ratkaista, mikä näistä kolmesta on oikea. Ellei enempiä lähteitä ratkaisun pohjaksi löydy, on tyydyttävä asettaman tapaukset todennäköisyysjärjestykseen. Yksi kriteeri on välimatka. Lähinnä oleva on todennäköisin ja tällä perusteella ensimmäiselle sijalle tulisi Hirvijärven Kouko. Muutkaan eivät ole niin kaukana, etteivätkö ne olisi mahdollisia välimatkan suhteen. Jos Kouvon talossa oli riittävästi miesvoimaa pitää oma talo asuttuna ja lisäksi asuttaa toinen talo lähiseudulla, niin se on hyvin uskottava.

Sitovampaa päätelmää varten on aihetta pohtia muitakin kriteereitä ja etsiä lisää lähteitä päättelyn tueksi. Missään kolmesta talosta seuraava isäntä ei ollut Jaakko Markunpoika, joten tällä perusteella ei päästä tekemään rajauksia. Toisena kriteerinä voisi olla ikäsuhteiden pohdiskelu. Voitaneen olettaa, ettei Jaakko Markunpoika ollut talonsa vanhin poika, kun hän 1630 vaiheilla syntyi. Syntymävuoden tarkkuuden luotettavuutta lisää se, ettei se ollut pyöreitä vuosia (kuten 60 tai 70, jolloin tarkkuus olisi ± 5 v.) vaan vuoden tarkka (67). Isännyysvuosista arvioiden Kouvon ja Piirtolan Markut olivat suurin piirtein yhtä vanhoja, mutta Vähä-Kurikan Markus olisi ollut näitä sukupolven verran vanhempi. Tarvittaessa voisi pohtia, oliko tämä niin vanha, että hän siitä syystä olisi kolmikosta epätodennäkoisin.

Jätämme tämän metodin kannalta toisinaan tarpeellisen pohdinnan, koska alkutiedoissa oli viite lisätietoon, jonka apu voisi olla merkittävä ns. riittävyysehtojen kannalta. Viitteen avulla löytyy Ilmajoen käräjien pöytäkirjoista 10.3.1654 pykälä, jossa Jaakko Markunpoika Jalasjärveltä pyysi lupaa uudistilan perustamiseksi. Uudistilan veroluvuksi tulisi 1/6. Lautamiehistö todisti, että paikka oli ollut autiona nuijasodasta alkaen niin, että kaikki oli metsittynyt. Uudistila tarvitsisi 8 vuoden verovapauden päästäkseen jaloilleen. Uudistilan sijainnista ei sanota sen enempää – valitettavasti. Arvella voidaan, että paikka olisi vähän tarkemmin kerrottu, jos se olisi ollut suhteellisen kaukana lähtökylästä tai aivan toisella puolella pitäjää. 

1600-luvun puolivälissä Hirvijärvi oli vain järven nimi eikä taloillakaan silloin vielä ollut nimiä. Talonnimi Kouko tulee lähteisiin vuosisadan lopulla tai seuraavan vuosisadan puolella. Hirvijärvestä tuli kylä vasta isonjaon aikoihin yli sata vuotta myöhemmin. Markku Matinpoika asui siis yhtä taloa Jalasjärven kylässä. Tällä perusteella tuomiokirjan ilmoitusta, että Jaakko Markunpoika oli Jalasjärveltä, voitaisiin pitää riittävänä. Monet lukevat tuomiokirjoja usein syystä, että sieltä odotetaan löytyvän tietoja, joissa sukulaisuussuhteet kerrotaan. Ilmajoen käräjiä aika laajasti lukeneena arvoisin, ettei tämän esimerkin tapauksessa ole löydettävissä Jaakon syntyperän suoraan kertovia tuomiokirjatietoja.

Kriittisenä tutkijana on kuitenkin tehtävä vielä kaksi varausta, jotka toivottavasti jatkotutkimuksella voidaan selvittää. Ensinnäkin, koska uudistilan paikkaa ei täsmennetty ja koska veroluku on pienempi kuin Kihniän veroluku 1600-luvun lopulla (1/4), pitäisi varmistaa, että kysymys on samasta talosta. Tämä edellyttäisi vuosien 1655-60 tutkimista veroluetteloista. Juuri näiden vuosien kohdalla SAY:ssa on aukko johtuen Pohjanmaan hallinnollisista olosuhteista. Toiseksi eräässä lehtikirjoituksessa annetaan ymmärtää, että Kihniän paikalla olisi ollut asutusta nuijasodan ja vuoden 1654 välisenä aikana, mikä olisi ristiriidassa tuomiokirjan ilmoituksen kanssa. 

Edellisen varauksen eliminoimiseksi olen käynyt läpi Länsipohjan (Vesterbottenin) henkikirjoja, joihin Pohjanmaakin tiettyinä ajanjaksoina sisältyy, sekä sotilasrullia.  Jälkimmäisistä Jaakkoa ei ole löytynyt niin, että oletus Jaakon joutumisesta sotilaaksi Kaarle X Kustaan sotien ajaksi ja kotiutumisesta sotien päätyttyä v. 1660, ei voi pitää paikkaansa. Henkikirjoista on vaikea tehdä päätelmiä, koska henkirahan maksajat on taulukoitu numeroina ilman, että kerrottaisiin muiden kuin isännän nimi. Totean tässä vain laskelman verovapausvuosista: 1654 + 8 vapausvuotta = 1662 eli vuosi, josta alkaen Kihniän talon löytyy johdonmukaisesti henkikirjoista.

Edellämainituilla varauksilla käyttämämme metodi olisi tuonut tuloksen. Tutkimus valmistuu aikanaan, mutta varausten minimointi vaatii vielä aikaa ja vaivaa. Pääasiana tässä on ollut esitellä, millä tavalla sukututkija voi saada vaikeissakin tilanteissa luotettavia tuloksia. Kun menetelmäni on kehitetty yksittäisen henkilön tai sukulaisuussuhteen tutkimista varten, niin se ei ole yleistämään pyrkivän historiantutkijan menetelmä. Yhteenvetona tästä välttämättömien ja riittävien ehtojen menetelmästä sanoisin, että sen soveltaminen on oikeutettua vaikeissakin tapauksissa huolellisten valmistelujen kautta. Vaikeita ongelmia tulisi lähestyä kuin kissa kuumaa puuroa samalla, kun tutkimuksen kuluessa selusta ja sivustat varmistetaan.

Metodin rajoitteista

Jaakko Markunpojan vaimon vanhempien tutkimiseen voidaan soveltaa samaa menetelmää kuin Jaakon vanhempien suhteen edellä käytettiin. Vilppu-nimi on Markku-nimeäkin harvinaisempi. Patronyymin varassa tehtävissä tutkimuksissa nimen yleisyys tai harvinaisuus vaikuttaa ehkä ratkaisevasti tuloksiin. Yleisimmän nimen kohdalla kolmen tapauksen asemasta haaviin olisi voinut tarttua kolmekymmentä tapausta. Tällöin työmäärä kasvaa ja todennäköisyydenkin varassa tulosten arviointi voi olla niin vaikeaa, että se edellyttäisi koko alueen systemaattista tutkimista. Tutkimalla systemaattisesti koko alue mahdollisista tapauksista voitaneen karsia huomattava osa. Se voisi olla tietyissä tapauksissa varteenotettava metodin sovellutus, mutta tutkimuksen ekonomian näkökulmasta katsottuna kallis ratkaisu.

Vilppu-nimen perusteella vastaavasti kuin Jaakko Markunpojan kohdalla Markku-nimen avulla etsimällä haaviin jää kaksi mahdollista tapausta:

• Jalasjärven kylässä Vilppu Jaakonpoika. Hän on isäntäluetteloiden mukaan myöhemmän Jokipiin kylän Yli-Jokipiin talon isäntä vuosina 1636-n.1662. 
• Jouppilan kylässä Vilppu Laurinpoika Rahkolan nro 2 isäntänä 1659-77 ja 1681. 

Tässä tapauksessa riittävyysehdot saadaan täyttymään ikäsuhteita tarkastelemalla. Jouppilan kylän Vilppu on selvästi nuorempi – liian nuori – kuin Jalasjärven Vilppu. Metodi siis tuottaa hyviä tuloksia, jos patronyymi on kyllin harvinainen ja jos asukkaiden nimiä on kyllin kattavasti tiedossa. Tässä tulevat samalla vastaan metodin rajoitteet. Huonojen lähdeolojen varassa tai liian yleisten nimien varassa tuloksia ei tule.

Läheisyyskriteeri

Toinen metodin heikkous on, että on jouduttu tekemään olettamuksia todennäköisyyksien varassa. Se sinänsä, että tehdään olettamuksia, ei ole metodin heikkous, koska kaikessa tutkimuksissa joudutaan jotakin olettamaan. Tässä on perusolettamuksena ollut, että mitä lähempää löytyy, sitä luotettavampi tulos on. Tehdään vastauksena retorinen kysymys, voiko joku perustellusti väittää päinvastaista.

Eräät historiantutkijat ovat joutuneet vastaavien metodisten kysymysten eteen. Ruotsalainen Matts Hallenberg on tutkinut Vaasa-suvun aikaisia vouteja. Yksi tutkimuksen ongelmista on ollut voutien identifiointi eri lähteissä. Identifiointiongelmiin sukututkijakin väistämättä törmää ainakin silloin, kun kirkonkirjat eivät siihen riitä. Hallenberg käytää ongelman ratkaisuna läheisyyskriteeriä (närhetskriteriet) ja hän tarkoittaa tällöin läheisyyttä sekä ajan että paikan suhteen (närhet både i tid och rum). 

Läheisyyskriteerillä saavutetut tulokset ovat luonteeltaan todennäköisiä. Todennäköidyyden aste on sitä parempi mitä järjestelmällisemmin henkilöryhmä ja lähteet on voitu tutkikia.

Parhaallakin metodilla voidaan tulla vääriin tuloksiin

Omasta kokemuksesta tiedän ja muiden kokemuksistakin olen havainnut, että metodisesti oikeaoppisesti tutkimalla saadaan väärä lopputulos. Tähän voi riittää se, että yksi yksityiskohta lähtötiedoissa on virheellinen. Tiedot syntymäajasta ja -paikasta voivat muuttua, olla rippikirjoissa erilaisia kuin syntyneiden luetteloissa. Rippikirjan syntymäajalla voi löytyä aivan samanniminen, mutta kuitenkin eri henkilö. Tällaiset virhemahdollisuudet ovat yllättävän yleisiä.

Virheelliset tiedot voivat saada aikaan myös sen, että oikeiden tai väärien tulosten asemasta ei saada mitään tuloksia, henkilölle ei löydy vanhempia. Joskus on käynyt mielessäni, että pitäisi koota kokoelmaksi selvitetyt erikoiset virhetapaukset. Kokoelmaan pitäisi samalla liittää myös selvitys, miten virhe on havaittu ja miten se on aikanaan tapahtunut. 

Esimerkkinä Salu eli Salomon Heikinpoika

Silloin, kun sekä rippikirjat että historiakirjat ovat olemassa, väestökirjanpidon kaksinkertaisuus eliminoi useimmat esimerkiksi syntymäaikojen muuttumisesta johtuvat virheet. Mutta jos tutkija yrittää edetä nopeasti ja luottaa pelkästään historiakirjoista löytyvään tietoon, joudutaan joskus väärille juurille.

Selostan tässä esimerkkinä yhden tapauksen, jossa vain hyvällä onnella vältin virheelliset johtopäätökset. Tutkimus tehtiin palkallisena tuntityönä. Yleensä tällaisissa töissä asiakas pitää tärkeänä, että työ tehdään nopeasti ja tehokkaasti. Jos jokaista henkilöä tutkittaisiin sillä perusteellisuudella kuin edellä Jaakko Markunpoikaa, niin aikaa kuluisi moninkertainen määrä.

Alkutietoina oli kuten tavallista nimi, syntymäaika ja -paikka. Tässä tapauksessa Salomon (suomenkielisissä kirkonkirjoissa Salu) Heikinpoika, s. Virrat 30.5.1839. Jos tutkittaisiin Hiski-tietokannasta, niin näillä tiedoilla ei löytyisi ketään. Löytyy kyllä Salomon, joka on syntynyt mainittuna päivänä kyseisessä seurakunnassa, mutta isän etunimi on Herman. Tarkistus alkuperäisen syntyneiden luettelon mikrofilmiltä auttaa eteenpäin siten, että isän etunimi pitää olla Heikki (Henrik) eikä Herman. Vanhemmat löytyvät Virtain rippikirjasta vuosilta 1834-43 sivulta 31, josta vanhemmille löytyvät syntymäajat ja tuloviite sivulta 299. Tie esipolvitutkimuksen jatkamiselle näyttäisi olevan auki ja ongelmaton. Salomon-pojalla on aivan sama syntymäaika rippikirjoissa kuin on syntyneiden luettelossakin. Hän ei kuollut pienenä vaan perusti aikanaan perheen ja sai lapsia, joista suku jatkui eteenpäin. Kaikki siis hyvin – mutta ei kuitenkaan? 

Missä on vika ja todiste siitä, että on päädytty aivan väärille jäljille. Koko esipolvisto tulisi tutkimusta jatkamalla tästä eteenpäin sikäli virheellinen, että esipolvisto kuuluu eri henkilölle kuin tutkimuksen alkuunsaattaja tarkoitti. Eikä hän antanut väärää tietoa. Syntymäaika ja -paikka olivat seurakunnasta saadun virkatodistuksen mukaisia. Seurakunta oli poiminut tiedot rippikirjoista ja sinänsä aivan oikein.

Alkutiedoissa oli muutakin tietoa. Tutkimuksen alkuunpanijan esi-isä Salu Heikinpoika oli asunut Virtainkylän Vermaan (perusnuoto Vermas) talon Ala-Pöyhölän torpassa.

Seurataan mainitun vuosien 1834-43 rippikirjan sivulta 31 löytynyttä perhettä seuraaviin rippikirjoihin: Vuosien 1843-52 kirjassa perhe on sivulla 30 ja vuosien 1852-60 kirjassa sivulla 33. Viimemainitulla sivulla Salun isä on Kortesniemen uudistilallinen. Vuoteen 1858 asti Salu on poikana isänsä perheessä. Vuonna 1858 hän menee rengiksi Keski-Ikkalan taloon sivulle 80 ja vuonna 1859 sivulle 32 rengiksi Pylkkään taloon. Renki Salomon Henriksson on alimmaisella rivillä ilman syntymä-aikaa (ks. kuva), mutta tulosarakkeessa on selvästi ”59 fr. 80”, siis vuonna 1859 sivulta 80. Renki-lyhenteen edessä on ruksi, joka merkitsee, että hän on muuttanut pois, mutta tarkempi poismuuttomerkintä puuttuu.

Vuosien 1860-67 rippikirjassa sivulla 323 on Toisveden Kortesniemi ja Salomon on siellä taas isänsä Heikki Yrjönpojan perheessä poikana syntymäajalla 30.5.1839. Tulomerkintänä on 60 fr GB 32 eli vuonna 1860 vanhan kirjan sivulta 32. Pian tämän jälkeen Salomon myös avioitui (lienee vihitty Ähtärissä). Vaimo on Liisa (Lisa) Erkintytär (Eriksdr) s. 13.9.1838 ”Ättäri”, ja heille syntyy useita lapsia. Vuonna 1864 Salo-monin perhe siirtyy sivulle 323, jne. Jo tämä riittää osoittamaan, ettei Kortesniemen poika Salomon Heikinpoika voi olla Pöyhölän sukuun kuuluva Salomon Heikinpoika.

Virtain rippikirjan v. 1852-60 s. 32 (Pylkäs) aukeaman va-semman puolen alalaita. Peräkkäisinä vuosina 1858 ja 1859 taloon tuli rengiksi kaksi Sa-lomon Henriksso-nia.

On otettava uusi lähtökohta. Vuosien 1868-77 rippikirjassa (alkuperäinen kirja Virtain kirkonarkistossa) sivulla 661 on Vermaan Ala-Pöyhölä, jossa torpparina on Salomon Heikinpoika s. 3.5.1839. Hänellä on siellä vaimo ja useita lapsia. Salomon tuli Ala-Pöyhölään 1870 sivulta 647, jossa hän on renkinä Vermaan talossa, siellä viite vanhaan kirjaan sivulle 192. Vuosien 1860-67 rippikirja (alkuperäinen kirja Virtain kirkonarkistossa) sivulla 192 on Sytelän torppa Patalanmajan kylässä. Siellä ovat mm. seuraavat:

Torppare Emanuel Henriksson 14/8 1828

...

Far Henrik Mattsson 7/10 1798 Orihvesi

Hustru Maija Andersdr 24/5 1800 Wirdois

Son Karl Herman 18/4 1842 Wirdois

Son Salomon 30/5 1839

Sytelä on edellisessä eli vuosien 1852-60 rippikirjassa sivulla 170. Tuon rippikirjan aikana Sytelässä on tapahtunut asujan vaihdos. Heikki Matinpojasta tulee vanha torppari ja Emmanuel-pojasta uusi torppari. Merkinnät Salomon-pojan kohdalla ovat tärkeitä: 

V rediit 55. f. 4 V Son Salomon 18/11 1838 d:o (= Wirdois)… 1856 f 304.

Henkilön täytyy olla sama, vaikka syntymäpäivä, -kuukausi ja -vuosi ovat erilaisia. Tällaiset muu-tokset syntymäajoissa ovat rippikirjoissa aika yleisiä. Niitä tapahtuu varsinkin paikkakunnalta toiselle muuton yhteydessä, sivulta toiselle siirrettäessä tai kirjasta toiseen tietoja siirrettäessä. Metodisesti on syytä katsoa asiaa vielä tarkemmin, miksi hän sai toisen samannimisen henkilön syntymäajan.

Muuttomerkintöjen avulla voitiin jäljittää, että Salomon oli ensiksi mennyt 1856 rengiksi sivulle 304 Jäähdyspohjan kylän Heikkilän taloon ja sieltä 1858 sivulle 32 eli Toisveden kylän Pylkkään taloon. Hänet löytää oheisesta kuvasta, jossa hän on alhaalta lukien 8:nnella rivillä syntymäajalla 18/11 1838 Wirdois.

Huomattavaa on, että sillä sivulla hänen nimensä edessä vasemmalla ei ole mitään ruksia. Siten hänen pitäisi olla Pylkkäällä renki vielä 1860 alkavassakin kirjassa. Tässä onkin kriittinen kohta, jossa kirjuri eli pappi on sekaantunut kahden henkilön tiedoissa. Molemmilla oli sama etunimi ja patronyymi eli isännimi ja molemmat olivat samoihin aikoihin renkejä samassa talossa. Molemmat muuttivat takaisin vanhempiensä luo, toinen vanhan vuonna 1860 päättyvän kirjan aikana ja toinen heti, kun uutta kirjaa on alettu laatia. Papille on tapahtunut ihnimillinen erehdys: hän on luullut, että Sytelään palannut on se, joka on ilman syntymäaikaa alimmalla rivillä ja etsi sivulta 80 hänelle syntymäajan 30/5 1839. Tästä alkaen Sytelän pojalla on sama syntymäaika kuin Kortesniemen pojalla.

Tällä on varmistettu, että Pöyhölän suku polveutuu Sytelästä. Salomonilla on vuoteen 1860 asti ollut syntymäaika 18.11.1838 ja sen mukaisesti syntyneiden luettelosta löytyy vanhemmiksi talollinen Heikki (Henrik) Matinpoika (Mattsson) Antila ja vaimo Maria Antintytär (Andersdr).

Lopuksi

Sukututkijan pitäisi opetella ajattelemaan vähän samalla tavalla kuin todennäköisyyksien varassa operoiva tilastotieteilijä: virheitä sattuu tietyllä todennäköisyydellä ja pitäisi pyrkiä tuon todennäköisyyden minimointiin. Kerran tehty virhe helposti toistuu. Virheitä on voinut tehdä kirkonkirjan laatija ja niitä voi tehdä kirkonkirjoja käyttävä tutkija. On korostettava sitä, että metodisesti tärkeätä on osoittaa tarkasti, missä vaiheessa ja millä tavalla virhe on tapahtunut.

Näin lopuksi voisi muistuttaa mitä Bengt Hildebrand on kirjoittanut siitä, että tutkija löytää kaksi eri tietoa, jotka ovat keskenään ristiriidassa. Hän korostaa perustavanlaatuista eroa lähteiden ja kirjallisuuden välillä. Oikea tutkija on syntynyt silloin, kun hän pystyy päättelemään kumpi kahdesta ristiriitaisesta tiedosta on oikea. Nähdäkseni Hildebrand vetää yhtäläisyysmerkin metodisen tutkimustavan ja järjestelmällisen eli systemattisen tutkimustavan välille. Hän myös korostaa sitä, että metodia on kaiken aikaa hiottava parem¬maksi. Siis 

”All forskning vinner på att arbeta på ett metodiskt, systematiskt sätt.”

Lähteet:

[1] Metodisena artikkelina voidaan pitää Pentti J. Voipio: Kirkonkirjojen puuttuessa tai ollessa puutteellisia, Suku ja tieto, sukututkimuspäivien esitelmiä 1979-1980, SSS julk. 34, Helsinki 1982, s. 44-70. Suosittelen tähän artikkeliin tutustu­mista. Voipio korostaa mm., että virheitä sattuu ja on oltava valmis myöntämään erehdyksensä. Toinen artikkeli, joka esipolvien esittämistapojen kehittäjänä on syytä mainita, on Georg Luther: Anna Adolfina Buschs anor, SSV 43, Piek­sämäki 1993, s. 133-175, tiivistelmä suomeksi s. 275-276.

[1] Matti J Kankaanpää: Välttämättömät ja riittävät ehdot genealogisessa päättelyssä, Genos 2/1981, s. 60-64, sama: Sukutut­kimus ja ainoa mahdollinen tapaus, Genos 4/1983, s. 154-161, sama: Sukututkimuksen määritelmä, Genos 2/1999, s. 123-126.

[1] Sukututkimuksen metodioppaana on kaiketi aikaisemmin pidetty kirjaa Bengt Hildebrand: Handbok i släkt- och per­son­forskning, Del I, metodlära, medeltidsförhållanden, historiografi och bibliografi, Stockholm 1961.

[1] Lars-Folke Landgrén: Tieteellinen sukututkimus? Sukutieto 4/2002, s. 3.

[1] Esimerkkinä keskiaikaa käsittelevästä sukututkimuksesta olkoot Tapio Vähäkangas: Henrik Svärdin perilliset, Genos 4/2001, s. 179-196. Sukulaisuuksien päättely perustuu maaomaisuuksien jakautumisiin ja periytymisiin.

[1] Matti J. Kankaanpää, Tuula Kiiski, Elisabet Uschanov ja toimittanut Eeva-Liisa Oksanen: Sukututkimus askel aske­leelta, Jyväskylä 1999, erityisesti s. 16, 22-45.

[1] Kalevi Mäki-Kihniä: Kihniän suku, Jaakko Markuksenpoika Kihniän jälkeläisiä vuodesta n. 1630 Peräseinäjoelta, Kurikka 1994, erityisesti s. 13. Alaotsikko on harhaanjohtava sikäli, että Jaakko itse syntyi n. 1630 ja siksi että kirja käsittää lähinnä vain Ala-Kihniän osuuden jälkeläisistöstä.

[1] Matti J Kankaanpää: Petter Hällströmin suku IV, sukutalohistoriat, Jyväskylä 1994, s. 524-525.

[1] Liisa Poppius: Jalasjärven talojen omistussuhteet 1800-luvun puoliväliin, kirjassa Toivo Vuorela (toim.): Jalasjärven kirja, Kyrönmaa X, Helsinki 1958, s. 152. Kouko näyttää olleen Hirvijärvellä aina 1680-luvulle asti ainoa asuttu talo.

[1] Osmo Rinta-Tassi: Kurikan historia I, Vaasa 1980, s. 525.

[1] Jaakko Sarvela: Kanta-Ilmajoen talonhaltijaluettelo 1546-1900, erillisenä osana kirjan Niilo Liakka: Ilmajoen pitäjä, Vaasa 1986, lopussa s. 11.

[1] KA RR 8: 334, mf ES 2029.

[1] SAY:ssa on käytetty vain KA:ssa olevia henkikirjoja. Tiettyinä jaksoina tietoja löytyy samoista niteistä Vester­bot­tenin läänin kanssa. Mikrofilmiluettelon ”Henkikirjamikrofilmien …” on merkitty tiettyjen vuosien kohdalle kirjain­tunnuk­sella CD alkava mikrofilmin numero. Nuo vuosikerrat on tutkittava mikrofilmeiltä. Näissä Pohjanmaan hen­kikirjat ovat taulukkomuotoisina, jossa vaimot, pojat, tyttäret jne on taulukoitu numeroina. – Ilpo Lagerstedt: Etelä-Pohjanmaan ensimmäinen: Kihniän talo asuttu jo 1200-luvulla; Ilkka 24.2.1980, s. 13.

[1] Vesterbottenin läänin henkikirjat on mikrokuvattu tositekirjoista (verifikaatit) Ruotsin arkistoista vuosilta 1655-1660 mikrofilmeille CD991-993. Ilmajoen pitäjässä Jalasjärven kylässä Markku Matinpojan (siis Kouko) talossa on vuosina 1656-57 isännän ja emännän lisäksi peräti kolme itsellisvaimoa (f. 740, 558 vastaavasti), vuonna 1658 kolme itsellis­miestä (f 482), 1659 kolme sotamiehen (knekt) vaimoa (f 433) ja vuonna 1660 vain yksi sotamiehen vaimo (f 428v). Seuraava Vesterbottenin tileistä mikrokuvattu vuosikerta on 1665. Kansallisarkistossa on Pohjanmaan läänintilit vuodelta 1662 (tiedot SAY:ssa), jolloin Jaakko Markunpoika löytyy talollisena. Pohjanmaalta on noin vuosilta 1655-1660 olemassa sekä ruodutus- että väenottoluetteloita ja vuosittain rullia (tarkemmin arkistoluetteloissa, KrA/ SVAR). Niitä kaikkia ei ole ollut mahdollista käydä läpi, mutta olen tutkinut esim. Rullor 1660 vol. 8 ja vol. 13.

[1] Liisa Poppius mt. s. 152.

[1] Sarvela mt. s. 10.

[1] Mats Hallenberg: Kungen, fogdarna och riket; Lokalförvaltning och statsbyggande under tidig Vasatid, Stockholm 2001, s. 276-277.

[1] Mainittakoon havaituista virheistä yksi esimerkki kirjallisuudesta. Matti J Kankaanpää: Ala-Härkösen suku I, 2. uud. ja laajennettu painos, Jyväskylä 1998, s. 269, 276.

[1] Lähteinä esimerkissä akuperäiset kirkonkirjat Virtain kirkonarkistossa (rippikirjat vuodesta 1852 ja syntyneiden luet­telo vuodesta 1813) ja vanhemmat rippikirjat kirjastossa mikrofilmeiltä UK 498-499. Jos joku haluaa etsiä esi­mer­keiksi julkaisuihin asti päätyneitä tekemiäni virheitä, hän voi verrata tekemäni kirjan ”Ala-Härkösen suku I” vanhempaa lai­tos­ta vuodelta 1984 ja uudempaa (korjattua ja laajennettua) laitosta vuodelta 1998, esim. perhe 225. Siitä löytyy myös esimerkki, miten kokonaisen sukuhaaran liittyminen sukuun voi olla vaikeasti havaittavan syntymäaikamuutoksen ta­kana (perhe 267).

[1] Hildebrand mt. s. 375.

Kuka oli se Soini, josta johtuu Soinin pitäjän nimi ?

Genos 2/2002, s. 61-74.

Soini on pieni kunta, jossa on vajaat 3000 asukasta. Internetissä Soinin kunta kertoo itsestään, että se sijaitsee keskellä Suomenselkää. Kunta on vedenjakajalla ja Soinista saa alkunsa kolme vesistöä. Vedenjakajalta saa alkunsa Ähtävänjoki, jota Soinissa sanotaan Kuninkaanjoeksi, Toiseen suuntaan vedet laskevat Ähtärinjärveen ja edelleen Kokemäenjokea etelään. Pitäjän itäosista vedet virtaavat monien järvien kautta Saarijärven reittiä itään. Soinissa sijaitsee Etelä-Pohjanmaan korkein kohta, Raitamäki. Kuntana Soini perustettiin 1868 yhdistämällä siihen osia Alajärvestä ja Ähtäristä.

Kiinnostukseni Soini-nimisiin sukuihin johtuu omista esipolvistani, joihin sisältyy Virtain Toisveden kylässä Ylä- eli Yli-Soinin talossa 1700-luvulla asuneita henkilöitä. Ylä-Soini oli yksi osa Soinin kantatalosta, joka jaettiin 1700-luvun lopulla kolmen veljeksen kesken Ala-, Keski- ja Ylä-Soiniksi. Soini-nimistä sukujuurta olen voinut johtaa Ähtärin puolelle, jossa nimi esiintyy jo 1600-luvun alussa. Havaitsin, että nimen täytyy jotenkin liittyä siihen nimistöön, josta nykyinen Soinin pitäjä on saanut nimensä. Mainitun Ähtärinkylän pohjoisimmat osat kuuluvat Soinin pitäjään. Yleensä pitäjänhistorioissa on tapana selittää, mistä, miten ja milloin pitäjien nimet ovat muodostuneet. Mutta Järviseudun historiasta en tällaista tietoa ole onnistunut löytämään. Katson itse löytäneeni vastauksen: nimi johtuu Suni eli Soini (Sven) Leppäisestä, joka savolaisena muuttajana perusti uudistilan Ähtärinkylään vuonna 1567. Hänestä tuli vahvan suvun kantaisä. Useat hänen jälkeläisistään käyttivät lisänimeä Soini, josta aikaa myöten tuli kyläkunnan nimi ja edelleen pitäjännimi. 

Virtain Toisveden kylän Soini

Virtain Toisveden kylän Soini — nykyisin puhutaan myös Soininkylästä — sijaitsee Virtain keskustasta Ähtäriin Killinkosken kautta menevän tien varressa lähellä Killinkosken teollisuustaajamaa. Historiallisesti Toisveden (alkuaan Toevesi) kylä on muodostunut neljästä osasta: Toevesi eli Ikkalat, Lahti ja Hirvelä, joka oli Tammerkosken Kuurisen vanhaa eräaluetta, 2) Metserintaival (Pylkäs), joka oli Lempäälän Vaihmalan entinen eräsija 1589, 3) Liesikoski (Kahila ja Soini) Lempäälän Ahtialan entistä erämaata v. 1589, sekä Ohtola, joka oli todennäköisesti Kangasalan Ohtolan eräsija v. 1552.

Nykyisen Soininkylän vanhin paikannimi lienee ollut Liesikoski. Nimi on joka tapauksessa pääteltä¬vissä varsin vanhaksi, eräkaudelta peräisin olevak¬si. Nimi liittyy Liesi-kantaiseen nimistöön, josta muita esimerkkejä ovat Liesjärven kylä ja järvi Keuruulla. Lieskoski merkitsee koskea, jonka ran-nalla on ollut keittopaikka (liesi). Olisi mahdollista pohtia, onko mahdollisesti nimen antanut liesi ollut lappalaisten keittokodassa vai satakuntalaisten erämiesten rakentama. Liesikoski on nykyinen Virtalankoski.

Etelä-Suomen kartalla vuodelta 1747 Liesikosken paikkaa vastaa kaksi ympyrää, joihin liittyy nimi ”Kaila”. Kailan täytyy tarkoittaa Kahilaa. Kahila on mahdollisesti kyläkunnan toiseksi vanhin nimi. Kahila johtuu ensimmäisten vakituisten asujien lisänimestä. Kylä¬kuntaan perustettiin kaksi taloa vuosina 1565-66. Perustajat olivat epäilemättä veljeksiä: Olavi Matinpoika Kahila, joka mainitaan talollisena Liesikoskella 1566-1592 ja Paavali Matinpoika Kahila eli Kahilainen eli Liesainen, joka mainitaan talollisena Liesikoskella 1565-1607. Olavin talosta sai alkunsa Kahilan talo ja Paavalin talosta Soinin talo. Molemmat talot sijaitsivat epäilemättä lähekkäin samalla mäellä, jossa nykisin on Soininkylän keskus kauppoineen. Täyttä varmuutta ei ole siitä, polveutuvatko myöhemmät Kahilan ja Soinin suvut mainituista veljeksistä. 

Soini on suku, joka tuli Liesikoski-Kahilan toiseen taloon vuonna 1633. Soini-nimeä voidaan pitää alkuaan sukunimen luonteisena lisänimenä. Taloa, johon Soinit asettuivat oli Paavali Matinpojan jälkeen asunut tämän poika Esko Paavalinpoika 1606-1609, tämän veli Yrjö Paavalinpoika 1610-1624 sekä kolmas veli Pekka Paavalinpoika 1625-1633. Vuosina 1633-1939 taloa asui Klemetti Heikinpoika Soini. Jäljempänä osoitetaan, että Klemetti Heikinpoika tuli Kukkomäestä. Kukkomäki on vanhaan Ruoveteen kuuluneen Ähtärin pohjoisin kyläkunta, joka nykyisin muodostaa oman kylänsä Kukonkylän. Klemetti Heikinpoika oli siellä talollinen vuosina 1620-1630 ja seuraavat Kukkomäen eli Kukkolan asujat polveutuvat hänestä. Tämä Klemetti on paitsi Toisveden soinien kantaisä myös Ähtärin Kukkolan suvun kantaisä. Kukkomäki eli Kukkola on saanut nimensä Klemetin edeltäjien sukunimestä Kukkonen: Juho (Juska) Kukkonen 1556 - n. 1598, talo autio, Juho Kukkonen 1600-1619. Sukunimestä päätellen he olivat savolaisia. Ei ole mitään perustetta päätellä, että Klemetti Heikinpoika olisi ollut sukua näille Kukkosille. Kukkonen oli varsin yleinen sukunimi Savossa jo vanhimpien maakirjojen aikaan v. 1540. 

Voivatko kaikki Soinit olla alkuperältään samaa sukua?

On syytä tarkastella, voivatko kaikki Soinit olla alkuperältään samaa sukua. Soini on tyypillisesti länsisuomalainen nimi. Seppo Suvannon mukaan vanhimmat esiintymät Satakunnassa löytyvät Kokemäeltä, Eurajoelta, Tyrväältä, Kangasalta ja Karkusta. Hämeenkyrön historiassa painotetaan Jämijärven Soinia ja annetaan ymmärtää, että se voisi olla Etelä-Pohjanmaalla olevien Soinin talojen lähtökohta. Etelä-Pohjanmaalla Soini-nimeä esiintyy ainakin Vähäkyrössä, Nurmossa, Kauhavalla ja tietenkin Soinissa. Omituista on, ettei kumpikaan mainitse Ikaalisten Kilvakkalan Soinia, josta käsin mahdollisesti Jämijärven Soini on perustettu. Yleisesti ottaenhan Jämijärven asutus on nuorempaa kuin Ikaalisten ydinseutujen asutus. Kilvakkalassa oli v. 1553 taloissa edustettuina nimet Poika, Tapio, Venni, Kangoi, Hätävara, Hyssä ja Soini. 

Tutkijat ovat olleet melko yksimielisiä siitä, että Soini johtuu ruotsalaisen miehennimestä Sven tai Sune. Samoista nimistä johtuva suomalainen nimimuoto on myös Vänni (Venni), jota Soinin ohella on Ikaalisten Kilvakkalassa. Suvannon esittämät esimerkit riittänevät osoittamaan, etteivät kaikki Soinit ole yhtä ja samaa sukua. Nimittäin Kokemäen Soinilassa oli lautamies 1450 ja 1469 nimeltään Jöns Swensson, joten siellä Soini-nimi johtuu hänen patronyymistään. Kokemäen Soinila on Säpilän kylässä ja soineilla oli 1500-luvun puolimaissa siellä kolme taloa. Talo oli jakautunut kahtia jo ennen 1400-luvun puoliväliä, joten kantaisä Sven olisi elänyt siellä tätä ennen. Toiseksi Eurajoella Liinamaan kylässä asui ensimmäisten maakirjojen aikaan yhtä taloa Niilo Kunnila. Suvannon mukaan hän oli sama kuin eräissä lähteissä mainittu Niilo Sveninpoika eli Niilo Soini eli Niilo Soinila. Soini juontuu siten Niilon patronyymistä ja Kunnila-nimi jostakin vielä aikaisemmasta Gunnar-isännästä. Kolmanneksi Tyrväällä mainitaan jo 1475 Heikki Soininpoika ja 1479, 1486-87 ja 1507 Heikki Soini, 1551 Lasse Soininpoika, 1524 Lauri Heikinpoika Soinila ja 1546-71 Heikki Laurinpoika Soini(la). Kangasalan pitäjään kuuluneessa (nykyisin Kuhmalahdella) Isopennon Knaapissa oli Antti Soini 1510, Olavi Soini 1546, 1553, Olavi Sonason Penno 1550, Olavi Antinpoika 1558. Karkun Mierolassa mainitaan Klemetti Olavinpoika eli Soini 1564-71, jonka isä Olavi Soini oli lautamies 1549. Kangasalan Kaitamossa myöhempää Soinia ja Pirjolaa isännöi 1553-92 Olavi Heikinpoika eli Olavi Soini. Tämän isä oli Heikki Soini, joka mainitaan jo 1540. Suvanto sijoittaa tähän taloon v. 1441 laamanninkäräjillä lautamiehenä olleen Olavi Mununpojan ja 1469 tutkijalautakunnan jäsenenä olleen Maunu Soinin. Hänen mukaansa ”erikoista on se, että nelitaloisen kylän kaikissa muissa taloissa paitsi Soinilla isäntien patronyymi on Maunu (olivatko veljeksiä?). Kutenkin vuoden 1469 Maunun lisänimi on Soini, joten vaikuttaa siltä, että Kaitamossa ei asunutkaan muita kuin Soineja. Kylän päätalo Soini ollut huomattavan vauras ...”

Ala-Satakunnassa Ulvilassa on Soinilan kylä, joka on alkuaan (mainitaan 1540-41) Svensby. Loimijoen varressa Vampulassa on ollut myös Soinilan kylä, joka mainitaan jo 1520. Karkussa Soinila on paitsi talonnimi myös kylännimi. Ulvilan Soinilan kohdalla Suvanto kiinnittää huomiota kylässä esiintyvään Danmark-nimeen ja arvelee, että ”siellä olisi ollut tavallisesta talonpoikaisjoukosta erottuva Danmark-suku ... ehkä kaikki nämä tapaukset ovat merkkejä tanskalaisista unioniajan alussa Suomeen tulleista soineista eli asepalvelijoista. On mahdollista, että heidän osaltaan suvut olisivat painuneet myöhemmissä polvissa talonpoikaiseen joukkoon. Täysin varmasti voidaan sellaista osoittaa tapahtuneen 1500-luvulla Oripäässä ja Ulvilan Lautilassa”. 

Suni ja Soini Ähtärinkylässä

Voitaneen päätellä, että Soini-nimisiä sukuja on Satakunnassa ollut uuden ajan alussa ainakin neljä. Toisvedelle tullut Klemetti Heikinpoika toi lisänimensä Soini tullessaan, mutta mistä hän on voinut tulla. Ennen kuin yritetään etsiä vastausta tähän kysymykseen mainittakoon, että Ähtärissä on ollut Suni-niminen talo, jossa Lapveteläisen suvun autioksi jättämään taloon asettui Erkki Antinpoika Soini 1635. Nimimuoto Suni esiintyy vasta myöhemmin. Etsittäessä vastausta asetettuun kysymykseen tutkitaan ensin, mitä Järviseudun historiassa sanotaan Soinin asutushistoriasta: 

”Maanselän eteläpuolella Källin naapuriksi nousi Kukko eli Kukonmäki Leväjärven ‘taipaleen’ itäpuolelle. Kukko ja Källi sijaitsivat nelisenkymmentä metriä Ähtärinjärven yläpuolella Löytälänmäen rinteellä ... Ilma Orkamon Soiniin sijoittaman Soinin talon alkuperäinen sijainti ei ole aivan varma. Kansanperinteen mukaan myöhempi Sunin talo olisi ollut 1560-luvulla perustetun Soinin kantatalo, joka kuului 1500-luvulla nykyiseen Lehtimäkeen.”

Jotenkin omituista on, ettei pitäjänhistoriasta selviä, milloin Soinin pitäjässä Soini-nimi ensimmäisen kerran esiintyy ja mistä ja miten se on sinne tullut. Siten pitänee päätellä, ettei Soini-nimi vanhimpina aikoina ole siellä ollut kovin merkittävä ja on etsittävä Kukkomäen Soinien alkuperää muualta. 

Kysytään, montako taloa Ruoveden Ähtärinkylässä on ollut, jotka perustamisestaan alkaen 1500-luvulla ovat olleet vakaasti asuttuja taloja ison vihan toiselle puolelle 1700-lukua, joita autioituminen ei olisi vaivannut. Vastauksena löytyy vain yksi talo: Suni eli Soini. Toiselle sijalle asettuisi Ollikkala, mutta se on perustettu vasta noin 1603. Muutoinkin Suni eli Soini, joka nykyisin on jakokunta nro 7 Liponkylässä, vaikuttaa sukurungoltaan niin vahvalta, että sen täytyisi olla yksi kulmakunnan kantasuvuista. Kun talonhaltijaluetteloiden mukaan Sunin talon ensimmäinen asuja on Suni (Sven) Leppäinen eli Lapvete¬läinen, tarkastellaan voivatko Ähtärinkylän Soinit olla suku, jonka kantaisä on tämä Suni eli Soini (Sven). 

Luetteloiden mukaan Suni Leppäinen eli Lapveteläinen oli isäntänä 1567-1606, Klemetti Suninpoika 1607-43 ja Klemetin vävy Yrjö Mikonpoika 1644-83. Kolme peräkkäistä isäntää oli niin pitkillä isännyysajoilla, että vaikuttaa todennäköiseltä, että Sunin ja Klemetin välissä on ollut yksi sukupolvi (Suni Suninpoika). Tutkitaan, antaako SAY viitteitä siitä, että olisi ollut kaksi peräkkäistä Suni-nimistä isäntää. Ruoveden asutuksen yleisluettelossa Ähtärinkylän asutustiedot (s. 60-61) ovat vuosina 1580-1620 varsin sekavasti esitettyjä. Huomattakoon ensin, että siellä mainitaan Klemetti Kukkomäki (Clem. Kuckoinmäki) jo vuosina 1613, 1615, 1617 ja muodossa Klemetti Soini vuonna 1616 (Clem. Soini).

Mitä tulee siihen, onko ollut kaksi Suni eli Sven-nimistä miestä, niin varmuudella toteaminen on vaikeaa. Sarjaksi esiintymiä maakirjasta saadaan ketjuttamalla Svenit eri kohdista:

Sim. Leppäinen 1 äyri 1567, Suenn Leppäinen 1 äyri 1568, Suen Leppäinen 1569-71, Sven Lapvetinen 1 äyri 1572-74, Sven Lapweden 1 äyri 1575-79, Swenn Lapveteläinen 1 äyri 1580, Sven ibm 1581-83, Sven Lappwäteläinen 2 äyriä 1584-85, Svenn Leppeinen 1 äyri 1586-90, 1592, Sven Lapuelainen 1 äyri 1597 (tiedot puuttuvat 1593-96 ja 1598-99, 1601, 1603), Swen Lapuetäinen 1 äyri 1600, Sven Leppäinen 1 talo 1 äyri 1602, 1604-1606. Vanhan Ruoveden alueella Suni-nimeä ei liene näihin aikoihin esiintynyt muualla. Etunimi tunnetaan Savossa, jossa esimerkiksi Juvalla oli 1560-luvun alussa Suni Antinpoika (sukunimetön).

Teoriassa on mahdollista, että isännän vaihdos on tapahtunut 1572, jolloin Suni Leppäistä olisi seurannut Suni Suninpoika, mutta tämä vuosi on liian varhainen, koska silloin oli kulunut vain viisi vuotta talon perustamisesta. Toinen mahdollinen ajankohta on 1584 vaiheilla, jolloin äyriluku on ollut korkeampi tai sen jälkeen, kun äyriluku on taas pienempi 1586. Kolmas mahdollinen ajankohta on 1590-luvulla tai noin 1600, jolloin tiedoissa on puutteita ja jolloin levottomista ja vaikeista ajoista johtuen seuraavan isännän isännyysaika on voinut jäädä lyhyeksi. 

Uudisasutusvaiheessa 1567-70 Ähtärinkylään tulivat seuraavat savolaissuvut: Laasoinen (talon myö¬hempi nimi Huikuri), Vihavainen (Nyyssölä ja Savola), Hynninen (Kaltiala eli Halttunen), Lapveteläinen/ Leppäinen (Lippo ja Suni, tarkemmin jäljempänä), Mursunen (Roponen), Kukkonen (Sorvari ja Kukkola) sekä myöhempään Källin taloon Antti Karpainen/Kaipiainen/Kopoinen (isäntä 1567-79), Antti Leppäinen (1580), Antti ibm (1581-83). 

Täydennetään SAY:n tietoja muista lähteistä. Vuoden 1571 hopeaveroluettelossa on peräkkäin Pekka Lappiuetinen, Paavo Laasoinen ja Simo Leppäinen. Simo maksoi hopeaveroa 3 mk 6½ äyriä. Hänellä oli kuparia 5 markan edestä, hevonen (arvo 10 mk), 2 lehmää, 3 lammasta ja 2 sikaa. Samasta luettelosta voi nähdä, että Lapveteläisiä oli myös Keuruun puolella Liesjärven kylässä ja ettei Leppäisiä löydy muualta. 

Omat muistiinpanoni alkuperäisistä veroluetteloista kertovat seuraavaa: Suni Leppäinen on v. 1587 saanut sakkoja 1 markan (syytä tai vastapuolta ei sanota). Hänen pitänee olla sama (vaikka ylösmerkinnöissä Simi Lippoinen), joka sai v. 1574 kuusi markkaa sakkkoja. Vuoden 1586 veroluettelossa (årliga ränttan) Ähtärin kylässä (Edziöö) asuu yhtä äyrinmaata Swenn Leppeinen, vuonna 1597 Suni Lapuelainen. Vuoden 1589 maantarkastuskirja kertoo, että Ähtärin kylässä oli 11½ äyrinmaata, jossa oli 8 asuttua ja 2 autiota manttaalia Kangasalan Toikkolan kylän entisellä erämaalla. Kahdeksasta asujasta mainitaan kuitenkin nimeltä vain Erkki Vihavainen ja Olavi Laasoinen. Vuoden 1600 tarkastusmaakirjassa Ähtärin kylässä (Etzsöö) on Swen Läppäinen ja Henrich Lappwätäläinen. Vuoden 1602 veroluettelossa (årliga ränttan) on Swen Läppäinen, vuoden 1608 kymmenysveroluettelossa Clemet Suensson ja Anders. Lappiweteläinen (kumpikin maksoi 4 kappaa ruista). 

Ns. Elfsborgin toisten lunnaiden luetteloissa 1610-luvulta saadaan seuraavat tiedot: v. 1614-15 Clemet Soini (1 pariskunta itsellisiä), 1616 Clement Soini yksi pariskunta (köyhiä), 1617 Clemet Edzeröö yksi pariskunta (köyhiä), 1618 Clemet Soini H: K: Mtz: Skytt ja Clemet Leppäinen ödhe ja 1619 Clemet Soini H: K: Mtz: Skytte ja Clemet Leppäinen afdragen ödhe. Vastaavalta ajalta veroluettelossa (skatte ock mantall book) v. 1616 on autiotalona Clemet Swensson (1 äyri, ei manttaalia), autioveroluettelossa Clemet Swensson 1 äyri ja kymmenysveroluettelossa Antti Lapveteläisen ja Antti Kellin välissä Clemet Soini, joka maksoi 6 kappaa (luultavasti ruista). Kaksi vuotta myöhemmin 1618 veroluettelossa on asuttuna Ähtärin kylässä (Eedzäro) Clemet Swenssonn, jolla on 1/4 manttalia, 1 äyri ja joka on kuninkaanmetsästäjä (H. K. M:ts. diurskytt). Mielenkiintoinen on vuoden 1624 tarkastusmaakirja, jonka mukaan Ähtärin kylässä oli peräti kolme kuninkaanmetsästäjää: Antti Kelli, Klemetti Suninpoika ja Klemetti Soini. Suninpojan talo oli uudelleen autio ja Antti Lapveteläisen talo oli autioitunut karkaamisen takia. Klemetti Soinin veroluvut olivat 2 lehmää, 1/3 taloa, 1/4 manttaalia ja 1½ äyriä. Sveninpojan vastaavat luvut 1 lehmä, - taloa, - manttaalia ja 1 äyri. Oli siis. olemassa kaksi Klemettiä, joista toinen oli Suninpoika ja toisella oli lisänimi Soini. Seuraavan vuoden voudintileissä on autiotiloja koskeva ”kort förslag”, jossa on mm: 

”Edzero Nielss Kuckoineuun - 1 ö(re) öde Erich Hindrichsson H. K. M:tz diurskått bruker däss, och försuarar för sitt skotterij”. Suomennettuna merkintä tarkoittaisi, että Ähtärissä Niilo Kukkoinmäen yhden äyrin autiota viljelee kuninkaanmetsästäjä Erkki Heikinpoika samalla kun vastaa metsästyksestään. Erkki Heikinpojan pitänee tarkoittaa Klemetti Soinia.

Vuonna 1628 Klemetti Soini (Edzaröö Clemitt Soijne) on saanut muutaman muun kanssa sakkoa kolme markkaa niskoiteltuaan myllytullirahojen maksussa. Ruoveden talvikäräjillä 31/1 1631 niskoittelusta (för tresko, at dhe huarken kommo till Boskaps och folcke schrifninghen eller till tinghett) sakotettiin kolmella markalla Klemetti Suninpoikaa (Swensson) Ähtäristä (i Edzssöö) ja Klemetti Soinia (Såijini ibid). Talvikäräjillä 2/2 1632 Klemetti (Säunij ibid) sai uudelleen 3 mk sakkoja ”för ogilla wäghar och broar”. Klemetin edellä on Ähtärinpohjassa (Edzarinpåhia) asunut Pekka Sorvari. Yllättävää on, että hän on samassa luettelossa vähän myöhemmin kuninkaanmetsästäjien joukossa, joita kaikkia sakotettiin 3 markalla. Vuonna 1634 kuninkaanmetsästäjien luetteloissa ei enää ole Klemetti Soinia eikä Suninpoikaa vaan Heikki Klemetinpoika. 

Vuonna 1634 on suoritettu tarkalta vaikuttava autiontarkastus. Siinä herättää huomiota Antti Lapveteläisen talo, jonka Erkki Heikinpoika haluaa ylösottaa. Hän on asettunut taloon v. 1632 ja on saanut takuumiehikseen Heikki Korpulaisen, Klemetti Heikinpojan Kahilasta (Clemeth Henrichsson i Kahila), Jaakko Laurinpoika Kukoinpohjan ja Olavi Nenoisen. Erkin tuli vielä hankkia käräjillä vahvistus. Edellinen vuosi 1633 oli yksi vuosisadan alkupuoliskon pahimmista katovuosista. Katoa tutkimaan asetetussa lautamiehistössä Ruovedeltä oli mm. Klemetti Heikinpoika Kahilasta. 

Vuodelta 1635 on olemassa tavallista monipuolisemmat lähteistöt. Silloin alkavat myös varsinaiset henkikirjat. Kylvöveroluettelon mukaan Klemetti Heikinpoika Kahilasta kylvi 4 1/4 kappaa eli saman verran kuin kylän muut isännät (Mikko Martinpoika ja Reko Markunpoika). Ähtärin kylässä Klemetti Suninpoika kylvi 2 tynnyriä ja Erkki Heikinpoika ½ tynnyriä. Heikki Klemetinpoika on kuninkaanmetsästäjien joukossa ja hän kylvi 2½ tynnyriä. Karjaveroluetelossa Kahilassa on Clemet Soini, jolla oli 1 tamma, 6 lehmää, 2 hiehoa, 4 lammasta ja sika. Talossa oli myös Yrjö-niminen itsellinen, jolla oli kaksi lehmää. Ähtärin kylässä Heikki Klemetinpojalla oli hevonen, elikko, 3 lehmää 2 hiehoa, 4 lammasta ja sika. 

Näistä muistiinpanoista voidaan joka tapauksessa päätellä, että Klemetti Soini on eri henkilö kuin Klemetti Suninpoika ja on patronyymiltään Heikinpoika. Klemetti Soini mainitaan ensimmäisen kerran v. 1614, oli aluksi kuninkaanmetsästäjä ja sittemmin myös talollinen. Ähtärissä hän on vielä talvella 1631 ja ilmeisesti vielä talvella 1632, mutta on Kahilassa viimeistään v. 1634. Muutto Kahilaan merkitsi luopumista kuninkaanmetsästäjän toimesta. Toiseksi näyttää selvältä, että Ähtärinkylään 1567 asettunut Suni eli Soini oli Leppäisen sukua ja että Lapveteläinen-nimi hänen yhteydessään on väärinkäsitystä. Tukea sille, että olisi ollut kaksi Sunia, ei löydy, joten Klemetti Suninpoika olisi hänen poikansa, syntynyt ehkä Ähtärissä 1570-luvulla tai vasta n. 1580. Hänen veljekseen voisi päätellä patronyymin nojalla v. 1635 Kukkomäessä itsellisenä henkikirjoitetun Matti Suninpojan (Madz Swensson, hustru item).

Ainoa järkeenkäypä Soini-nimen selitys. Ähtärinkylässä on, että se johtuu Suni Leppäisen etunimestä. Koska Klemetti Soini oli Heikinpoika, niin pitänee olettaa, että Sunin vanhin poika oli Heikki, joka ei näy lähteissä (ellei tämä ole sama kuin Heikki Lapveteläinen, isäntä Lipposen talossa 1597-1606). Tukea tälle oletukselle saadaan siitä, että 1600-luvulla kylässä oli muitakin Soini-nimisiä, joiden täytyy olla ollut sukulaisia. Erkki Heikinpoika, joka 1634 asutti Hynnisen autiotalon ja jota Klemetti Heikinpoika takasi, on käyttänyt myös Soini-nimeä (SAY 1637-38). Siten on oletettava, että hän oli Klemetin veli. Erkin talo jäi sitten autioksi ja sitä viljeltiin yhdessä Sunin talon kanssa. Vuonna 1653 isännäksi tuli Yrjö Yrjönpoika Soini, jonka vanhemmat olivat Yrjö Heikinpoika Soini eli Hynninen ja Maisa. Yrjö muutti äitinsä ja perheensä kanssa v. 1667 Inkerinmaalle. On oletettava, että on ollut Heikki (Soini), jolla oli kolme poikaa Klemetti, Erkki ja Yrjö ja jonka itse täytyisi olla Suni Leppäisen poika.

Oheinen karttaote on vuodelta 1747 ja siinä näkyvät Ähtärinjärven pohjoisosat. Ylimpänä on Alajärven pitäjään kuulunut Soininkylä. Maanselän Ruoveden puolella erottuvat selvästi talot Kukkomäki, Suni ja Huikuri ja kolmen läänin raja Iironjärvellä. Ähtärijärveä pitkin ja siitä lounaaseen vesireittejä myöten pääsi Toisvedelle. 

Jäljempänä perhetaulumuotoisessa esityksessä otetaan lähtöhenkilöksi Suni Leppäinen eli Lapveteläinen siitä huolimatta, että sukurungon alkuosa joudutaan varustamaan kysymysmerkeillä. Suku olisi siten ollut alkuaan Lapveden Leppäisen sukua, joka muutti 1560-luvulla Ruoveden erämaapitäjän Ähtärin kylään, jossa yhden pojan jälkeläiset alkoivat käyttää Soini-nimeä, ja toisen pojan asumaa taloa alettiin kutsua Suniksi. Edellinen sukuhaara asutti autioitumisen vaivaaman Kukkomäen ja vuosikymmentä myöhemmin yhden talon Toisveden Kahilassa. Kukkomäestä käsin suku on levinnyt 1600-luvun puolivälissä Ulvilan seudulle, 1600-luvun jälkipuolella Huikurin taloon ja perusti Iiron talon.

Lipposen talon asutushistoriaa

Edellä on tarkasteltu Ähtärinkylässä Sunin ja Kukkomäen varhaisinta asutushistoriaa, mutta Lapveteläisen suvun kannalta on otettava vielä huomioon talo, joka sai 1659 isännäksi tulleesta Lauri Lipposesta nimen Lipponen. Lipponen on jakokunta nro 4 Lehtimäen Lipon kylässä. Talon perusti 1567 eli samana vuonna kuin Sunin talon perustettiin Pietari Lapveteläinen. Kun on savolaisesta muuttajasta kysymys, niin ehkä etunimi pitäisi normaalistaa muodossa Pekka. Pekka Lapveteläisen talo oli kahden äyrin talo 1567-68. Puolet siitä lohkaistiin v. 1569 Olavi (ehkä olisi normaalistettava Olliksi) Laasoiselle. Laasoisen puoli sai sittemmin nimen Huikuri. Huikuri tuli Kukkomäen suvulle v. 1681 (vrt perhe 8). 

Hyvän alun jälkeen Pekka Lapveteläisen talo 1580-luvulla autioitui, ehkä noin 1588, ja oli autio kymmenkunta vuotta. Seuraava isäntä Heikki Lapveteläinen mainitaan 1597-1605. Häntä seurasi Antti Lapveteläinen 1606-30, jolloin talo taas autioitui. Nyt voidaan tehdä joitakin jossitteluja. Kun kaksi Lapveteläistä tulee samana vuonna uudisasukkaaksi samalle seudulle, he voisivat olla veljeksiä. Siis Pekka voisi olla Suni Seppäisen eli Lapveteläisen veli. Voisiko ajatella, että Heikki ei ollut Pekan poika, koska autioitumiskausi oli pitkähkö. Silloin voisi ajatella, että Heikki olisi ollutkin veljenpoika eli Suninpoika. Tällöin löydettäisiin puuttuva rengas Klemetti Heikinpojan ja Suni Leppäisen eli Lapveteläisen välistä. Peräkkäisen isännyyden nojalla, jota autioituminen ei katkaissut, Heikin seuraaja Antti Lapveteläinen olisi ollut hänen poikansa. Kun tähän yhdistetään edellämainittu tieto Järviseudun historiasta, että Lapveteläisten suvun autioksi jättämään taloon asettui 1635 Erkki Antinpoika Soini, tämä Erkki voisi olla Antti Lapveteläisen poika, ja Soini-nimi osoittaisi samalla hänen olevan Sunin jälkeläisiä.

Savolainen muuttaja: Leppäinen ja/tai Lapveteläinen?

Savossa tunnetaan jo vanhimpien maakirjojen aikoihin v. 1540 sekä Leppäisen että Lapveteläisen suvut. Molempien sukujen tyyssija näyttäisi olleen Juvan Joroisten neljänneksessä, jossa heitä on kolme perhekuntaa. Lapveteläisiä on lisäksi yksi perhe Pellosniemen Pitkälahden neljänneksessä ja 1548 yksi perhe Tavinsalmella. Leppäisiä on lisäksi yksi perhe Rantasalmen samannimisessä neljänneksessä ja peräti neljä perhettä Tavinsalmella. Melko tavalla samoilla seuduilla Savossa Leppäiset ja Lappvetiset ovat Savossakin oleskelleet. Vuoteen 1562 mennessä Lapveteläisiä tuli yksi perhe lisää sekä Juvalla että Säämingissä ja Tavinsalmella heitä oli jo neljä perhettä. Leppäisiä on silloin 6 perhettä ja kaikki ovat Tavinsalmen Saamaisten neljänneksessä! Vuoteen 1614 mennessä tilanne on kehittynyt siten, ettei Lapveteläisiä  ole enää Joroisilla ja että peräti 12 perhettä löytyy Tavinsalmelta (5 muualta Savosta). Tänä aikana Leppäisten lukumäärä ei ole muuttunut mitenkään. Savon ja Ruoveden välissä sijaitsevassa Rautalammin suurpitäjässä Leppäisiä ja Lapveteläisiä on tilastoitu vasta v. 1606. Leppäisiä muutti huomattava määrä Pohjois-Pohjanmaalle, jossa heitä on jo 1565 kolme perhettä, Kainuussakin yksi perhe 1563. Savon historia kertoo, että Joroisten Häyrilästä on toinen Lapveteläisistä muuutanut pysyvästi takamailleen (ilmeisesti Suonenjoella, arviokunta 639). 

Sukunimi Leppänen selitetään ainakin Leppävirralla johtuvaksi verta tarkoittavasta sanasta leppä eikä puun nimestä. Lapveteläinen on heimonimi samaan tapaan kuin sukunimet Karjalainen tai Jääskeläinen ja kertoo Karjalan puolelta Lappeen kihlakunnasta saapuneesta tulokkaasta.  

Mikä voisi olla Ähtärinkylään muuttaneen Suni Leppäisen kotiseutu Savossa vaatisi yksityiskohtai-sempaa tutkimusta, johon tässä yhteydessä ei ole mahdollisuutta, todennäköisin arvio näillä tiedoilla on Juvan Joroinen. Sitävastoin voidaan kysyä, onko mahdollista, että Leppäiset olisivat Lapveteläisiä. Tällainen mahdollisuus selittäisi hyvin, miksi Ähtärin kylässä käytetään toisinaan nimeä Leppäinen ja toisinaan Lapveteläinen. Näin on syytä olettaa, koska muulla tavalla ei ole selitettävissä nimikirjavuus Suni Leppäisen eli Lapveteläisen kohdalla. Voisi kuvitella, että suvun jäsen esittelisi itsensä seuraavaan tapaan: mie olen niitä Lappveden Leppäisiä. Kun samassa kyläkunnassa Lapveteläisiä oli monta, niin Sunin pojanpoikia olisi alettu kutsua Soineiksi. 

Kukkomäestä Porin seudulle

Turkulainen Matti Toivola on kiinnittänyt huomiota siihen, että Porin ja Ulvilan seuduille on vuoden 1650 vaiheilla asettunut kaksi veljestä, jotka mitä todennäköisimmin ovat lähteneet Ähtärinkylän Kukkomäestä. Heikki Klemetinpoika asettui Lassilan Savolle ja Matti Klemetinpoika Tuorsniemelle. Heistä polveutuu Porin seudulla useita sukuja, jotka ovat käyttäneet asumiensa talojen mukaisia nimiä, mutta myös Paluksen Walli-suku, jota on tutkinut Harry W. Walli. 

Heikki ja Matti Klemetinpoikia näytetään Ulvilan seuduilla pidetyn suvultaan savolaisina, joka ilmeni lisäniminä Savo ja Savolainen. Edellä esitetyn valossa tämä pitää hyvin paikkansa. Vahvempi todiste olisi ollut Soini-nimen käyttäminen. Tosin Matti Toivola on kiinnittänyt huomiota siihen, että 1600-luvun alkupuolella Lassilan Savon kohdalla on samoja henkilönnimiä kuin Pomarkun Soinilla, kunnes Heikki Klemetinpoika sinne asettuu (1656). Nähdäkseni yhteys Kukkomäessä olleisiin samannimisiin veljeksiin on vahvalla pohjalla, koska kaikki muut tiedot sopivat hyvin yhteen vaimojen nimiä myöten. Perimätiedon mukaan he olivat veljeksiä ja Hugo Lagströmin tietojen mukaan Matti Klemetinpoika olisi tullut Ruovedeltä. Siten heidän perheensä on otettu mukaan alla olevaan sukutaulustoon.

Lapveden Leppäisen suku eli Soini ja Suni

Perhe 1.

I Suni eli Soini (Sven) LEPPÄINEN eli LAPVETELÄINEN

s. todennäköisesti Savossa, ehkä Juvan Joroisilla, viimeistään 1540-luvulla, elossa 1606. Hän muutti Savosta Ruoveden erämaapitäjään ja perusti sinne Ähtärinkylään talon, joka hänestä sai sittemmin nimen Suni, talollinen siellä 1567-1606. — Pso. N.N.

II Lapsia (s. todennäköisesti Savossa)

? Matti Sveninpoika, talollinen Pietarsaaren pitäjässä 1576-1612.  

? Heikki Suninpoika s. arviolta 1560-luvulla, perhe 2 (Soini).

? Suni Suninpoika s. arviolta viimeistään n. 1560, perhe 9 (Suni).

Suni eli Soini (Sven) Leppäinen eli Lapveteläinen Pekka Lapveteläinen

talollinen Ruoveden Ähtärinkylässä talollinen Ähtärinkylässä

1567 - n. 1600 (Suni) 1567 - n. 1588

| (Lipponen)

? ? ?

Matti Sveninpoika Heikki =? Lapveteläinen Suni Leppäinen

taloll. 1576-1612 talollinen Ähtärinkylässä talollinen n. 1600-06

(Keisarin talo) 1597-1605 (Lipponen) Ähtärinkylässä (Suni)

  | |

?Antti Klemetti Heikin- pso Elina Erkki Hei- Yrjö Klemetti pso Elina Matti pso Aune

Lapvete- poika Soini Olavin- kinpoika Heikin- Suninpoika | Martin- Suninpoika Matin-

läinen kuninkaanmets. |  tytär Soini taloll. poika tal. Ähtäri | tytär main. tytär

taloll. ja talollinen | Ähtäri Soini 1607-1643 | 1635,1637

1606-30 (Kukkomäki) | 1634-38 pso |

(Lippo- 1613-32, Toisvesi | pso 1 Silja Maisa Suni eli Soini

 nen) 1633-39 (Soini) | 2 Helka

? |

Erkki Heikki Matti Juho pso  1 Vappu Erkki pso Marketta

Antin- Kukkomäen Soinin is. Soini 2 Anna Kukkomäki | Matintytär

poika is. 1631-46 1640-46 talollinen. | Tapanin- talollinen |

Soini pso Maalin pso Maisa 1647-79 | tytär 1647-67 |

main. | | | Ähtärinkylän

1635 Lassilan Savo Tuorsniemen Toisveden Soini Kukkomäki

(Ulvilassa) Savo (Ulvilassa) (Virroilla) (Ähtärissä)

Perhe 2.

II Heikki (Suninpoika ?) LAPVETELÄINEN?

s. Savossa arviolta 1560-luvulla, (vanh.  perhe 1?). Hän voisi olla se Heikki Lapveteläinen, joka oli talollinen Ähtärissä 1597-1605, talossa, jonka myöhempi nimi on Lipponen. Kuten tekstiosassa on selitetty, hän otaksuttavasti asettui vuosikymmenen autiokauden jälkeen setänsä Pekka Lapveteläisen taloon. Pso N.N.

III Lapsia (s. luultavasti Ruovesi )

? Antti (Anders) LAPVETELÄINEN, s. ehkä 1680-luvulla. Hän oli Heikki Lapveteläisen (isänsä?) jälkeen talollinen Ähtärinkylässä (Lipponen) 1606-1630, jonka jälkeen talo autioitui eli tuli ainakin veronmaksukyvyttömäksi. Seuraavan isännän, isäntänä 1634-38, Lauri Martinpoika Laukkasen vaimo oli Elina Antintytär, joten tämä olisi voinut olla vävy, mutta talo autioitui uudelleen ja liitettiin yhdysviljelyyn Hynnisen eli Halttusen kanssa. 

Klemetti (Clemet) Heikinpoika SOINI, s. viimeistään 1580-luvulla, perhe 3 (Soini ja Kukkomäki).

? Erkki (Erik) Heikinpoika SOINI, joka oli talollinen Ruoveden Ähtärinkylässä 1634-1638, talossa, jolla myöhemmin oli nimi Hynninen eli Kaltiala eli Halttunen. Talo jäi autioksi ja oli toistakymmentä vuotta yhdysviljelyssä Sunin talon kanssa. Pso 1 Silja (Sijssla) Olavintytär, mainitaan 1635, 2 Helka Pietarintytär, mainitaan 1637-38. Erkillä oli ainakin poika Klemetti Erkinpoika, joka mainitaan (SAY) 1639.

Yrjö (Jöran) Heikinpoika SOINI, ei ole tiedossa missä hän on asunut. Pso Maisa ja poika Yrjö (Jöran) Yrjönpoika SOINI, joka otti Sunin kanssa yhdysviljelyssä olleen Hynnisen talon 1652 asuttavakseen ja asui sitä kunnes. muutti äitinsä ja perheensä kanssa Inkerinmaalle 1667. Talon seuraavaksi asujaksi tuli Tuomas Kaltiainen.

Perhe 3.

III Klemetti (Clemet) Heikinpoika SOINI

s. mahdollisesti Ruovesi ja viimeistään 1580-luvulla, on elossa vielä 1643, (vanh. perhe 2). Hän oli talollinen Ruovedellä, ensin Ähtärinkylän Kukkomäen isäntä 1620-1630 ja sitten Toisveden kylässä 1633-1639 talossa, joka hänen lisänimestään sai nimen Soini. Hän toimi ns. kruununmetsästäjänä asuen Kukkomäessä ainakin jo 1613, myös lautamiehenä 1636 ja hänet mainitaan (SAY) Toisveden kylässä isänä vielä 1643.

Pso Elina (Elin) Olavintytär, joka mainitaan (SAY) vaimona 1635 ja 1638. 

IV Lapsia (s. todenn. Ruovesi)

Heikki (Henrik) Klemetinpoika SOINI eli KUKKO s. viimeistään n. 1610, perhe 4 (Lassilan Savo). 

Matti (Matts) Klemetinpoika SOINI s. viimeistään 1610-luvun alussa, perhe 5 (Tuorsniemen Savo).

Juho (Johan) Klemetinpoika s. arviolta 1610-luvulla, perhe 6 (Soini).

Erkki (Erik) Klemetinpoika s. arviolta 1610-luvun lopulla, perhe 8 (Kukkola eli Kukkomäki).

Perhe 4.

IV Heikki (Henrik) Klemetinpoika SOINI eli KUKKO/ SAVO

s. todennäköisesti Ruovesi ja viimeistään n. 1610, k. Ulvila 1673, haud. 29.3, (vanh. perhe 3). Hän oli talollinen Ruovedellä, isänsä jälkeen Ähtärinkylän Kukkomäen isäntä 1631-1646, muutti sitten Ulvilaan, jossa oli Noormarkun Lassilan (Klåsmark) kylässä talollinen 1656-1670.

Pso Maalin (Magdalena) Antintytär, s. n. 1612, k. Ulvila 1691, haud. 28.2. Hänet mainitaan (SAY Ruovesi) vaimona 1637, 1639, 1645-46 ja vuoden 1642 henkikirjassa sekä Lassilassa 1656-70.

V Lapsia (s. vanhemmat Ruovesi, nuoremmat Ulvila)

Anna Heikintytär, joka mainitaan tyttärenä 1656 ja joka avioitui Karkkuun.

Riitta (Brita) Heikintytär, joka mainitaan tyttärenä 1658- 1660, 1663, 1665.

Marketta Heikintytär, joka mainitaan tyttärenä 1663 ja 165. Pso Ulvila 7.10.1666 Juho Antinpoika Mouhijärven Niemen kylästä.

Matti (Matts) Heikinpoika s. n. 1640, joka mainitaan poikana 1665 ja josta tuli Lassilan Savon seuraava isäntä.

Yrjö (Jöran) Heikinpoika, joka mainitaan poikana 1670, perheellinen.

Antti (Anders) Heikinpoika s. n. 1645, joka mainitaan Lassilan Savossa 1671-72. Pso Kerttu, mainitaan 1672.

Kaarina (Karin) Heikintytär, s. n. 1649, elossa 1712. Pso Ulvila 3.2.1677 Yrjö (Jöran) Matinpoika Paavola Paluksen kylästä, s. n. 1649, k. 24.10.1732. Yrjö oli Porvari Porissa. Heidän lapsensa käyttivät Pahlman-nimeä.

Maria Heikintytär s. n. 1653, joka mahdollisesti on se Maria Heikintytär, joka 1704 oli sotamies Mikko (Mickel) Tuomaanpojan vaimona Lassilassa.

Perhe 5.

IV Matti (Matts) Klemetinpoika SOINI/ SAVO

s. todennäköisesti Ruovesi ja viimeistään 1610-luvun alussa, elossa 1667, (vanh. perhe 3). Hän oli talollinen Ruovedellä, Toisveden kylän Soinin isäntä 1640-1646. Hänet mainitaan (SAY) siellä poikana jo 1635 ja on isäntä ruodutusrullassa 1637. Hän oli lautamies Ruoveden ja Keuruun käräjillä v. 1645-47. Hän muutti Ulvilaan, jossa asui Tuorsniemen Savon talossa 1657-67.

Pso Maisa Yrjöntytär (Malin Jönsdr 1635, Maisa Jörensdr 1637-39, 1643, Maisa 1644-46), joka mainitaan vaimona 1635-1646, sittemmin Ulvilassa.

V Lapsia (s. Virrat)

Tapani (Staffan) Matinpoika, joka oli Tuosniemen Savon isäntä isänsä jälkeen 1668-1673, k. Ulvila 25.4.1715. Pso Kreeta, k. 1672. Hänellä oli ainakin poika Tuomas.

Pertti (Bertil) Matinpoika.

Yrjö (Jöran) Matinpoika, perheellinen.

Perhe 6.

IV Juho (Johan) Klemetinpoika SOINI

s. Ruovesi arviolta 1610-luvulla, elossa 1679, (vanh. perhe 3). Hän oli talollinen Virroilla, Toisveden kylän Soinin isäntä 1647-1679. Hänet mainitaan (SAY) veljenä Kukkomäessä 1639, Toisveden kylässä 1643-46 ja sittemmin isäntänä. Talo oli varsin suuri, ½ manttaalia.

Pso 1 arviolta v. 1645 Vappu (Walborg), joka mainitaan vaimona 1646-1661.

Pso 2 arviolta v. 1662 Anna Tapanintytär, joka mainitaan vaimona 1663-1683 (SAY) ja leskenä Ruoveden syyskäräjillä 1686. Mainituilla käräjillä Matti Juhonpoika tuomittiin maksamaan äitipuolelleen Anna Tapanintyttärelle tämän perintöosuus 16 taalaria 17 äyriä hopearahassa, joka hänelle oli suoritetussa perinnönjaossa langennut Juho Klemetinpojan jälkeen. 

V Lapsia (s. todenn. Virrat)

1 Matti (Matts) Juhonpoika s. n. 1645, perhe 7 (Soini).

1 Pekka (Pehr) Juhonpoika s. 1640-luvulla, elossa 1698. Hänet mainitaan Soinin talossa veljenä ja itsellisenä 1667-1698, isäntänä 1685! Pso Aune (Agneta), joka mainitaan piikana 1678 ja vaimona 1679-1704. Pekka lienee ollut elossa vielä 1704, koska häntä ei sanota leskeksi, oli ehkä joutunut sotilaaksi?

1 Anna Juhontytär s. n. 1650. Hänet mainitaan Soinin talossa tyttärenä 1670-74.

1 Pirkko (Brita) Juhontytär s. n. 1650. Hänet mainitaan Soinin talossa tyttärenä 1671-73.

1 Maria  Juhontytär s. 1650-luvulla. Hänet mainitaan Soinin talossa tyttärenä 1677-79. ?Pso Hannu (Martinpoika?), joka oli renki Ikkalassa 1681-83.

(1 ?) Yrjö (Jöran) Juhonpoika s. 1660-luvun alussa. Hän oli sotamies vuodesta 1682. Pso ? Sofia (Sophia), joka mainitaan sotamiehen (ei nimeä, SAY) vaimona 1694-96.

Perhe 7.

V Matti (Matts) Juhonpoika SOINI

s. Virrat n. 1645, elossa 1697, (vanh. perhe 6). Hän oli talollinen Virroilla (Ruovedellä), Toisveden kylän Soinin isäntä 1680-1697. Hänet mainitaan Soinin talossa poikana jo 1665 alkaen ja Ruoveden talvikäräjillä 1692.

Pso 1 n. 1666-70 Kerttu (Gertrud), joka mainitaan vaimona 1671-1674 ja ehkä vielä 1675 (ei nimeä). Hän oli mahdollisesti kotoisin Toisveden kylän Yli-Ikkalan talosta.

Pso 2 n. 1677 Maria, joka mainitaan vaimona 1678-1697.

VI Lapsia (s. Virrat)

1 Antti (Anders) Matinpoika SOINI, s. arviolta 1670-luvun alussa ja hänet mainitaan Soinin talossa poikana 1693-1697. Pso ? Kaisa, joka mainitaan talossa vaimona 1697. Mahdollisesti Antti ja ehkä myös Kaisa kuolivat v. 1697 ellei ole sama kuin nuoremman veljen Heikin vaimo?

1 Kaisa Matintytär s. 1670-luvun alussa, joka mainitaan (SAY) Soinissa tyttärenä 1694 ja ehkä vielä 1695-96, jolloin nimiä ei mainita.

1? Heikki (Henrik) Matinpoika s. ehkä n. 1675, Toisveden kylän Soinin talon isäntä 1698-1729 ja taloa sittemmin asineen suvun kantaisä. Talo jaettiin 1700-luvun lopulla veljesten kesken Ala-, Keski- ja Ylä-Soiniksi, joista Ala-Soini ja Ylä-Soini ovat yhä samalla suvulla. 

2 Maria Matintytär s. ehkä 1680-luvun alussa. Hänet mainitaan Soinin talossa tyttärenä 1704-1711.

Perhe 8.

IV Erkki (Erik) Klemetinpoika SOINI eli KUKKOMÄKI, s. arviolta 1610-luvun lopulla, (vanh. perhe 3). Hän oli Ulvilaan muuttaneen veljensä Heikin jälkeen Ähtärinkylän Kukkomäen isäntä 1647-1667. Hänen aikanaan Ähtäristä muodostui Ruoveden yhteyteen kappeliseurakunta 1650. Tätä ennen Erkki Klemetinpoika oli Pietarsaaren käräjillä 4/1 1644 lupaa ylösottaa Lehtimäeltä talo, joka oli 10 vuotta ollut autiona edellisen asujan Matti Mattisen jälkeen. 

Pso (viimeistään 1642) Marketta Matintytär (SAY:ssa 1643 Maisa, 1646 Brita, 1652 Lisa, 1656-68 Marg.). Se, että hän oli Marketta Matintytär selviää tuomiokirjoista, jossa luetellaan Erkki Klemetinpojan ja Marketta Matintyttären kaikki täysi-ikäisiksi eläneet lapset. 

V Lapsia (s. todennäköisesti Ruovesi) 

Heikki (Henrik) Erkinpoika KUKKOMÄKI (eli Kukonmäki), s. viimeistään 1640-luvun alussa. Hän oli isänsä jälkeen Ähtärinkylän Kukkomäen isäntä 1668-1685. Hänet mainitaan (SAY) poikana ensimmäisen kerran 1660. Pso Marketta Erkintytär. Heistä polveutuu taloa myöhemmin asunut suku. Talo jakautui 1700-luvulla useampaan osaan.

Matti (Mattz) Erkinpoika IIRO, s. ehkä 1640-luvulla, mainitaan (SAY) poikana 1665. Hän perusti Iiro-nimisen uudistilan Iironjärven rannalle (vrt karttaa edellä) ja oli siellä isäntä 1676-97. Pso Anna.

Tuomas (Thomas) Erkinpoika HUIKURI, s. ehkä n. 1650, mainitaan (SAY) poikana 1669. Hän oli Ähtärinkylässä Huikurin talon isäntä 1681-1702. Pso Vappu (Walborg), joka mainitaan 1674 alkaen.

Sipi (Sigfridh) Erkinpoika PARANTAINEN, s. ehkä 1650-luvulla. Hän perusti kotitalonsa Kukkomäen lähistölle Iirojärven rannalle uudistilan, joka sai nimen Parantainen (Parantaja), ja oli siellä isäntä 1678-96. Pso Anna. Hänen poikansa saattaisi olla Sipi Sipinpoika Iiro, joka oli Iiron isäntä 1723-36.

Yrjö (Jöran) Erkinpoika s. ehkä 1650-luvulla, mainitaan poikana 1671 alkaen, elossa 1686. Mahdollisesti hän on se Yrjö Erkinpoika, joka oli Parantaisen isäntä Ähtärinkylässä Sipi-veljen jälkeen 1697-1704, pso Vappu.

Erkki (Erik) Erkinpoika IIRO, s. ehkä 1660-luvulla. Hän oli Ähtärinkylässä seppä ja 1697-98 isäntä Lipposen talossa, muutti sieltä Matti-veljen perustamaan Iiron taloon, jossa on isäntä ainakin vielä 1712. Isonvihan aikana talo autioitui.

Marketta (Margareta) Erkintytär, elossa 1686.

Perhe 9.

II Suni (Suninpoika?) LEPPÄINEN eli LAPVETELÄINEN

s. Savossa viimeistään n. 1560, (vanh. perhe 1?), talollinen (Suni) Ruoveden Ähtärinkylässä n. 1600-1606. Pso N.N.

III Lapsia (s. luultavasti Ruoveden Ähtärinkylä)

Klemetti (Clemet) Suninpoika, s. arviolta 1570-luvulla tai viimeistään n. 1580, perhe 10.

Matti (Matts) Suninpoika s. arviolta 1500-luvun lopulla, elossa 1637, itsellinen Ähtärin kylässä. Pso Aune (Agnes) Matintytär, joka mainitaan vaimona 1635 ja 1637.

Perhe 10.

III Klemetti (Clemet) Suninpoika (SUNI), s. mahdollisesti Ruovesi, arviolta 1570-luvulla tai viimeistään n. 1580, elossa 1643, (vanh. perhe 9). Hän oli talollinen Ruoveden Ähtärinkylässä 1607-1643. Talo sai sittemmin nimen Suni. Hän toimi myös kuninkaanmetsästäjänä 1610- ja 1620-luvuilla. 

Pso Elina (Elin) Martintytär, joka mainitaan (SAY) vaimona 1635. 

III Lapsia (s. todennäköisesti Ruovesi)

Kirsti (Kirstin) Klemetintytär (SUNI) s. arviolta n. 1610, elossa 1639, mutta kuoli ennen v. 1643. Pso n. 1637 Yrjö (Jöran) Mikonpoika, josta tuli talon seuraava isäntä, isäntänä 1644-83. Yrjön toinen vaimo oli Liisa Yrjöntytär ja kolmas vaimo Vappu. Sunin myöhemmät asujat ovat Yrjön jälkeläisiä, mutta ei ole varmaa, että he olisivat Kirstin jälkeläisiä. Ikäsuhteiden perusteella arvioiden seuraava isäntä Tuomas Yrjönpoika (isäntänä 1684-1702) oli Yrjön toisesta aviosta.

Suomenselän kuningas

Vastaus alkuperäiseen pääkysymykseen on, että Soinin pitäjä on saanut nimensä Suni eli Soini (Sven) Leppäisestä eli Lapveteläisestä, josta polveutuu laajalle levinnyt suku. Suku on aikoinaan ollut hyvin vahva. Tästä kertoo myös Samuli Paulaharjun muistiin merkitsemä perimätieto: 

”Mutta kaukana Soinin mäkisillä metsäperillä hallitsi Iso-Soini, mahtava mäkien isäntä, jolla oli sata lehmää ja tuhannen lammasta. Täällä olikin ylpeät maat hallittavina: korkeita mäkiä ja niiden välissä avaroita metsiä, järviä ja jokia. Vesi täältä veti Hämeeseen ja Pohjan puoleen, ja Hämeen vanha rajamerkki, iso Iiroonkivi, oli erämaassa Iiroonjärven luoteiskolkassa. Oli täällä kerran itse kuningaskin vaeltanut, leväh¬tänyt leveällä Kuninkaankivellä, rimpisen Kuninkaansuon selällä sekä liikkunut Kuninkaanjoella …”

Ruotsi-Suomen kuninkaan liikkumisesta näillä tiettömillä erämailla ei ole todisteita. Olisi houkuttelevaa ky¬syä, onko Kuningas-kantaisella nimistöllä yhteyttä kuninkaanmetsästäjien ammattikuntaan. Ainakin vielä 1600-luvulla nämä olivat seutuja, jossa sotaväen edustajat liikkuivat hyvin varovaisesti, metsästäjät olivat ”kuninkaita” metsissään. Soinin pitäjän Kuningas-nimet ovat kuitenkin peräisin ainakin 1500-luvulta, koska Kuninkaanjoki mainitaan ensimmäisen kerran kylänä v. 1568. Kun nimi on joennimi ja varsin varhain myös kylännimi, se voi olla hyvin vanha. Silloin se voinee viitata joko esihistoriallisiin talonpoikaiskuninkaisiin ja heidän Kuningas-nimeä käyttäneisiin jälkeläisiinsä, joiden eräretket suuntautuivat Suomenselälle. Kunin¬gas-nimeä löytyy Pirkkalan Naistenmatkan kylästä jo 1460.