Ison vihan aika Suomessa

Matti J. Kankaanpään esitelmä Pälkäneellä 26.7.2013

Johdanto

Iso viha määritellään aikakaudeksi Suuren Pohjansodan aikana, jolloin venäläiset miehittivät maata. Yleensä sen katsotaan alkaneen Viipurin ja Käkisalmen valtauksesta vuonna 1710 ja päättyneen Uudenkaupungin rauhaan 30.8.1721. Tosiasiallisesti sen voi katsoa alkaneen Inkerinmaalla ja Kannaksella jo sodan alkuvuosista lähtien ja päättyneen vasta vuoden 1721 lopulla viimeisten venäläisten joukkojen siirtyessä uuden valtakunnan rajan taakse.

Käsite iso viha on suomalaisten tutkijoiden muodostama käsite. Aikakauden kokeneet itse nimittivät sitä venäläisten vallan ajaksi (ryska väldets tid, under ryska överväldet, ryska tiden). Ruotsalaiselle tutkimukselle ison vihan käsite (den stora ofreden) on ollut lähes tuntematon. Uudempi tutkimus (Olle Larsson) kyllä tuntee, mutta katsoo sen alkaneen vasta vuodesta 1714.

Iso viha oli nimensä veroinen aikakausi Suomen historiassa. Venäjän tai maailman historiassa on ollut sen veroisia, ja paljon pahempiakin aikakausia. Suomen historiassa 1710-luku oli ainutkertainen aikakausi – ja toivottavasti se sellaiseksi tulee jäämäänkin. Pohjansodan aikana ison vihan veroisia tapahtumia oli jo sodan alusta alkaen ollut Inkerinmaalla, Virossa ja Liivinmaalla. Pakolaisten mukana niistä tuli hirvittäviä kertomuksia.

Ison vihan aikana sota väkivaltoineen ja mielivaltoineen, ryöstöineen ja hävityksineen vyöryi koko maan yli niin, että kukaan ei jäänyt siitä sivulliseksi. Miehitysaika oli pitkä ja silloin maata hallittiin Ruotsin lain asemasta venäläiseen tapaan. Mielivalta oli niin totaalista, että se syöpyi sadoiksi vuosiksi kansan muistiin.

Löving, Långström ja Luukkoinen – ison vihan sisseistä

Löving, Långström ja Luukkoinen ovat ison vihan ajan kolme kuuluisinta sissipäällikköä.

Tapani Löving on kirjoittanut muistelmansa, jotka on julkaistu myös nuorison seikkailukirjoina. Hän syntyi Narvassa 1689 ja kasvoi Käkisalmen varuskunnassa, lähti syksyllä 1703 Viipuriin kauppiaan kirjanpitäjän oppilaaksi ja 1708 rajamajuri Affleckin veronkantajaksi. Sissi hänestä tuli vasta Käkisalmen valtauksen jälkeen jouduttuaan tekemisiin maahan tunkeutuneiden venäläisten kanssa. Hänen toimintaansa voidaan luonnehtia yksin tai vain muutaman apulaisen kanssa tehdyiksi tiedusteluretkiksi, jonka yhteydessä joskus tehtiin pienimuotoisia iskuja.

Pietari Långström oli ennen Viipurin valtausta (ainakin jo tammikuussa 1709, ks. kuva) vahtimestari Viipurin linnassa. Hän selvisi Viipurin valtauksesta jäämättä vangiksi. Sotilasuran hän aloitti Porin läänin jalkaväkirykmentissä vänrikkinä vuonna 1710, kun sodassa menetetyt rykmentit jouduttiin perustamaan uudelleen. Varsin pian hän sai muodostettua Porin läänin jalkaväkirykmentistä ja rakuunajoukoista valikoiduista miehistä satamiehisen komppanian, jonka avulla hän teki sissi-iskuja Kymijoen ja Viipurin seuduilla.

Långströmillä oli kuolemaansa asti (Norjassa 1718) oma arviolta 50-miehinen komppania. Tästä komppaniasta en ole löytänyt katselmusrullaa tai muita tarkempia tietoja. Långströmin toimintaa voidaan luonnehtia partioiskuja tekeväksi sissitoiminnaksi erillään varsinaisen sotaväen toimista.

Menestyneissä iskuissa saatiin ”saalista”. Perimätiedon mukaan Långström kätki saaliinsa maahan ja tiettävästi aarretta on etsitty jostakin Kymijoen suistosta. Maahan Långström saalistaan sijoitti, mutta eri tavalla kuin perimätieto oletti: Hän osti ainakin kaksi taloa, rusthollia. Toinen näistä oli Viipurin lahden itäpuolella Kaijalan kylässä ja toinen Kivennavan Ahjärven kylässä.

Varsinaiset sissikomppaniat olivat Taneli Luukkoisen miehiä, joita sanottiin myös kivekkäiksi ja jalkarakuunoiksi (fot dragon). Parhaimmillaan kesällä 1711 komppanioita oli kolme: Luukkoisen oma henkikomppania, kapteeni Iisak Tillaisen komppania ja kapteeni Simo Torikan komppania. Näistä on tältä ajalta olemassa muonitusrullia, joista tässä on näyte yhden rullan alusta:

Rulla Vppå h:r Majoren Edle Och Manhaftigh Daniel Luuckoins Wärfwade foot Dragoner och anförtrodde Battalion sampt Lyff Compagnie pro Iulij Månadh 1711, Nemb:n

Major och Capitein Daniel Luukoin 1

Pastor Hendrich Lechljn 1

Leutnant Lars Kärckj 1

Skrifwarde Barh:d Antonius 1

Voluntaire Ioseph (Mo?)ljn 1 kommer att åthniuta dess underhåldh if:n d. 15 Iunij

Tambourer Lars Nousiain 1

Påhl Huttuin 1

Giemena

Corporal 1. Iöran Wållmar 1

        2. Iöran Håltzåin 1

        3. Beniam Paijain 1

        4. Iören Lämbiäin 1

R. M: 5. Anders Lauckain 1

        6. Iohan Tallpåin 1

        7. Påhl Cåifwistolain 1

jne.

Ison vihan aikana oli spontaanisti syntyneitä sissiryhmiä kuten keuruulaiset Herpmanin pojat. Sisseihin voidaan lukea myös ”kaukopartiot”: Armeija lähetti – Ruotsin puoleltakin – partioita syvälle Sisä-Suomeen. Parhaimmillaan ne toivat palatessaan paitsi tietoja myös kymmeniä uusia miehiä miehitetystä maasta armeijan riveihin. Sissikomppaniat lakkautettiin vuonna 1720

Ketkä Suomea puolustivat?

Varsinaiset ruotujakoiset rykmentit

Ruotujakolaitos oli valmistunut 1690-luvulla. Suomessa oli kuusi ruotujakoista jalkaväkirykmenttiä ja kolme ratsuväkirykmenttiä – maakunnittain. Pohjanmaalle ruotujako ei yltänyt. Sieltä koottiin jalkaväkirykmentti vanhalla väenoton periaatteella, ja rykmentti oli sodan syttyessä talvella 1700 jo Riian varuskunnassa. Muut marssivat Viipurin ja Narvan kautta Liivinmaalle.

Nämä rykmentit sotivat Suomenlahden eteläpuolella eivätkä osallistuneet Suomen puolustukseen. Hämeen läänin jalkaväkirykmentti oli poikkeus. Tultuaan nimitetyksi suomalaisen armeijan päälliköksi Georg Johan Maidel toi tullessaan rykmenttinsä Suomea puolustamaan.

Maarakuunat

Karjalaiset elii suomalaiset maarakuunat (Grotenfeltin rakuunat) perustettiin autiotiloja asuttamalla. Enimmät tiloista sijaitsivat Jääsken ja Lappeen kihlakunnissa. Muutama tila oli myös Uudellamaalla ja Hämeessä. Kun kaikki nimetyt autiotilat olisi asutettu, nimellisvahvuus olisi ollut 500. Sodan syttyessä vasta noin 300 rakuunatilaa oli muodostettu ja nämä menivät ruotujakoisten joukkojen tavoin Liivinmaalle.

On kirjoitettu komeasti kuvitettuna (Aarno Karimo) kuinka tämä lippujensa mukaan ”Mustaksi rykmentiksi” kutsuttu joukko kaatui 600-miehisenä viimeiseen mieheen Lipolassa kevättalvella 1703: ”Valkjärvellä kaatui paikalleen kokonainen rykmentti aivan kuin tulevien tapahtumien enteenä...” Myytti on Karimon kirjaa vanhempi. Lipolassa käytiin kyllä venäläisen vahvan partion ja rajavartio-osaston välillä taistelu, jossa joitakin miehiä kaatui tai jäi vangiksi.

Maarakuunoiden mukana olosta Lipolassa ei ole todisteita. Liivinmaalle lähtenyt joukko lähti v. 1708 Lewenhauptin mukana Venäjän retkelle ja osallistui Lesnajan taisteluun. Maarakuunoiden kaksinnuksesta muodostettu rakuunaosasto osallistui sotaan Suomessa ja oli olemassa rakuunajoukkojen lakkauttamiseen asti v. 1720.

Sodan alussa perustetut uudet joukot

Voittomaat, kuten Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa, olivat ruotujakolaitoksesta vapaita. Sodan sytyttyä perustettiin sekä jalkaväkirykmentti että rakuunarykmentti, joita kutsuttiin inkerinmaalaisiksi tai kulloisenkin päällikkönsä mukaan. Puolet rykmenteistä oli otettu Käkisalmen läänistä. Nämä joukot, se mitä niistä oli jäljellä, osallistuivat Suomen puolustukseen.

Papisto ja virkamiehet joutuivat asettamaan pienet rakuunaosastot, joiden rippeet sitten liitettiin täydennyksinä muihin joukkoihin.

Kun ruotuväki oli marssinut Liivinmaalle, huomattiin, ettei Suomessa ollut puolustajia. Kesällä 1700 määrättiin, että kolme sotilasruotua yhdessä asettaa yhden uuden miehen – kolmikkaan. Näistä muodostettiin kaksi jalkaväkirykmenttiä ja yksi ratsurykmentti. Nekin vietiin Suomenlahden eteläpuolelle, ja sinne ne jäivät.

Suomi oli taas ilman puolustajia. Syksyllä 1700 määrättiin samat kolme ruotua asettamaan yhdessä vielä kaksi uutta sotamiestä – kaksikkaat. Kaksikkaista muodostettiin pataljoonat, jotka lähetettiin rajalle Viipurin taakse. Kaksikasjoukot olivat sitten Suomen alueen puolustuksen ydinjoukkoja rakuunoitten lisäksi.

Oli myös Aatelislipuston suomalainen komppania, noin 30 miestä. Tämän tiedetään olleen mukana Lipolassa.

Rykmenttien uudelleen muodostaminen 1709-1712

Venäjän sotaretkellä ja Liivinmaalla menetetyt rykmentit perustettiin uudelleen kaksikasjoukkojen pohjalta. Myös Pohjanmaan rykmentti perustettiin uudelleen. Ne saatiin täydennetyiksi vuoden 1712 loppuun mennessä paitsi, että venäläisten Itä-Suomessa miehittämiltä alueilta ei saatu enää alokkaita tai vaate- ym. täydennyksiä.

Ison vihan vuodet

Venäläiset valtasivat Viipurin ja Käkisalmen samana vuonna kuin koko Liivinmaan eli 1710. Tsaarin tavoite oli aluksi vallata takaisin vain ”vanhat venäläiset alueet”, Inkeri, Käkisalmen ja Viipurin läänit ja Savo. Muun Suomen miehitys alkoi vasta 1713. Lyhyessä ajassa venäläiset miehittivät koko Etelä-Suomen ja etenivät seuraavan vuoden alussa Etelä-Pohjanmaalle asti. Savonlinna vallattiin 1714, Kajaanin linna vasta 1716.

Suomea puolustaneet joukot perääntyivät ensin Pohjois-Pohjanmaalle, sitten Kemijoen taakse ja Ruotsin puolelle asti. Joukot perääntyivät kotiseutujen halki. Miehet poikkesivat koteihinsa ja moni jätti sotimisensa siihen. Karkuruus jatkui perääntymisen aikana Pohjanmaalta.

Pako Ruotsiin

Siviilipakolaisia oli paljon. Useimmat pakenivat vasta, kun venäläiset lähestyivät. Paon syy oli venä¬läisten käytös 1704-1710 Baltiassa, Kaakkois-Suomessa 1710 ja Kymissä 1712. Ne herättivät kauhua.

Pako oli eri suurta eri alueilta. Se ei ollut erityisen suurta Viipurin ja Savonlinnan läänistä, Hämeestä eikä Käki¬salmen läänistä. Pako oli huomattavasti suurempaa läntisistä lääneistä, eniten Pohjanmaalta ja Ahvenanmaalta, paljon myös Satakunnasta, Varsinais-Suomesta ja Uudeltamaalta.

Kuningas oli kehottanut virkamiehiä lähtemään ja kaikki korkeimmat virkamiehet lähtivät. Kihlakunnan voudeista paikalleen jäi vain Elias Bergstadius Aliseen Sääksmäkeen. Alemmista virkamiehistä vain osa lähti.

Suuri osa papistosta pakeni. Seurakuntiin pyrittiin jättämään ainakin yksi pappi, jotta välttämät¬tömät kirkolliset toimitukset voitiin hoitaa. Nämä olivat yleensä kappalaisia. Vaikeimpina aikoina papitkin saattoivat olla piilopirteillä.

Kaupungeista pakenivat yhtä lukuun ottamatta kaikki pormestarit ja useimmat raatimiehet, myös monet kauppiaat ja käsityöläiset kisälleineen ja oppipoikineen.

Kartanoiden väki pakeni. Maaseudulta paenneet eivät olleet montaa prosenttia väestöstä. Talonpo¬jilla kynnys lähteä pakoon oli korkea. Matka oli pitkä ja vaivalloinen paitsi niillä, jotka asuivat rannikolla ja saaristossa ja joilla oli käytettävissään vene.

Miehitysarmeijan huolto

Miehitysarmeija saattoi hankkia maasta huoltonsa kolmella tavalla: ryöstö, paloverotus tai sotaverot eli kontribuutiot. Venäläisten armeija Suomessa oli niin suuri, etteivät Suomen voima¬varat riittäneet sen ylläpitoon. Soutulaivastoa käytettiin huoltoon. Tiestön kunto oli huono.

Sotaveroja periessään venäläiset käyttivät perustana Ruotsin aikaisia manttaaleita. Jos joku talo oli autio tai ei pystynyt maksamaan vaadittua, se perittiin niiltä, joilla oli jotakin. Syksyllä 1713 venäläiset ottivat sotaveroina mm. rahaa 33 000 riikintaalaria ja 21 000 tynnyriä ruista. Lisäksi tuli rusthollien kontribuutio, joilta perittiin mm. lähes tuhat hevosta varusteineen. On selvää, ettei kaikki ryöstetty vilja ja karja tullut kirjattua tileihin.

Kuvaja on muuntanut vuosina 1713 ja 1714 otetut erilajiset rahat ja tavarat ruistynnyreiksi ja saanut summaksi n. 68 000 ja 48 000 ruistynnyriä.

Hevosten rehu oli erityinen kysymys. Hevosia oli ainakin 8 500 ja ne tarvitsivat kuukaudessa 8 500 tynnyriä kauroja ja yhtä paljon hakkelusta sekä 102 000 puutaa heiniä (1 puuta = 16,38 kg). Näitä tarvittiin 7 kuukautta vuodessa.

Ryöstöllä oli negatiivinen vaikutus itse venäläisille. Monta taloa autioitui eikä niistä ollut enää hyötyä. Asuttujen talojen kantokyky väheni oleellisesti. Juuri mitään ei jäänyt kylvön lisäksi.

Viipurin komendanttikunta

Kun Inkerinmaa tuli venäläisten haltuun, vanha yhteys Käkisalmen lääniin katkesi. Sotilasjohtajien alainen Viipurin komendanttikunta muodostettiin 1710. Siihen liitettiin Käkisalmen lääni. Ylintä valtaa pitävä ruhtinas Menšikov asui Pietarissa. Viipurin keskushallinnosta tuli venäläinen ja siitä huolehtivat sotilasviranomaiset. Sotilashallinto oli voimassa sodan loppuun asti. Viipurissa ylin virkamies oli ylikomendantti, jonka apuna olivat komendantit. Sotilas- ja siviiliasiat olivat samoissa käsissä. Sotatila vallitsi ja sotilaallinen puoli vei valtaosan ylikomendantin ja komendanttien ajasta. Komendantin sana ei tahtonut yltää Savon perukoille eikä hän kyennyt pitämään kasakkajoukkoja kurissa.

Paikallishallinnossa venäläiset turvautuivat pappien lisäksi jo kesällä 1710 pitäjissä oleviin entisiin sotilaisiin, lautamie¬hiin yms. Ensimmäiset starostat eli kylänvanhimmat määrättiin samaan aikaan. Ongelmana olivat nimismiehet, joista valtaosa oli lähtenyt evakkoon. Heitä korvattiin Ruotsin aikaisilla sotilailla, mutta nämä helpottivat tilannetta vain paikallisesti ja hetkellisesti. Päävastuu jäi papeille.

Rauhanteossa uusi rajalinja jakoi komendanttikunnan kahtia.

Vuonna 1715 pyrittiin siirtämään tehtäviä papeilta siviiliviranomaisille ja luomaan väliporrasta komendanttien ja pitäjien välille. Savossa paikallishallinto voitiin pohjata enti¬selle perustalle, koska monet alemmat virkamiehet olivat jääneet paikoilleen. Venäläiset nimittivät nimismiestä vastaavia moisniekkoja vuodesta 1715. Näiden apuna oli kirjureita sekä kasakoita ja rakuunoita, joita käytettiin veronkannossa runsaasti muutenkin. Starostat hoitivat yhden tai useamman kylän hallintoa. Heistä tuli eräänlaisia yleismiehiä ja heitä sanottiin usein veronkantomiehiksi. Strarostojen luku kasvoi miehityskauden loppua kohti.

Oli silta- ja jahtivouteja, tensikoita, kymmenniekkoja ja hotakoita. Monista virkamiehistä näytti venäläisvalta jäävän pysyväksi eikä siten ollut pelkoa väärinkäytösten paljastumisesta. Aika oli omiaan raaista¬maan tapoja. Venäläisten käskyjen varjolla voitiin käyttää väkivaltaa. Viranomaiset mielistelivät esimiehiään päästäkseen näiden suo¬sioon. Venäläisiä sotilaita ja upseereja kosiskeltiin lahjoin ja palveluin. Varsinkin komendantti apulaisineen sai nauttia tällaisista. Lahjonta otettiin takaisin talonpojilta ylimääräisillä maksuilla.

Paikalliset viranomaiset olivat välikädessä joutuessaan toteuttamaan miehittäjien ankaria määräyksiä. Ne oli pantava toimeen viipymättä ja olivat rahvaalle melkoisia lisärasituksia. Ruumiillinen kuritus oli normaalia ja koski niin virkamiehiä kuin talonpoikia. Virkamiehen oli omalla omaisuudellaan korvattava, mitä ei saanut perityksi. Hänellä ei juuri ollut mahdollisuuksia helpottaa väestön rasituksia.

Heikot yhteydet johtivat hallinnon tehottomuuteen ja väärinkäytöksiin. Miehitys¬kauden alussa kyyditykset, enimmäkseen sotaväen kuljetuksia, saivat pakko-oton luonteen. Vuodesta 1714 oli pakko järjestää myös posti- ja kyytilaitosta. Viipurin komendanttikunta oli tärkeä välialue Pietarin, Helsingin ja Turun välillä. Kyydityksiä tarvittiin jatkuvasti ja koko väki velvoitettiin siihen. Oloja alettiin kohentaa 1715. Rasitusten jakamiseksi muodostettiin 10 talon ruotuja. Jopa pohjoiskarja¬laisten hollikyyti ja postinkuljetus piti hoitaa yleensä Viipurissa tai Käkisalmessa. Vuoroja yritettiin kaikin tavoin välttää. Usein sinne joutui kiireimpään työaikaan. Kerralla saattoi joutua luovut¬tamaan monta hevosta. Postiholli saattoi kestää puoli vuotta, vähintään viikkoja. Ennalta ei tiennyt pääseekö pois sovittuun aikaan.

Työvelvollisuus, ropottityöt, olivat oma erityinen piirteensä. Verotuksen ja työvelvollisuuden takia talonpojat tottuivat toimimaan yhdessä ruotusysteemin pohjalta. Pietarin rakennustyömailla käytettiin myös sotavankeja.

Turun komendanttikunta

Christer Kuvaja jakaa ison vihan ajan kolmeen jaksoon: 1) valtausaika toukokuulta 1713 myöhäis¬syksyyn 1714, 2) sotilashallinnon aika vuodesta 1715 kesään 1717, ja 3) siviilihallinnon aika kesästä 1717 kunnes viimeiset venäläiset menivät uuden rajan taakse vuoden 1721 lopulla.

Sotilashallinnon aika vuodesta 1715 kesään 1717

Komendanttien tärkein tehtävä oli organisoida ja valvoa alueellaan kontribuutioiden ottoa. Maassa oli ylisotakomissaari ym. Oli toimeenpanokomennuskuntia, jotka koostuivat rakuunoista ja kasa¬koista. Niissä oli joskus satoja miehiä, ja ne herättivät väestössä kauhua. Komennuskuntien upsee¬rit ja miehet tehtävänsä ohella rosvosivat ja kävivät väestön kimppuun.

Miehitysvaiheessa ylimpien maasta paenneiden virkamiesten sijaisina käytettiin pappeja. Vähi¬tellen papit korvattiin muilla. Täyttämättömiä voutien ja nimismiesten toimia täytettiin. Tehtäviin otettiin maahan jääneitä alempia virkamiehiä.

Sotilashallinnon aikana väestöstä tyhjiä tai lähes tyhjiä kaupunkeja olivat Helsinki, Tammisaari, Hämeen¬linna, Kristiinankaupunki, Pietarsaari, Raahe ja Oulu.

Sotatoimien lakattua, miehitysjoukkojen määrä laski. Rakuunoiden ja kasakoiden ryöstely jatkui v. 1715 ja 1716 Pohjanmaalla Kalajoelta pohjoiseen. Alue tuli hävittää, jotta ruotsalaisten hyökkäys sen kautta tulisi mahdotto¬maksi. Pohjois-Pohjanmaalta saatiin suuria määriä viljaa saatiin saaliiksi ja noin 2000 ihmistä vietiin vankeuteen Venäjälle. Vietiin myös tuhatkunta hevosta. Sieltä ei voitu kerätä mitään kontribuutiota 1715 eikä 1716.

Maan eteläosassa väestö sai mahdollisuuden korjata talojaan ja viljelystään. Sotatoimien loputtua päällystön mahdollisuudet valvoa sotaväen toimia paranivat. Jo miehitysvaiheessa oli luvattu suojaa ryöstöjä ja väkivaltaa vastaan, nyt luvattiin sitä myös Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla.

Sotilashallinnosta siviilihallintoon kesällä 1717

Venäläisten kannalta tärkeintä oli, että koneisto toimi, ei miten se toimi. Kotimaisia miehiä käytettiin alemmissa viroissa. Alueet jaettiin voutikuntiin, joissa kussakin oli useampia pitäjiä. Voutien alaisina toimi nimismiehiä, pitäjänkirjureita, silta- ja jahtivouteja kuten Ruotsin aikana. Uutuutena tulivat starostat (vanhimmat), jotka huolehtivat verojen keräämisestä manttaaleissa. Kaupungeissa maistraatti toimi kuten ennenkin.

Siirtyminen siviilihallintoon ei tuonut lievennystä miehityksen rasittavuuteen. Sotilasviranomaiset käyttivät siviilihallintoa väestön kuuliaisuuden ylläpitämiseksi. Suurin ero siviili- ja sotilashallinnoissa oli Pohjanmaalla. 

Viha

Miksi venäläisten miehitysaikaa on sanottu isoksi vihaksi? Havainnollistan vihan syntyjä syviä puolifiktiivisellä esimerkillä: Lauma kasakoita tai kalmukkeja ryntää tupaan, sitoo isännän kädet selän taakse ja laittaa roikkumaan kurkihirrestä. Solmuruoskan iskujen säestyksellä kysytään, missä on kultas, missä on hopeas. Tuvassa on suuri leivinuuni, jota aletaan lämmittää, ja emäntää työnnetään pää edellä uuniin. Jossakin pimeässä nurkassa tai pöydän alla lapset katsovat, mitä tapahtuu. Jos aarteita ei löydy – ja vaikka löytyisi – ja jos henki säilyy, vammat voivat olla elinikäisiä. Usein on käynyt mielessäni, että ”villi länsi” oli kesy maailma verrattuna ”villiin itään”. Mitähän Clint Eastwood olisi ajatellut ja tehnyt roikkuessaan käsistään kurkihirrestä?

Fiktion tapainen esimerkki ei ison vihan aikana ollut mikään yksittäistapaus. Kustaa H.J. Vilkuna kirjoitti muutama vuosi sitten kirjan, jolla on ytimekäs nimi ”Viha”. Hän löysi lähteistä satoja esimerkkejä siviiliväestöön kohdistetusta terrorista. Sen tavoite oli kaiken vastarinnan tukahdutta¬minen ja väestön täydellinen alistaminen. Hän kirjoittaa:

” Raaimmista verilöylyistä jäivät todistamaan vain ruumiskasat. Varsinaista suunnitelmalli¬suut¬ta rahvaan tappamisessa ei ollut. Tapettiin ne, jotka sattuivat osumaan partioiden tielle. Toiset ammuttiin mielivaltaisesti ja toiset kidutettiin hengiltä. Eroa ei tehty säädyn, sukupuolen tai iän perusteella. Päinvastoin. Pikkulapsia vangittiin ja järjestettiin julkisia tappajaisia...”

Kirjansa kehysesimerkkinä Vilkuna käyttää Marjatta Puustin elämäkertaa. Marjatan mies Matti kuoli ase kädessä puolustaessaan kotiaan. Vähintä, mitä leski sai kokea, oli ruoskiminen. Vuotta myöhemmin vainolaiset tulivat uudelleen ja toistivat ruoskimisen. Ruoskimista jatkettiin viemällä hänet alastomana lumihankeen. Vainoojat sytyttivät lopuksi kaksi kuivaa saunavihtaa ja polttivat niillä Marjatan silmät. Puoli vuosisataa Marjatta eli sokeana. Venäläiset veivät Marjatan pojan Jaakon mukanaan orjaksi.

Marjatalla oli myös onnea. Poika palasi takaisin. Marjatasta tuli paikkakunnallaan, Oulun läänin Pyhäjärvellä, kokonaisen aikakauden vertauskuva. Hänen suurin elämäkerrallinen ansionsa olivat kestetyt kärsimykset. Kirkkoherra kirjoitti haudattujen luetteloon elämäkerran eikä tyytynyt vain toteamaan, että kuoli 95-vuotiaana vanhuuden heikkouteen.

Kukaan henkilö tai mikään alue ei jäänyt raakuuksista osattomaksi. Yksi pahimmin kärsineistä alueista oli Pohjois-Pohjanmaa, jossa viranomaisten kokoamien tietojen mukaan murhiin ja joukkomurhiin menehtyi yli 6000: Limingassa haudattiin 2100, Pyhäjoella 1700, Oulun pitäjässä 1800... Sotarosvous oli poikkeuksellisen raakaa. Rosvotun ja murhatun ruumiin häpäisyllä ja näkyville jättämisellä oli sodankäynnissä selvä tarkoitus. Ne toimivat pelotteina.

Venäläiseen tapaan

Vilkuna kirjoittaa tulesta, miekasta ja häpäisystä Venäjän ajan hallinnon kulmakivinä. Venäläisiä pidettiin jo sodan alkuaikoina manalasta irti päässeinä petoina. Miehitysvallan järjestäminen vakiinnutti pysyväksi todellisuudeksi, että manalan voimat sää¬telivät suomalaisten arkea. Kauhun kylväminen, kepillä hakkaaminen ja ruoskiminen muodostivat hallin¬totavan ytimen. Näitä täydennettiin polttamalla ja kiduttamalla, joihin jopa itse tsaarin kerrottiin mielellään osallistuneen.

Venäläinen valta yritti istuttaa Suomeen lahjuksiin perustuvaa järjestelmää. Julistuksissa armo voitiin yhdistää rahapalkkioon, josta puhuttiin armorahana. Yksittäinen ihminen sai kieliessään naapuristaan armoa mittaavan rahapalkkion, mutta koko kylä peloteltiin venäläisen luopioksi katsoman teoista: palkan sai nauttia yksin, mutta yhden vastarinnasta saivat kärsiä kaikki.

Armottomuus ja armo olivat häilyviä miehittäjien mielivaltaan perustuvia käsitteitä. Venäjän armeija tapasi rangaista kol¬lektiivisesti, jolloin tsaarille uskollisetkin osuivat miekan eteen tai ainakin heidän talonsa paloivat. Yleisesti puhuttiin venäläisestä sa¬nas¬ta, joka ei merkinnyt mitään, toisin kuin suomalaisen tai ruotsalaisen pitävä lupaus.

Ihmisrosvous

Ihmisrosvous oli osa tuhoamista, vallatun alueen elinvoiman vähentämistä. Vilkunan mukaan jo Pähkinälinnan valtauksen 1703 jälkeen vietiin yli tuhat orjiksi Venäjälle. Ihmisrosvous kuului sittemmin Karjalan puolessa sota-ajan arkeen. Savossa venäläiset ryhtyivät laajaan ja järjestelmälli¬seen ihmismetsästykseen 1712, Uudellamaalla vuotta myöhemmin. Odottamattomimpia olivat ihmisiä jäljittäneet koirapartiot ja kaleerilaivaston maihinnousut.

Erityisesti Pälkäneen taistelun jälkeisissä voitonjuhlissa venäläiset näyttävät hankkineen orjia. Venäläiset onnistuivat, paitsi taistelussa vangiksi jääneitä, sieppaamaan orjikseen tuhansia aikaihmisiä, nuorukaisia, tyttöjä ja poikia. Monet päätyivät Etelä-Suomeen, Turun ympäristöön venäläisen armeijan kenttäorjiksi, mutta heistä vähintään tuhat laivattiin Venäjälle. Ihmisryöstöt olivat kiivaimmillaan syksyllä 1714 venäläisten edetessä uudelleen Pohjanmaalle. Miehet ja usein naisetkin tapettiin ja lapset siepattiin orjiksi.

Venäläisille orjat olivat samanarvoisia kuin karja. Kenttäorjia pidettiin pieksämällä kurissa kuin vieraita sikoja. Vilkunan mukaan kaikkiaan Venäjälle vietiin 20 000 – 30 000 henkeä.

Manttaalimiehet

Suomea ja Etelä-Pohjanmaata 1720 rasittanut sota- eli manttaali¬miesten otto samaistettiin ihmisrosvouteen.

Lukuja ison vihan ajasta

Suomesta oli otettu sotaväkeen         40 000 miestä (Lindeqvist)

                                                        50 000 miestä (Lappalainen)

                                                        60 000 miestä (Jutikkala)

Näistä oli jäljellä maata puolustamassa 10 000 (Jutikkala)  

Suomalaisia sotavangeiksi sodan aikana 7 000 - 8 000 miestä

Näistä palasi takaisin                         2 000

Venäläistä sotaväkeä Suomessa 1717-1718 25 000 - 30 000 miestä

Näistä rakuunoita oli                 n. 4 500

Kasakoita                                 500 - 1000

Suomesta pakeni Ruotsiin         30 000 ihmistä (Aminoff-Winberg)

Suomesta vietiin Venäjälle         yli 10 000 ihmistä

Näistä palasi                                 n. 2 000

Siviiliväestöä surmattiin yli           6 000 ihmistä

Manttaalimiehiä otettiin                 1565 miestä

Näistä palasi takaisin                 443

Kirjallisuutta

• Aminoff-Winberg Johanna: Finska flyktingar i Sverige under stora ofreden. Sukutietotekniikka ry:n julkaisuja, Helsinki 1996. - http://www.genealogia.fi/hakem/flykting/flykting1.htm. 
• Aminoff-Winberg Johanna: På flykt i eget land – internflyktingar i eget land under stora nordiska kriget. Åbo Akademi 2007.
• Hornborg Eirik: Karoliini Armfelt ja kamppailu Suomesta isonvihan aikana, Porvoo 1953.
• Ivalo Santeri ja Kyösti Wilkuna: Suomalaisia sankareita, I - II, WSOY, Porvoo 1956. Ensimmäinen laitos ilmestyi jo vuosina 1915 (osa I) ja 1921 (osa II). I osassa kerrotaan mm. Mustasta rykmentistä ja II osassa Taavetti Kivekkäästä, Taneli Luukkosesta, Pietari Longströmistä ja Tapani Löfvingistä.
• Kankaanpää Matti J.: Suuri Pohjansota, Iso Viha ja Suomalaiset. Jyväskylä 2001.
• Karimo Aarne: Kumpujen yöstä III, 2. p. Porvoo 1932
• Kujala Antti: Miekka ei laske leikkiä, Suomi suuressa pohjan sodassa 1700-1714, Hist. tutk. 111, SKS Helsinki 2001.
• Kuvaja Christer: Försörjning av en ockupationsarmé; Den ryska arméns underhållssystem i Finland 1713-1721. Åbo Akademi 1999.
• Lappalainen Jussi T.: Sadan vuoden sotatie; Suomen sotilaat 1617-1721. Jyväskylä 2001.
• Larsson Olle: Stormaktens sista krig; Sverige och stora nordiska kriget 1700-1721. Historiska Media, Falun 2009.
• Lindeqvist K. O.: Isonvihan aika Suomessa, Porvoo 1919.
• Partanen Jukka (päätoim.): Suomalainen Sotilas 2, Hakkapeliitasta tarkk’ampujaan. Weilin+Göös, Hämeenlinna 2010.
• Ranta Raimo: Viipurin komendanttikunta 1710-1721, valtaus, hallinto ja oikeudenhoito; Hist. tutkimuksia 141, Jyväskylä 1987.
• Uppgård Pia: Bortrövade människor från Österbotten till Ryssland. Genos 75 (2004).
• Vilkuna Kustaa H. J.: Viha; Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Hist. tutk. 229, SKS Helsinki 2005.
• Vilkuna Kyösti: Tapani Löfvingin seikkailut isonvihan aikana; Hänen oman päiväkirjansa pohjalta kertoeltuna. 7:s painos, WSOY Porvoo 1955.
• Åberg Alf & Göransson Göte: Karoliner. Bra Böcker 1976.
• Kansallisbiografiassa (www.kansallisbiografia.fi) on useita aikakauden merkkihenkilöihin liittyviä elämäkertoja; Stefan Löfving, Pehr Longström, Taneli Luukkoinen ym.
• Långströmin sotilasurasta ennen vuotta 1710 kansallisbiografia kirjoittaa virheellisesti, ilman lähteitä.

Uudenmaan Ratsurykmentti 1641 - 1809

 Artikkelin hinta on € 4/kpl tai kaikki artikkelit yhteensä € 80. Tiedostot lähetetään sähköpostitse, maksun jälkeen. Artikkeleita ei saa jakaa muille ilman tekijänoikeusomistajan luvalla.

Tilaa artikkelit tästä

• Uudenmaan Ratsurykmentti 1641
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1642
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1643
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1647
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1649
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1654
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1655
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1655 1656 luettelovertailu
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1659 Boijen komennuskunta
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1698 1758
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1700-1706
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1712
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1720
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1728
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1729
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1743
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1762
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1767
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1779
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1787
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1789
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1790
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1795
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1800
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1806
• Uudenmaan Ratsurykmentti 1809

Tilaa artikkelit tästä

Esikatselutiedostojen sisällöstä

Viipurin läänintilit 1635 - 1724

Artikkelin hinta on € 4/kpl tai kaikki artikkelit yhteensä € 70. Tiedostot lähetetään sähköpostitse, maksun jälkeen. Artikkeleita ei saa jakaa muille ilman tekijänoikeusomistajan luvalla.

Tilaa artikkelit tästä

• Viipurin läänintilit 1635
• Viipurin läänintilit 1639
• Viipurin läänintilit 1655 -1666
• Viipurin läänintilit 1665
• Viipurin läänintilit 1670
• Viipurin läänintilit 1673
• Viipurin läänintilit 1682
• Viipurin läänintilit 1683
• Viipurin läänintilit 1697
• Viipurin läänintilit 1699
• Viipurin läänintilit 1700
• Viipurin läänintilit 1701
• Viipurin läänintilit 1702
• Viipurin läänintilit 1703
• Viipurin läänintilit 1705
• Viipurin läänintilit 1706
• Viipurin läänintilit 1707
• Viipurin läänintilit 1708
• Viipurin läänintilit 1709
• Viipurin läänintilit 1710
• Viipurin läänintilit 1711
• Viipurin läänintilit 1712
• Viipurin läänintilit 1724

Tilaa artikkelit tästä

Esikatselutiedostojen sisällöstä

DNA ja sukututkimus

 Esitelmä 17.1.2013, Virtain kirjastossa

Perinteisen sukututkimuksen keinot ja dna-tutkimuksen mahdollisuudet ovat toisilleen vastakkaisia. Edellinen lähtee nykyajasta, elävistä henkilöistä taaksepäin. Dna-tutkimus lähtee ”Aatamista” ja ”Evasta” kohti historiallisia aikoja. Kun tutkimus edistyy, niin parhaimmillaan ne alkavat kohdata toisensa. 

Geeneissä olevat ominaisuudet periytyvät lapsille. Perimä on sama kuin vanhemmilla paitsi, jos tapahtuu mutaatioita. Mutaatioita tapahtuu sukupolvien ketjussa silloin tällöin, ja ne myös periytyvät. Ne, joilla mutatoitunut ominaisuus on sama, kuuluvat samaan ns. haploryhmään.

Perustietoa

Suosittelen luettavaksi Jaakko Häkkisen kirjoituksen ”Geenisukututkimus: mitä, miksi ja miten?” 

Sen ensimmäinen osa esittelee käsitteitä kuten:

Haploryhmät ovat isälinjojen pääryhmiä.

Markkeri eli merkkitekijä on geeni tai DNA:n jakso, jolla on tietty arvo.

Geneettinen etäisyys, GD on laskennallinen etäisyys; Yhden markkerin eroava arvo kahdessa sukupolvessa antaa näiden GD:ksi 1/67.

Todellinen geneettinen etäisyys, TGD selviää, kun sukulinjat juurrutetaan haploryhmään sukupuuhun

SNP = Single-nucleotide polymorphism on yhden emäksen monimuotoisuus. SNP eli snippi on populaatiossa esiintyvä pistemutaation aiheuttama ero DNA-ketjussa, geneettinen polymorfismi, joka perustuu yksittäisen emäsparin vaihdokseen.

Kun joku on jo teettänyt tutkimuksen, mutta ei ymmärrä tuloksia, miten niitä tulkitaan, Häkkinen kertoo siitä suomenkielellä.

Tulos 67 markkerilla on numerosarja kuten tämä Juvan Marttisten sarja:

Isälinja eli Y-DNA

Suomalaisten yleisin isälinja N1c on jo kauan tiedetty alkuperältään itäiseksi. Sen syntyalue lienee jossakin Etelä-Siperiassa. Mutta suomessa maakuntien välillä on suuria eroja. Kalevi Wiikin kirjasta:

Oma isälinja sukututkimuksen mukaan

Herman Pirttilahti/ Kankaanpää (1821-1868)

∣

Matti Pirttilahti (1793-1843)

∣

Matti Pirttilahti (1764-1852)

∣

Heikki Myry/ Pohjaslahti (1734-1778)

∣

Matti Myry (1698-1755)

∣

Yrjö Mäyränen/ Myry (1661-1721)

∣

Yrjö Mäyränen (1610-luku-1666)

∣

Juho Laurinpoika Mäyränen (n. 1580-ain. 1639)

Juho Laurinpoika Mäyränen

Juho Laurinpoika Mäyränen eli Mäyräinen oli talollinen Kolkin¬lah¬den kylässä vuosina 1606-1639 ja hän oli ottanut talon autiosta. Talon nimi johtuu hänen sukuni¬mes¬tään. Patronyymistä huolimatta hän ei voi näin ollen olla talon ensimmäisen isännän Lauri Paappaisen poika. Juho Laurinpoika on syntynyt 1580-luvun alussa tai vähän aikaisemmin. Lähteissä hänet mainitaan usein Juho Laurinpoi¬kana ilman sukunimeä. Koska Juho Laurinpojan isänsuvun jäljittämisessä sukunimi on avainasemassa, etsitään lähde, jossa se mainitaan. Vuodelta 1635 on olemassa karjaveroluettelo ja siinä sukunimi on. Otetaan tähän luettelosta ote:

Kylännimi on Kålkinlaax ja ensimmäisenä siinä on Jöns Mäyreinen, jolla oli hevonen, tamma ja muuta karjaa. SAY:ssa Juhon sukunimi on merkitty maakirjoissa Mäyrä 1622, Meurä 1624, Mäyrä 1625, Märy 1626, Mäyrä 1629, Mäyri 1630, Mäyrä 1635 ja Meuräinen 1639. Kymmenysveroluetteloissa se on Mäyräinen 1621, Meirenen 1625, Mäyreinen 1626, Larsson 1628, Mäuräinen 1630 ja Larsson 1634. Vuonna 1629 kymmenysvero­luettelossa oli yllättävästi ”Jöns Rensuin”, joka on laitettava virheellisen tulkinnan piikkiin.

Nimet Mäyrä ja Mäyränen tämän päivän kartalla

Haettaessa Kansalaisen karttapaikasta http://kansalaisen.karttapaikka.fi/kartanhaku/. hakusanalla ”Mäyrä” saadaan 36 tulosta. Näistä mainittakoon:

Mäyrä on talo Laitilassa, Oulaisissa ja Haapavedellä, samoin Janakkalassa, kylä Kangasalla ja Janakkalassa, talo Hämeenlinnassa, Iitissä, Kouvolassa, talo ja kylä Heinolassa, talo Virroilla ja Ruovedellä. Useimmat muut olivat pelto-, niitty- tai metsäkappaleita. Painotus oli läntisessä Suomessa. Itäisimpiä olivat Iitin ja Kouvolan talot. 

Hakusanalla ”Mäyränen” tuli esille vain kaksi tapausta: Mäyränen, pelto tai niitty Virroilla, sekä Mäyränen talo Mänttä-Vilppulassa. Virtolaiset nimet Mäyrä(nen) eivät ole 1800-lukua vanhempia. Jälkimmäinen on sama kuin tutkimuksen lähtötalo Pohjaslahdella.

Eläinkantaisena nimenä Mäyränen luontuisi alkuperältään karjalaiseksi nimeksi. Eikö nimeä todellakaan ole Itä-Suomessa? Vanhoissa lähteissä nimi on kirjoitettu monella tavalla kuten Meureinen tai Meuroin(en), Kokeiltaessa Kansalaisen karttapaikassa erilaisilla kirjoitusasuilla, jossa nimet ovat nykykielisessä asussa, hakusana ”Meuronen” tuotti kaksi tulosta: 1) Meuronen talona, 2) Meuronen kylänä, kaupunginosana tai kulmakuntana. 

Kansalaisen karttapaikka on tarkka tämän päivän nimis¬tötietokanta koko Suomesta. Siten on erikoista, että hakusana Meuronen tuotti tuloksena vain mainitut kaksi tapausta. Hakusanan ollessa Meuro ei tullut yhtään tapausta. 

Sana ”Meuro” merkitse suomenkielessä yhtään mitään. Sana tulee mielekkääksi vain, jos sen katsotaan olevan ruotsinkielisten kirjureiden vuosisatoja vääntämä muoto Mäyrästä.

Meurosen talo sijaitsee Tittarajärven länsirannalla koh¬dassa, jossa Luumäeltä Viipuriin johtava rautatie ylittää vesistön. Länsipuolella on järvi nimeltä Ämmäinen. Läheltä Mäyrästä kulkeva Ämmälänjoki yhdistää järvet toisiinsa. Oheisella karttaotteella Suomen Matkailijaliiton karttakir¬jasta vuodelta 1909 talon paikka on Tanin ja Pulsan asemien välissä lähellä numeroa 55.

Toinen Meuronen sijaitsee tästä Meurosesta suoraan itään lähelle nykyis¬tä itärajaa, Vainikkalan raja-aseman koillispuolella. Se on kylän sisällä asutuksen tiivistyessä muodostunut kylämäinen kulmakunta.

Tästä itärajan pinnassa olevasta Mäyräsestä totean vain, että se on Haapajärven kylässä eikä Mäyräsen nimestä ole siellä merkintöjä ennen 1700-lukua. Keskityn siis edellisen alkuperän tutkimiseen.

Lappeen Maajärven Meuronen

Kirkonkirjojen ja henkikir¬jojen avulla selvisi, että Meuronen on Maajärven kylän talo nro 1. 

Nimi Meuronen on Lappeella vanha nimi. Suvun jatkuvuus talossa on voinut olla katkolla, mutta tässä yhteydessä tärkeintä on todeta talon ja nimen ikä. Klemetti Meuronen oli talollinen Maajärven kylässä ainakin jo vuonna 1620. Lappeella oli 1600-luvun alussa valtava määrä autiotiloja ja mahdollisesti Klemetti asutti yhden niistä vähän ennen vuotta 1620. Maajärvi oli kylä jo 1500-luvulla, mutta nimeä Meuronen ei sieltä löydy.

Mäyräset Lappeen voudintileissä

Kun osataan yhdistää nimi Meuronen Mäyräsiin, Lappeen kihlakunnasta löytyy 1500-luvulta ja aivan 1600-luvun alusta Mäyräsen sukua. Lähtökohdaksi voidaan ottaa hopeaveroluettelo vuodelta 1571. Sen lisäksi ovat käytettävissä vuosittain laaditut voudintilit aina 1540-luvulta alkaen.

Hopeaveroluettelon hakemiston avulla löytyvät Mäyräset Lappeen pitäjästä: 

Olli Anosen nautakunnassa Madz Meuron, omaisuuden arvo 11 mk 5 äyriä.
Seuraavana oleva Lasse Jonson pitää olla myös samaa sukua, omaisuuden arvo 16 mk 5 äyriä.
”Jeckö” Laurinpojan nautakunnassa Jons Meuron, omaisuuden arvo 38 mk 2 äyriä.

Kaksi edellistä olivat köyhiä. Kummallakin oli kuparia yhden markan arvosta. Matilla oli karjaa vain yksi lehmä ja yksi lammas. Hänellä ei ollut edes hevosta. Laurilla oli 5 markan arvoinen tamma lehmän ja lampaan lisäksi. Juholla eli Jussilla oli kuparia 2 markan arvosta, 10 markan arvoi¬nen tamma, kaksi lehmää, neljä lammasta ja kaksi sikaa.

Hopeaveroluettelossa ei ollut kyläjakoa, ei neljänneskuntajakoa eikä edes jakoa Lappeen ja Tai¬paleen (Taipalsaari) kesken. Siinä oli vain nautakuntia eli kymmenen kokoveron kokonaisuuksia. Mäyrästen sijoittuminen kyliin pitää selvittää muista lähteistä.

Sekä Juho Meurosen että Lasse Meurosen talot löytyvät vuoden 1612 maakirjasta autiotalojen joukosta. Huomattavaa on, että kylännimenä on Korkiaho. Vuonna 1553 maakirjassa Lauri ja Matti Meuroin ovat Wilkajärven (Vilkjärvi) kylässä, Simo Meuroin Korkiahon kylässä. Tähän lopuksi otan otteen vuoden 1549 maakirjasta kuvana:

Tästä taaksepäin voidaan arvioida vain sen nojalla, kuinka vanha sukunimi voi olla. Jos mitään ”pullonkaulatekijöitä” ei ole, niin sukunimi on päätellen suppeasta levinneisyydestään muodostunut vasta joskus 1400-luvulla.

Äitilinja eli mtDNA

Suomalaisten äitilinjat

Häkkisen mukaan (lähde Lappalainen et al. 2008) suomalaisten äitilinjat ovat yleisyysjärjestyksessä: H 39,1 %, U 27,9 %, W 10,1 %, V 5,1 %, J 5,1 %. Muut ryhmät ovat vieläkin pienempiä

Häkkinen kirjoittaa: Suomalaisten yleisin isälinja N1c on jo kauan tiedetty alkuperältään itäiseksi..., mutta äitilinjoja on luonnehdittu pääosin läntisiksi eli yleiseurooppalaisiksi. Tämän pääosan ulkopuolelle jää joukko äitilinjoja, joiden alkuperä on itäinen... Hän tarkastelee tarkemmin äitilinjoja W, Z, D5 ja U4.

Suomi DNA haploryhmä V

Syyskuun 22.päivän 2012 tilanne:    

Wikipedia kertoo artikkelissaan haploryhmä V:stä (mtDNA), että ryhmä on syntynyt läntisellä Välimerellä arviolta 13600 vuotta sitten, Iberian niemimaalla. Siinä yhteydessä usein mainitaan Baskit, joista 10,4 % kuuluu Veldan klaaniin. Joskus myöhemmin Veldat jakautuivat klaaneiksi V1 ja V2 ja edellinen vielä ryhmiksi V1a1 ja V1a2. Ilmeisesti tutkimustilanne ei ole kyllin kehittynyt (tutkittuja tapauksia kylliksi), että näiden nuorempien osien syntyaika ja paikka olisivat selvinneet. Jokunen tuhat vuotta jokaisen mutaation välissä on voinut olla. Sikäli kuin suomalaisista on täsmällisempiä tietoja, niin he kuuluvat V1:een ja ilmeisesti V1a1:een.

Karttaan liittyy nimiluettelo, josta tähän on poimittu kaksi esimerkkiä:

V  

Lovisa Henrintytär, 12.5.1828, Kangasala [FGS] 61.46 24.07

V  

Wife of Gustaf Mauritz ARMFELT b. 1757, Salo 60.39 23.13

 

Esimerkkejä haploryhmistä:

http://www.familytreedna.com/public/mtdnahaplogroupv/default.aspx?section=mtresults:

Sarakkeet: Nro/ Äidinpuoleisen esiäidin nimi Haploryhmä/ HVR1 mutaatiot/ HVR2 mutaatiot

Haploryhmä H:

165719 Liisa Mikontytär Saarijärvi b.1718 Alavus H 16519C 263G, 309.1C, 315.1C

176091 Susanna Pietarintytär, 1779-1855, Alavus H 16519C 263G, 309.1C, 315.1C

212955 Maria Saarijärvi b.19 Jan1761 Alavus H1a 16162G, 16519C. 73G, 263G, 309.1C, 315.1C

N3027 Malin Linna, 1660-1734, Linnankylä, Parkano H3 16311C, 16519C 263G, 315.1C

Haploryhmä J:

136289 Maria Salmi, 14.1.1723, Alavus, Finland J1c2 16069T, 16126C, 16261T, 16519C, 73G, 152C, 185A, 188G, 263G, 295T, 315.1C, 462T, 489C, 523.1C, 523.2A

Haploryhmä K2b:

178234 Lisa Henrichsdotter, 1663-1745, Ruovesi K2b 16222T, 16224C, 16270T, 16311C, 16355T, 16519C, 73G, 146C, 152C, 263G, 315.1C

Haploryhmä T2b:

N22572 Susanna Olavintr Saukko, 1721, Saukkomäki, Alavus T2b 16126C, 16304C, 16519C 73G, 152C, 263G, 309.1C, 315.1C

Haploryhmä U:

N29502 Maria Olofsdotter, 1669, Jämsä, Finland U2 16051G, 16129C, 16183C, 16189C, 16362C, 16519C

N35968 Dorde Mattsdotter, b. 1670, Orivesi, Finland U5 16144C, 16189C, 16270T -

184035 Aune Simontytär Kätkä, Alavus, 1690 - 1786 U5b1 16189C, 16192T, 16270T 73G, 150T, 217C, 263G, 309.1C, 315.1C, 573.1C, 573.2C

132263 Maria Jaakobintytär s. 30.1.1741, Ruovesi, Kantala U5b1b 16144C, 16189C, 16270T 73G, 150T, 263G, 309.1C, 315.1C

122605 Maria Andersdr, b. 3 Dec 1693, Riitiala, Ikaalinen U5b1b 16144C, 16189C, 16270T 73G, 150T, 263G, 315.1C

Haploryhmä V:

162929 Greta Pehrsdr, 1784, Kitusuo, Mänttä-Vilppula V 16153A, 16298C 72C, 93G, 263G, 309.1C, 315.1C

54525 Annika Larsdotter Mammoinen, 1713, Spettungen, Lek V  16298C, 16519C  

223802 Maria Braski, 1729 - 1789, Hauhuu, Virrat V1 16298C, 16519C 72C, 263G, 309.1C, 309.2C, 315.1C

218428 Valpuri Heikintytär, Ähtäri, n. 1700-1762 V1 16298C, 16519C 72C, 263G, 309.1C, 309.2C, 315.1C

136293 Anna Juhontr. Niinimaa, 1721, Alavus V2a1a 16298C 72C, 263G, 309.1C, 315.1C

Kalevi Wiik mukaan

Nämä Wiikin kirjasta (s. 171) poimitut kartat kertovat hyvin Veldan levinneisyydestä ja keskittymi¬sestä saamelaisalueille. Nykyisillä baskialueilla syntyneen klaanin levittäytyminen yhdistetään jääkauteen. Veldan jälkeläiset siirtyivät kohti pohjoista ja koillista sitä mukaa kuin mannerjää suli. Jään sulaminen kesti tuhansia vuosia. Seuraavia lukuja on poimittu Wikipediasta: noin 16000 vuotta sitten miltei koko Skandinavia oli jäässä, 13000 vuotta sitten jäätikön reuna oli Suomen eteläranni¬kolla ja jää oli kokonaan sulanut 9000-8000 vuotta sitten. 

Se, että saamelaiset ovat 53-%:sti Ursulan ja 35-%:sti Veldan jälkeläisiä (Wiik mm. s. 189, 192) on selitetty ”pullonkaulailmiönä”. Muualla Euroopassa uutta väestöä, erityisen paljon Helenan jälkeläisiä äitilinjaltaan, tuli vanhan sekaan 

Yhteenvedossaan (s. 196-197) Wiik katsoo suomalaisten olevan geneettisesti saamelaisten ja muun Euroopan välissä.

Altamira on kuuluisa luolamaalauksistaan.

Oma äitilinja sukututkimuksen mukaan

Aune Sipilä (1908-93) Virtainkylä

∣

Emma Kauppila (1878-1961) Vaskivesi

∣

Karoliina Ylä-Herranen (1851-1929) Herraskylä

∣

Vilhelmiina Keski-Ikkala (1823-93) Toisvesi

∣

Anna Salmi eli Vanhakylä (1794-1867) Jäähdyspohja

∣

Pirkko (Riitta) Braski (1761-1845) Hauhuu

∣

Maria Braski (1729-89) Hauhuu

∣

Anna Heikintytär (n. 1701-1768) Uurainen? Simonen??

Mielestäni tästä saatu kuva voidaan yleistää talollissukuihin täällä vanhan Ruoveden alueella: vaimo haettiin jostakin lähikylästä, ja vain harvoin linja on kaksi polvea samassa paikassa. Ala-Härkösen talon äitilinjoista saadaan samansuuntaisia tuloksia:

Aadan äiti oli Heta (Hedvig) Juhontytär Ala-Soini (1836-74) Toisvedeltä

Hetan äiti oli Maija Liisa Heikintytär o.s. Ala-Soini (1801-81), kotitalonsa emäntä

Maija Liisan äiti oli Heta Yrjöntytär Heikkilä (1775-1861) Jäähdyspohjan kylästä

Hetan äiti oli Maria Yrjöntytär Ylä-Härkönen (1746-1837) Virtainkylästä

Marian äiti oli Susanna Erkintytär Olkkonen (1698-1783) Alavuden Sapsalammilta

Susannan äiti oli Lastika, joka mainitaan vaimona Olkkosella 1695-99.

Kirjallisuutta

Häkkinen Jaakko: Eteläpohjalaisten geeniperimä. Eteläpohjalaiset Juuret 2/2012, s. 4-9.

Kankaanpää Matti J.: Härkösten isä- ja äitilinjoista. Ala-Härkösten viesti; Ala-Härkösen sukuseura ry:n jäsenlehti nro 37/2012, s. 7-9.

Wiik K. H.: Suomalaisten juuret. 

Internet

DNA:hna ja eri haploryhmiin löytyy perustietoja Wikipediasta. Sitä on tässä esitelmässä käytetty pohjana. http://learn.genetics.utah.edu/content/extras/molgen/index.html 

Suomi DNA: http://www.familytreedna.com/public/finland,finland,finland/default.aspx?section=mtresults

http://www.mv.helsinki.fi/home/jphakkin/

Sukututkimuksen teoria ja käytäntö

Sukutieto 2/1995 s 7-9.

Jos halutaan rakentavassa mielessä pohtia mikä merkitys Suomessa tehtävällä sukututkimustoiminnalla on, varsinkin, jos ajatellaan ns. tieteellistä merkitystä, on syytä ensin pohtia mitä merkityksellä voidaan ymmärtää. Sukututkimuksen kenttä on jaettava osiin ja tarkasteltava kunkin osan merkitystä erikseen. Samalla kun teen tällaista erottelua, otan kantaa myös siihen, mitä tulisi tehdä, mitä puuttuu. Ilmaan voisi heittää myös kysymyksen, jota olen joskus ilman vastakaikua koettanut tuoda julki, että sukututkimus tarvitsisi yliopistotasoisen viran, jonka tehtävänä olisi ensisijassa perustutkimuksen kehittäminen.

Soveltava tutkimus

Suurin osa Suomessa tehtävistä sukututkimuksista on luonteeltaan soveltavaa tutkimusta. Tutkimuksilla voitaneen sanoa olevan tieteellistä arvoa silloin kun tutkimukset on tehty yleisesti hyväksytyillä menetelmillä, käytetyt lähteet ilmoitetaan ja saatuja tuloksia voidaan pitää luotettavina. Tutkimukset ovat soveltavia tutkimuksia, koska ne käyttävät olemassa olevia tutkimusmenetelmiä, soveltavat niitä käytäntöön. Tulokset ovat myös käytännönläheisiä: kuka ja millä tavalla sukuun kuuluu ja minkälaiset ovat heidän elämäkerralliset ansionsa.

Kysyä voidaan, kuinka moni tiedostaa metodinsa eli tutkimusmenetelmänsä. Luultavasti useimmat etenevät rippikirjasta toiseen välillä historiakirjoihin ym. tukeutuen miettimättä millä metodilla he päätelmänsä tekevät. Suurin osa sukututkijoista on harrastuspohjaisia. Heidän lähtökohtansa ovat käytännöllisiä. He toteavat esimerkiksi tyyliin, että ”tuossa on nyt se sama henkilö, joka oli tuossa edellisessä rippikirjassa ja ...”. Metodisesti on tärkeätä todeta, onko eri lähteissä esiintyvä henkilö yksi ja sama. Kokonaisuus muodostuu ketjusta tällaisia päätelmiä.1)

Päätelmien eksaktisuus ei tuota ongelmia niin kauan kuin kirkonkirjat ovat riittävän täydellisiä. Rippikirjat ja historiakirjat yhdessä muodostavat kaksinkertaisen väestökirjanpidon. Normaalisti jo jompi kumpi sarja kirjoja riittäisi eksakteihin päätelmiin. Huolellinen harrastajakin saa niiden avulla hyviä tuloksia. Mutta viimeistään 1700-luvulla tulee vastaan ongelmia, koska kirkonkirjasarjat eivät ole täydellisiä. Silloin tarvitaan täydentäviä lähdesarjoja. Luotettavien johtopäätösten tekemiseksi olisi hyvä tiedostaa päättelymenetelmät. 

Ajassa taaksepäin tutkittaessa tulee vastaan tilanne, että päätelmät eivät ole ehdottoman varmoja vaan ainoastaan enemmän tai vähemmän todennäköisiä. Oikeastaan tällainen tilanne on jo silloin, kun syntyneiden luetteloista ei voida tarkistaa vanhempia. Kysyä voidaan, kuinka todennäköinen päätelmän tulee olla, jotta sitä ei tarvitse varustaa kysymysmerkillä tai jättää kokonaan tekemättä. Mainittakoot esimerkkeinä tilanteet, joissa henkikirjojen avulla päätellään sukulaisuussuhteet ja sukulaisuudesta on nimenomainen maininta tai sukulaisuus päätellään voudintileistä patronyymin ja saman talon peräkkäisen isännyyden avulla. Pitääkö todennäköisyyden olla 100%, jotta olisi oikeutettu sen osalta hakemaan sukutilakunniakirjaa? Nämä jääkööt tässä yhteydessä kysymyksiksi.

Aina silloin tällöin tulee vastaan ristiriitaisia tietoja tai tilanne, että pitäisi erotella toisistaan kaksi samanlaisilla henkilötiedoilla varustettua henkilöä. Lähdekritiikki ja yksittäisten tietojen luotettavuuden punninta on silloin tarpeellista. Yleisesti ottaen kirkonkirjojen tietoja voidaan pitää luotettavina ja erityisen tärkeätä on tällöin syntyneiden luetteloiden luotettavuus: kun syntyneiden luettelo ilmoittaa vanhemmat, niin siihen voidaan luottaa. Tiedossani ei ole yhtään esimerkkiä poikkeuksista. Tähän liittyy hyvin paljon kysymyksiä, aviottomat lapset, adoptiot ja kysymys yleisestä moraalista, joihin en tässä yhteydessä ota kantaa. Esitän vain provokatiivisen väitteen, että talonpoikaisessa yhteisössä ja yleensä maaseudulla moraali oli korkeampitasoista kuin kaupungeissa ja ns. ”hyvissä” suvuissa.

Perustutkimus

Perustutkimuksena voidaan pitää sellaista sukututkimusta, joka pyrkii kehittämään tutkimusmenetelmiä tai luo perusvalmiuksia soveltavan tutkimuksen käyttöön. Voidaan kysyä, onko genealogialla ikiomia tutkimusmenetelmiä. Useimmat tutkimusmenetelmät ovat muista tieteistä omaksuttuja, lähinnä historiatieteestä. Jos vastataan kielteisesti, voidaan edelleen kysyä, tulisiko sukututkimusta varten kehittää omia erityisiä menetelmiä. Voitaisiinko uusia menetelmiä kehittämällä saada uusia tuloksia tai vanhoista tutkimustuloksista enemmän irti.

Suomalaisessa sukututkimuksessa tutkimusmenetelmien kehittely on ainakin eksplisiittisenä ollut vähäistä. Toiseksi olisi huomattava, että periaatteessa pitäisi olla olemassa useita erilaisia metodeja, joista käytännön tilanteissa voitaisiin valita kuhunkin tilanteeseen parhaiten sopiva. 2)

On olemassa muutakin perustutkimusta kuin olemassaolevien tai uusien tutkimusmenetelmien kehittäminen. Kysyä voidaan, mikä on sukututkimuksen teoria. Teoriaksi ei riitä se, että on olemassa erilaisia esipolvien esitystapoja ja numerointijärjestelmiä. Ainakaan suomenkielellä en tunne kirjaa, joka selvittäisi kunnolla kaikki alan käsitteet. Käsitejärjestelmä on olennainen osa teoriaa. Heitän tässä ilmaan yhtenä käsitteenä käsitteen suvun eri ulottuvuuksista. Kaksiulotteisessa avaruudessa olisivat ulottuvuudet sukupolvesta toiseen (eteen- ja taaksepäin) sekä sivusuunnassa sisaruksista, puolisoista toisiin. Aika voisi olla kolmas ulottuvuus. Onko muita ulottuvuuksia?

Sukututkimukset

Jaoitellaan sukututkimukset erilaisiin ryhmiin, jotta niiden merkitystä voitaisiin yrittää arvioida paremmin.

1) Varsinaiset sukututkimukset ovat luonteeltaan tieteellistä soveltavaa tutkimusta edellyttäen, että ne täyttävät tieteellisyyden perusehdot menettelytapojen, lähteiden ja tulosten luotettavuuden suhteen. Tutkimuksellista arvoa lisää kokonaisvaltaisuus sekä henkilöihin ja olosuhteisiin syventyminen.

2) Sukujen alkuperän tutkiminen on yleensä enemmän tai vähemmän ongelmallista lähteiden niukkuuden, ajankohdan vanhuuden tai muun syyn takia. Niiden kohdalla joudutaan tekemään tavanomaista soveltavaa tutkimusta vaativampaa työtä. Lähteet voivat olla paitsi niukkoja myös tulkinnanvaraisia ja keskenään ristiriitaisia. Kysyä voidaan, onko erikoisten ja vaikeiden lähteiden metsästämisellä tieteellistä merkitystä. Näillä selvityksillä on huomattava tieteellinen arvo, jos tuloksia voidaan pitää luotettavina. Todellisten tutkijoiden ja harrastajien ero näkyy juuri näissä tutkimuksissa parhaiten. Kokeneiden tutkijoidenkin piirissä on päätelmien kriittisyydessä eroja. Toista äärimmäisyyttä edustaa tutkija, joka löydettyään jotakin yhteyttä esimerkiksi kahden nimen välillä, pitää asiaa sillä perusteella selvänä ja tekee kauaskantavia johtopäätöksiä tyyliin ”Viron Tapiot Lapin asuttajina” (Sukuviesti 6/1993). Toista äärimmäisyyttä voitaneen nimetä ”inhokriittiseksi” asenteeksi. Edellisestä on olemassa runsaasti esimerkkejä. Jälkimmäisestä esimerkiksi sopinee Yrjö Blomstedtin tutkimus Jalkasten sukukirjassa (Jyväskylä 1989) suvun alkuperästä ja varhaisimmista sukupolvista. Useimmat tutkijat, joihin itsekin katson kuuluvani, edustavat eräänlaista välimuotoa: kriittisyyden puitteissa voidaan hahmotella suvun varhaispolvien myös todennäköinen polveutuminen käyttämällä tarvittaessa kysymysmerkkejä. 3)

3) Lähdejulkaisut ja hakemistot helpottavat merkittävästi kaikkien tutkijoiden työtä. Silti niiden laatimista ei yleensä pidetä tieteellisesti merkittävänä. Omasta mielestäni ainakin vaikeasti käytettävissä olevien lähteiden julkaiseminen on tieteellisesti merkittävää, koska se edellyttää järjestelmällistä syventymistä kyseiseen lähdesarjaan. Syventymisen yhteydessä syntyy yleensä myös päätelmiä lähteen luonteesta käyttöarvosta yms., jotka muutoin jäisivät vain arvailujen asteelle.

4) Opas- ja oppikirjat ovat koulutuksen kannalta tärkeitä. Hyvällä oppikirjalla on tieteellisiä ansioita. Olettaisin, että ansiot perustuvat siihen, että kirjaa laadittaessa on tehty järjestelmällinen aihealan kartoitus. Sukututkimuksen alalla on tehty monta ja monentasoista opaskirjaa. Varsinainen oppikirja puuttuu. Kuka tekee oppikirjan ”Sukututkimuksen teoria ja käytäntö”?

5) Erotettakoot laajuutensa takia omaksi ryhmäkseen vielä sukukirjat: Lohjalla kotiseutupäivien yhteydessä kesäkuussa 1994 pidetyssä seminaarissa pohdin sukuseurojen julkaisutoiminnan merkitystä. Mekittävimmät sukuseurojen julkaisut ilmestyvät sukukirjoina. Useimmat sukukirjat ilmestyvätkin sukuseurojen toimesta. Tarkastelin myös sukukirjojen tieteellistä merkitystä. Esitelmä on julkaistu Sukuviestissä (4/1994, s 7-10). Tässä yhteydessä riittänee todeta lyhyesti perusedellytykset, että sukukirjojen on oltava joko tutkimusta tai tutkimukseen soveltuvaa lähdeaineistoa, jotta ne kiinnostaisivat tieteenharjoittajia. Korostin lähdetietojen ja yhteenvetokatsausten merkitystä ja tiedottamisen tärkeyttä.

Tällöin sukukirjoista voisivat olla kiinnostuneita varsinaisten sukututkijoiden ohella historian, väestön, alueen, yhteiskunnan, perinteen, nimistön ja jopa laki- ja lääketieteen tutkijat, yleisesti ottaen kaikki tieteenalat, joihin voidaan soveltaa henkilöhistoriallista, paikallishistoriallista tai suvullista aspektia (suomeksi: näkökulma).

Paradoksaaliselta saattaa kuulostaa, että nähdäkseni suomalaisen suktutkimustieteen kehittyminen edellyttänee irtisanoutumista historian aputieteen roolista. Olisi syytä lähestyä yhteiskuntatieteitä ja kysyä, olisiko niillä jotakin metodisesti annettavaa sukututkijoille.

Suomen Sukututkimusseuran julkaisutoiminta

Suomessa on useita alueellisia tutkimusseuroja, joiden julkaisutoimintaa en ryhdy arvioimaan. Sitä vastoin tieteellistä merkitystä ajateltaessa ei voida sivuuttaa Suomen Sukututkimusseuran julkaisutoimintaa. Suomen Sukututkimusseura (SSS) on ainoa selkeästi tieteellinen sukututki¬musseura Suomessa. Ajoittain on pohdittu, pitäisikö SSS:n toimintaa kehittää valtakunnallisen etujärjestön suuntaan (alueellisten seurojen keskuselimeksi) ja pitäisikö julkaisutoimintaa kansantajuistaa ja painopistettä siirtää sukututki¬joiden koulutuksen puolelle ja jättää ns. tieteellinen puoli vähemmälle. Toisaalta on oltu sitä mieltä, että Suomi tarvitsee yhden tieteellisen sukututkimusseuran, jonka tieteellistä roolia tulisi vahvistaa.

SSS:n, joka perustettiin vuonna 1917, julkaisutoiminta on mittavaa. Yksi kriteeri julkaisutoiminnan tieteellisyyden arvioimisessa voisi olla sen tarkastelu, mitkä julkaisut ja artikkelit vielä nykyisinkin — vuosikymmenienkin kuluttua — ovat säilyttäneet merkityksensä. Ensinnäkin on erotettava lähde-julkaisut, joita ovat mm. vanhimmat koulumatrikkelit ja perukirjat. Jos ne ovat aikanaan huolella tehtyjä, niin niiden arvo on säilynyt. Esimerkiksi Turun, Porin, Vaasan tai Helsingin koulumatrikkelit, matrikkeli Suomen piirilääkäreistä tai Senaatin virkamiehistä ja Kokkolan tai Oulun kaupungin vanhimmat perukirjat.

Toiseksi Genos-aikakauskirjassa on paljon artikkeleita, joissa selvitellään sukujen alkuperää ja vanhimpia polvia. Niiden arvo on suorassa suhteessa tiedon luotettavuuteen. Sama koskee yksittäisten sukujen selvittelyjä, jotka seuran julkaisuissa (lyhyet Genoksessa, pidemmät vuosikirjassa tai muissa julkaisuissa) ovat luonteeltaan matrikkelimaisen tarkkoja. Toisaalta vaikeiden asioiden tietämys on luonteeltaan kumuloituvaa, kasautuvaa. Joku tekee ensin pohjatyön, toinen löytää siihen lisiä ja kolmas korjaa vääriä tietoja tai tulkintoja myöhemmin löytyvien uusien tietojen avulla. Näin on kaikissa tieteissä. Järjestelmällisen ja hyvin tehdyn perustyön arvo säilyy korjauksista ja lisäyksistä huolimatta.

Kolmanneksi kartoittavat selvitykset, joiden merkitys aikanaan on ollut suuri. Esimerkiksi Osmo Durchman teki valtavan työn selvittämällä Suomen vanhimman ja uudemmankin kirkonkirja-aineiston, mitä kirjoja on olemassa ja mitä ja milloin on tuhoutunut. Hän selvitti myös mitä ns. erikoislaatuisia seurakuntia on ollut ja onko niillä ollut kirkonkirjoja. Uusien luetteloiden ja mikrofilmausten jälkeen tämän työn arvo on vähentynyt, mutta on muistettava, että ilman Durchmanin kartoitustyötä moni asia olisi nyt paljon huonommin. Historiakirjojen kopioinnin ja sittemmin mikrofilmauksen kannalta tämä työ oli ratkaisevan tärkeä. Durchmanin laatimissa luetteloissa on vielä osia, joita nykyiset mikrofilmiluettelot tai uudempi kirjallisuus ei korvaa. 4)

Löytyykö SSS:n julkaisuista sukututkimuksen teoriaa tai metodeja käsitteleviä selvityksiä? Ainakin tutkimusmenetelmiin liittyviä artikkeleita löytyy. Olen itse pyrkinyt kehittämään päättelytekniikkaa kahdessa Genoksessa julkaistussa artikkelissa. Esipolvien esitystapoihin liittyviä kirjoituksia löytyy uesampiakin, mutta yksimielisyyttä hyvistä esitystavoista ei liene vielä saavutettu. Useat sävyltään opettavaiset kirjoitukset ovat samalla myös käytännön tutkimus- ja päättelymenetelmiä kehittäviä. Teoreettissävyinen kirjoittelu on ollut muutaman harvan kirjoittajan varassa. Tehtävää on jäljellä yllin kyllin. 5)

Lähteet:

• 1) Vrt Pentti J Voipio ”Kirkonkirjojen puuttuessa tai ollessa puutteellisia”, Suku ja Tieto, SSS julk. 34, Helsinki 1982, s 44-70.
• 2)  Sven-Erik Åström kirjoitti vuosikymmeniä sitten, että ”Sukututkimus tarjoaa aineistoa sosiaalihistorialle ja on parhaimmillaan eräs sosiaalihistoriallinen metodi. Suomen sisiaalihistoria kaipaa monta perusteellista tutkimusta, joille genealogia antaisi metodin.” Genos 39(1968) s 29.
• 3) Blomstedtin kriittisyyttä kuvaa esimerkiksi asenne, jolla hän on rajannut Niskamäen ja Neuvolan Jalkaset sukukirjan ulkopuolelle (mt. s 14-15)
• 4) Esimerkiksi Osmo Durchmanin kirjoitus ”Turun vanhimmat rippikirjat”, Genos 6(1935), s 172-177. 
• 5) Matti J Kankaanpää: ”Välttämättömät ja riittävät ehdot genealogisessa päättelyssä”, Genos 1981: 60-64 ja ”Sukututkimus ja ainoa mahdollinen tapaus”, Genos 1983: 156-161. En ole saanut historiatieteellistä vaan yhteiskuntatieteellisen tutkijakoulutuksen ja ajattelutapa on niissä sen mukainen. Esimerkkeinä Pentti J Voipion kirjoitukset ”Lähteet kertovat — ja vaikenevat”, Genos 56(1985) s 13-34, sama ”Rippikirjat ja henkikirjat — eräs vertailutehtävä”, Genos 55(1984) s 27-28, sama ”Tietämisen tuskaa nimistä”, Genos 51(1980) s 97-111, Elias Orrman ”Henkikirjat henkilöhistoriallisena lähteenä”, Genos 51(1980) s 1-21.

Onko sukututkimustieteellä omaa metodia?

Eteläpohjalaiset Juuret 3/2005, s. 38-55. ISSN 1795-3189.

Sukututkimuksen harrastus on viimeisten parin kolmen vuosikymmenen aikana kasvanut rähjähdysmäisesti. Julkaistu on enemmän kuin koskaan aikaisemmin yhteensä. Mutta yhdellä sektorilla on ollut hiljaista. Teoreettisista kysymyksistä on kiinnostuttu ja myös kiinnostuksen mukaisesti kirjoitettu vähän. 1980-luvulla oli joitakin kirjoituksia numerointijärjestelmistä, mutta tämäkin kehityssuunta on lopahtanut. Tutkijat ovat pysyttäytyneet vanhoissa ja hyviksi koetuissa esi- ja jälkipolvien numerointijärjestelmissä. Sukututkimusohjelmat lienevät keskeisin syy siihen, ettei numeroitijärjestelmiä enää pohdita, koska ohjelmat tekevät numeroinnin automaattisesti. 

Yhdellä poikkeuksella olen tuntenut olevani ”huutavan ääni korvessa”, kun olen Genoksessa kirjoittanut 1980-luvulla kaksi sukututkimuksen menetelmiin liittyvää artikkelia ja sukututkimuksen määritelmästä pari vuotta sitten.  Kannanottoja tai palautetta niistä ei ole kuulunut tai näkynyt. Olen sopivissa tilaisuuksissa koettanut sanoa, että sukututkimuksen nostamiseksi tieteenä historiatieteelle alistetusta asemasta itsenäisemmäksi ja arvostetummaksi tieteenalaksi metodisia olisi kysymyksiä pohdittava. Tavoitteeksi olisi asetettava, että jossakin korkeakoulussa tai yliopistossa olisi ainakin yksi virka tai toimi, jonka haltijan tehtäviin kuuluisi sukututkimuksen teorian ja metodien kehittäminen. Tämän tulee olla tavoitteena siitä huolimatta, että se on vaikeata ja ettei siihen ole rahaa. Historian puolella virkoja on niin paljon, että johonkin virkaan sukututkimuksen teorian kehittäminen voitaisiin sisällyttää, jos todella ollaan sitä mieltä, että sukututkimus kuuluu historiatieteiden piiriin. Se ei vaadi muuta perustetta kuin valtavaksi paisuneen harrastuksen ja julkaisutoiminnan olemassaolon.

Sukututkimuksen metodista

Kun sukututkimusta on pidetty historiatieteiden piiriin kuuluvana, siitä on seurannut se, että historiantutkimuiksen käyttämät metodit on katsottu riittäviksi.  Ensi sijassa tämä tarkoittanee lähdekritiikkiä. Mutta jotakin muutakin täytyy olla, koska pelkällä kritiikillä ei saada tuloksia aikaan. Pikemminkin päinvastoin. Vahvalla lähdekritiikillä voidaan useimmat päätelmät tehdä mahdottomiksi. Tähän liittyy edellä mainitsemani poikkeus. 

Jättäessään Suomen Sukututkimusseuran esimiehen tehtävät Lars-Folke Landgrén kirjoitti Sukutiedossa tieteellisestä sukututkimuksesta kysymysmerkillä lähdekriittisyyden näkökulmasta.  Jos olen oikein ymmärätänyt hänen sanomansa, niin varsinkin harrastelijasukututkijoiden tulisi luopua heti, kun tulee epävarmuustekijöitä vastaan. Jotta päästään hedelmällisen keskustelun jäljille unohdetaan harrastelijamaisuus. Riippumatta siitä onko tutkija harrastelija tai tehtävään kouliintunut ammattilainen, niin yhtä mieltä ollaan siitä, että luotettaviin johtopäätöksiin pitää pyrkiä. Eri mieltä olen siitä, että tutkimus pitäisi lopettaa, kun vastaan tulee sanoisinko epävarmuustekijöitä. Tällä perusteella voitaisiin mm. koko keskiaikaa tai uuden ajan alkua kosketteleva genealoginen päättely heittää suoraan roskakoriin. Epävarmuustekijöitä on vaikka millä mitalla. Mutta metodin kehittämisellä tarkoitan nimenomaan sitä, että kehittyneellä menetelmällä saadaan varsin luotettavia (ei välttämättä sataprosenttisia) tuloksia vaikeillakin tutkimusalueilla liikuttaessa. Juuri näitä menetelmiä olisi tietoisesti kehitettävä. 

Keskiajan sukututkimus on oma tieteenalansa sukututkimuksessakin, johon minun osaamiseni ei riitä. Olen seurannut siitä käytävää keskustelua ja havainnut, että päättelyjen takana on vahvaa metodiikkaa, jota ilman tuloksia ei saataisi. Eri asia on kuinka selkeästi metodiikka on tiedostettu tai kerrottu lukijoille. 

Sukututkimuksen perusmetodi

Tässä esityksessäni pyrin pysyttelemään ns. uuden ajan puolella, vuosisadoissa, joita sukututkijat useimmiten tutkivat. Keskeinen aksioma on, että jokainen sukututkija käyttää jotakin metodia eli menetelmää. Yleensä hän ei tiedosta menetelmän käyttöä. Metodi voidaan määritellä tavaksi tehdä tutkimusta. Sukututkijoiden normaalisti käyttämä tapa on esitetty esimerkiksi opaskirjassa ”Sukututkimus askel askeleelta”. Hahmotan sen tässä mahdollisimman lyhyesti: 

• Aina on oltava alkutietoja, joista lähdetään liikkeelle, yleensä nimi, syntymäaika ja -paikka.
• Alkutietojen mukaisesti katsotaan syntyneiden luettelosta.
• Seuraavaksi katsotaan vastaavan ajan rippikirjasta syntyneiden luettelon tietojen avulla.
• Tämän jälkeen jatketaan rippikirjaketjua pitkin ja välillä poiketen historiakirjoissa jne.

Lähdekritiikki näkyy opaskirjassa sillä tavalla, että kehotetaan tarkistamaan tietojen oikeellisuus ja ettei samana päivänä ole syntynyt useita samannimisiä henkilöitä. Tutkimus on ongelmatonta niin kauan kuin tiedot ovat ristiriidattomia ja niin kauan kuin kirkonkirjojen tietosisältö on riittävä. Nimetään edellä selostettu menetelmä perusmetodiksi, jota voisi ehkä kansakielisemmin sanoa ”sik-sak-metodiksi” tai vuorotteluperiaatteeksi. Siinä siis johdonmukaisesti edeten tutkitaan vuorotellen historiakirjoista ja rippikirjoista.

Kuin kissa kuumaa puuroa

Medodisten kysymysten eteen joutuu aivan uudella tavalla, kun kirkonkirjat eivät enää riitä. Tapana on silloin ollut etsiä uusia lähteitä. Se, mitä lähteitä valitaan, on jo sinänsä metodinen kysymys, jota joudutaan pohtimaan sen mukaan paljonko aikaa on käytettävissä työhön, mihin osaaminen riittää ja kuinka lähteitä ylipäätään on olemassa. Tieteellisessä työssä huomioidaan aina myös tutkimuksen ”ekonomia” eli se paljonko aikaa ja rahaa on käytettävissä. Tästä syystä tehdään erilaisia rajauksia, jotka selvästi kerrotaan. Kaikkien mahdollisten lähteiden läpikäynti on usein ylivoimainen tehtävä. Siksi esimerkiksi sukututkijakin voi joutua turvautumaan ensiksi yhteen ainoaan lähdesarjaan, kun kirkonkirjat eivät riitä, Suomen asutuksen yleisluetteloon (tai sen puuttuessa henkikirjoihin). Hyvä metodinen tapa on jakaa valtavan määrän lähteitä läpikäyminen vaiheisiin: ensin se, mikä on helpointa, sitten aina vaikeampiin kunnes tuloksia saadaan. Sukututkijalla vaihtoehtoisia vaikeampia lähteitä, joissa osaamisen rajoitukset tulevat helposti vastaan, ovat esimerkiksi tuomiokirjat.

Vaikeimmissa tapauksissa joudutaan tekemään monilähteistä tutkimusta. Silloin joutuu aivan uudella tavalla pohtimaan, mitä kustakin lähteestä voi päätellä ja mitä ei. Ehkä esimerkki kertoo asian selkeämmin.

Viime aikoina työtehtävikseni on tullut sukututkimuksia, joissa liikutaan päättelymahdollisuuksien rajoilla kuten keskiajan genealogiassa. Metodisesti olen lähestynyt näitä kuin ”kissa kuumaa puuroa”, varovaisesti ja tunnustellen mahdollisuuksia. Ensin on kartoitettu alkutiedot mahdollisimman tarkasti. Seuraavaksi olen katsonut karttaa, missä alueella ollaan ja mistä yleisen tietämyksen perusteella joudutaan todennäköisimmin etsimään. Tutkimuksen jatkoon vaikuttaa olennaisesti, onko suku liikkuvaa vai paikallista, mistä saadaan keskeisin johtolanka, jonka varassa voidaan hakea, esimerkiksi sukunimi tai sukunimen puuttuessa patronyymi. Kolmanneksi olen katsonut, mikä on kriittinen ajanjakso, johon tutkimus tulisi kohdentaa ja neljänneksi mitä lähteitä siihen on käytettävissä. Sitten varsinainen tutkimus tapahtuu välttämättömien ja riittävien ehtojen menetelmällä, jonka olen esitellyt aikanaan Genoksessa.

Ennen kuin menen omaan esimerkkiini, tarkastelen yhtä päättelyä metodisesti, joka mm. voisi oikeuttaa Landgrénin mielipiteet. Jaakko Ilkan sukuyhdistys on julkaissut 30-sivuisen lehden (siitä ei löydy painopaikkaa eikä painovuotta) ”Jaakko Ilkan jälkeläisiä viisi sukupolvea Jaakko Ilkan suku r.y:n työvaliokunnan täydentäminä ja korjailemina”. Alkusanoissa kerrotaan, että sukupuuhun on löytynyt kokonaisia uusia haaroja. Perusteita ei joko ole vaivauduttu kunnolla kertomaan tai ne ovat metodisesti sattumanvaraisesti esitettyjä. Yleisempääkin merkitystä voisi kuitenkin olla nuijapäällikkö Ilkan perheellä, oliko hänellä kaksi vaimoa ja uuden löydetyn vaimon kanssa myös lapsi, josta polveutuu kokonainen laaja sukuhaara. Siksi asia olisi ollut kunnollisen selvityksen arvoinen. Jos selvitys on tehty muualla aikaisemmin, niin kohtuullista olisi ollut mainita missä ja milloin. Oletan siis, ettei sellaista ole ainakaan julkaistu. Lähdeviitteet myös voivat jossakin olla olemassa ja hyvin dokumentoituina, mutta kaiketi mainitun työvaliokunnan mapissa ”salaiset asiat”. Monta kohtaa on ilmeisen aiheellisesti varustettu kysymysmerkeillä. Aiheperusteita johtopäätöksille tekstistä on kyllä löydettävissä ja jos faktat olisi metodisesti esitetty kunnolla, niin päätelmiin voisi uskoakin. Mutta tällä tavalla esitettynä ymmärtäisin hyvin, jos kriittinen historiantutkija viittaa tälle tekstille ”kintaalla”.

Otan omakohtaisen esimerkin myös Pohjanmaalta ja tutkimuksesta, joka on vielä vähän kesken. Tämä on tarkoituksellista, koska valmiin vastauksen saaminen vie aikaa ja vaivaa, jos onnistuu täydellisesti ollenkaan. Tarkoitukseni on havainnollistaa sitä, millä tavalla muotoilen lähtökohdat. Sanoisin, että hyvin muotoiltu on puoliksi tehty.

Tutkimusten lähtökohdaksi minulle annettiin Kalevi Mäki-Kihniän julkaisema sukukirja Kihniän suvusta.  Lyhyesti sanottuna tehtävänä on selvittää suvun ensimmäisen tunnetun esi-isän Jaakko Makunpojan syntyperä niin hyvin kuin mahdollista, jos se ylipäätään on mahdollista. Mitä saadaan etunimen ja patronyymin lisäksi alkutiedoiksi, joista on apua tutkimuksessa? Sukukirjan mukaan hän kuoli 1. sunnuntaina kolminaisuuden päivän jälkeen (24.5.-27.6.) 1697 Ilmajoella 67-vuotiaana, hallitsi Kihniän taloa Peräseinäjoella 1662-90. Vaimo oli Riitta Valpurintytär, joka kuoli noin 1694. Kuoliniästä saadaan Jaakon syntymävuodeksi 1630. Lapsia tunnetaan neljä, joista vanhimman synty-mävuosi on noin 1651.

Ennen kuin yritetään eteenpäin on syytä hiukan tarkastella alkutietoja lähdekriittisesti. Tärkeä kuolinikätieto voidaan tarkistaa haudattujen luetteloista. Ilmajoelta on laadittu tältä ajalta myös SAY, joten on syytä myös siitä vilkaista, että isännyysvuodet ja nimet ovat oikein. Osoittautuu, että ennen vuotta 1675 SAY:ssä on tietoja vain joiltakin vuosilta muista kuin isännistä. Tarkistusta voi tehdä myös vertaamalla muihin julkaistuihin tutkimuksiin. Tässä tapauksessa sellainen löytyy minun tekemänäni. Olen itse SAY:n nojalla merkinnyt Jaakon vaimon Pirkko Vilpuntyttäreksi. Pirkko ja Riitta ovat yksi ja sama nimi, jotka pohjautuvat ruotsinkieliseen nimeen Brita. Valpurintytär ja Vilpuntytär (Phlipsdotter) ovat kaksi täysin eri nimeä. 

Vielä yksi huomio alkutiedoksi ennen seuraavaa vaihetta. Jaakko oli joko talon ensimmäinen isäntä (uudisasukas) tai hän asutti autioksi jääneen paikan. Saman paikan aikaisempaa asujaa ei isäksi ole löydettävissä. 

Sitten on syytä ottaa esille kartta ja pohjustaa etsintä maantieteellisesti. Myös aikakautta on syytä pohtia samassa yhteydessä. Tutkimuksen kannalta kriittinen ajanjakso tulee olemaan 1630-luvulta 1660-luvun alkuvuosiin. Asutushistorialliseen taustaan asetettuna Jaakko oli itse asiassa nykyisen Peräseinäjoen sikäli ensimmäinen asukas, että hänen talostaan tuli pysyvä ja asutus jatkui katkotta, autioitumatta välillä. Asukkaita, joiden asumat jäivät täysin autioiksi, on voinut seudulla olla jo 1500-luvun jälkipuolella. Tällaisia viitteitä on saatavissa paikallishistorioista.

Peräseinäjoki oli 1600-luvun puolivälissä Ilmajoen pitäjän harvaan asuttuja, jopa asumattomia, reuna-alueita. Maanteitä ei ollut. Kulkuväylinä olivat joet. Maakuntaraja Satakuntaa vasten ei ollut kovin kaukana. Olennainen kysymys on, onko Jaakko tullut läheltä, Ilmajoen vanhastaan asutuista kylistä vai kaukaa kulkuväyliä pitkin. Jälkimmäinen olisi todennäköistä, jos epäiltäisiin Jaakkoa suvultaan savolaiseksi. Mitään sukunimeä, josta savolaiset yleensä tunnistaa, hänellä ei lähteissä ole. Kihniä-nimikin on ilmeisesti ollut paikkaseudulla häntä aikaisemmin. Se on mm. joen nimi, jonka varrelle talo tehtiin. On pakko rakentaa olettamuksia todennäköisyyksien varaan. Tällöin Jaakko on pääteltävissä pohjalaiseksi ja kotikylä löytyy todennäköisimmin läheltä Ilmajoen vanhoista kylistä. Lähimmät kylät Satakunnan puolelta (ensi sijassa Kihniö) on ehkä syytä myös varmistaa. Nämä varmistukset jääkööt lopullisessa tutkimuksessa julkaistaviksi. Tämän tarkastelun tuloksena voidaan keskittyä Ilmajoen silloisen pitäjän alueeseen, johon sisältyivät nykyisistä pitäjistä kylinä mm. Jalasjärvi, Kurikka ja Alavus, siis aika laaja alue.

Kahdenlaisia lähteitä löytyy asukkaiden nimien haravoimiseksi noin ajanjaksolla 1630-1660. Muualta kuin Seinäjoelta on olemassa isäntäluettelot ja Seinäjokikin sisältyy SAY:oon. Käytännössä olen tutkinut molemmat. Haravoinnin tuloksena löytyi kolme Markkua, jotka voisivat tulla Jaakko Markunpojan isinä kysymykseen. Nämä ovat:

• Jalasjärven kylässä Markku Matinpoika. Hän on isäntäluetteloiden mukaan myöhemmän Hirvijärven kylän Kouvon (Kouko) talon isäntä vuosina 1636-75. 
• Kurikan kylässä, isäntäluetteloiden mukaan Vähä-Kurikassa 1606-53 isäntänä ollut Markus Juhonpoika, jota seurasi isäntänä 1654-75 Erkki Markuksenpoika. 
• Jouppilan kylässä, isäntäluetteloiden mukaan Piirtola nro 3 isäntä vuosina 1635-60 Markku Paavonpoika, jota seurasi isäntänä poika Yrjö Markunpoika 1663-65. 

Metodisesti seuraava vaihe olisi ratkaista, mikä näistä kolmesta on oikea. Ellei enempiä lähteitä ratkaisun pohjaksi löydy, on tyydyttävä asettaman tapaukset todennäköisyysjärjestykseen. Yksi kriteeri on välimatka. Lähinnä oleva on todennäköisin ja tällä perusteella ensimmäiselle sijalle tulisi Hirvijärven Kouko. Muutkaan eivät ole niin kaukana, etteivätkö ne olisi mahdollisia välimatkan suhteen. Jos Kouvon talossa oli riittävästi miesvoimaa pitää oma talo asuttuna ja lisäksi asuttaa toinen talo lähiseudulla, niin se on hyvin uskottava.

Sitovampaa päätelmää varten on aihetta pohtia muitakin kriteereitä ja etsiä lisää lähteitä päättelyn tueksi. Missään kolmesta talosta seuraava isäntä ei ollut Jaakko Markunpoika, joten tällä perusteella ei päästä tekemään rajauksia. Toisena kriteerinä voisi olla ikäsuhteiden pohdiskelu. Voitaneen olettaa, ettei Jaakko Markunpoika ollut talonsa vanhin poika, kun hän 1630 vaiheilla syntyi. Syntymävuoden tarkkuuden luotettavuutta lisää se, ettei se ollut pyöreitä vuosia (kuten 60 tai 70, jolloin tarkkuus olisi ± 5 v.) vaan vuoden tarkka (67). Isännyysvuosista arvioiden Kouvon ja Piirtolan Markut olivat suurin piirtein yhtä vanhoja, mutta Vähä-Kurikan Markus olisi ollut näitä sukupolven verran vanhempi. Tarvittaessa voisi pohtia, oliko tämä niin vanha, että hän siitä syystä olisi kolmikosta epätodennäkoisin.

Jätämme tämän metodin kannalta toisinaan tarpeellisen pohdinnan, koska alkutiedoissa oli viite lisätietoon, jonka apu voisi olla merkittävä ns. riittävyysehtojen kannalta. Viitteen avulla löytyy Ilmajoen käräjien pöytäkirjoista 10.3.1654 pykälä, jossa Jaakko Markunpoika Jalasjärveltä pyysi lupaa uudistilan perustamiseksi. Uudistilan veroluvuksi tulisi 1/6. Lautamiehistö todisti, että paikka oli ollut autiona nuijasodasta alkaen niin, että kaikki oli metsittynyt. Uudistila tarvitsisi 8 vuoden verovapauden päästäkseen jaloilleen. Uudistilan sijainnista ei sanota sen enempää – valitettavasti. Arvella voidaan, että paikka olisi vähän tarkemmin kerrottu, jos se olisi ollut suhteellisen kaukana lähtökylästä tai aivan toisella puolella pitäjää. 

1600-luvun puolivälissä Hirvijärvi oli vain järven nimi eikä taloillakaan silloin vielä ollut nimiä. Talonnimi Kouko tulee lähteisiin vuosisadan lopulla tai seuraavan vuosisadan puolella. Hirvijärvestä tuli kylä vasta isonjaon aikoihin yli sata vuotta myöhemmin. Markku Matinpoika asui siis yhtä taloa Jalasjärven kylässä. Tällä perusteella tuomiokirjan ilmoitusta, että Jaakko Markunpoika oli Jalasjärveltä, voitaisiin pitää riittävänä. Monet lukevat tuomiokirjoja usein syystä, että sieltä odotetaan löytyvän tietoja, joissa sukulaisuussuhteet kerrotaan. Ilmajoen käräjiä aika laajasti lukeneena arvoisin, ettei tämän esimerkin tapauksessa ole löydettävissä Jaakon syntyperän suoraan kertovia tuomiokirjatietoja.

Kriittisenä tutkijana on kuitenkin tehtävä vielä kaksi varausta, jotka toivottavasti jatkotutkimuksella voidaan selvittää. Ensinnäkin, koska uudistilan paikkaa ei täsmennetty ja koska veroluku on pienempi kuin Kihniän veroluku 1600-luvun lopulla (1/4), pitäisi varmistaa, että kysymys on samasta talosta. Tämä edellyttäisi vuosien 1655-60 tutkimista veroluetteloista. Juuri näiden vuosien kohdalla SAY:ssa on aukko johtuen Pohjanmaan hallinnollisista olosuhteista. Toiseksi eräässä lehtikirjoituksessa annetaan ymmärtää, että Kihniän paikalla olisi ollut asutusta nuijasodan ja vuoden 1654 välisenä aikana, mikä olisi ristiriidassa tuomiokirjan ilmoituksen kanssa. 

Edellisen varauksen eliminoimiseksi olen käynyt läpi Länsipohjan (Vesterbottenin) henkikirjoja, joihin Pohjanmaakin tiettyinä ajanjaksoina sisältyy, sekä sotilasrullia.  Jälkimmäisistä Jaakkoa ei ole löytynyt niin, että oletus Jaakon joutumisesta sotilaaksi Kaarle X Kustaan sotien ajaksi ja kotiutumisesta sotien päätyttyä v. 1660, ei voi pitää paikkaansa. Henkikirjoista on vaikea tehdä päätelmiä, koska henkirahan maksajat on taulukoitu numeroina ilman, että kerrottaisiin muiden kuin isännän nimi. Totean tässä vain laskelman verovapausvuosista: 1654 + 8 vapausvuotta = 1662 eli vuosi, josta alkaen Kihniän talon löytyy johdonmukaisesti henkikirjoista.

Edellämainituilla varauksilla käyttämämme metodi olisi tuonut tuloksen. Tutkimus valmistuu aikanaan, mutta varausten minimointi vaatii vielä aikaa ja vaivaa. Pääasiana tässä on ollut esitellä, millä tavalla sukututkija voi saada vaikeissakin tilanteissa luotettavia tuloksia. Kun menetelmäni on kehitetty yksittäisen henkilön tai sukulaisuussuhteen tutkimista varten, niin se ei ole yleistämään pyrkivän historiantutkijan menetelmä. Yhteenvetona tästä välttämättömien ja riittävien ehtojen menetelmästä sanoisin, että sen soveltaminen on oikeutettua vaikeissakin tapauksissa huolellisten valmistelujen kautta. Vaikeita ongelmia tulisi lähestyä kuin kissa kuumaa puuroa samalla, kun tutkimuksen kuluessa selusta ja sivustat varmistetaan.

Metodin rajoitteista

Jaakko Markunpojan vaimon vanhempien tutkimiseen voidaan soveltaa samaa menetelmää kuin Jaakon vanhempien suhteen edellä käytettiin. Vilppu-nimi on Markku-nimeäkin harvinaisempi. Patronyymin varassa tehtävissä tutkimuksissa nimen yleisyys tai harvinaisuus vaikuttaa ehkä ratkaisevasti tuloksiin. Yleisimmän nimen kohdalla kolmen tapauksen asemasta haaviin olisi voinut tarttua kolmekymmentä tapausta. Tällöin työmäärä kasvaa ja todennäköisyydenkin varassa tulosten arviointi voi olla niin vaikeaa, että se edellyttäisi koko alueen systemaattista tutkimista. Tutkimalla systemaattisesti koko alue mahdollisista tapauksista voitaneen karsia huomattava osa. Se voisi olla tietyissä tapauksissa varteenotettava metodin sovellutus, mutta tutkimuksen ekonomian näkökulmasta katsottuna kallis ratkaisu.

Vilppu-nimen perusteella vastaavasti kuin Jaakko Markunpojan kohdalla Markku-nimen avulla etsimällä haaviin jää kaksi mahdollista tapausta:

• Jalasjärven kylässä Vilppu Jaakonpoika. Hän on isäntäluetteloiden mukaan myöhemmän Jokipiin kylän Yli-Jokipiin talon isäntä vuosina 1636-n.1662. 
• Jouppilan kylässä Vilppu Laurinpoika Rahkolan nro 2 isäntänä 1659-77 ja 1681. 

Tässä tapauksessa riittävyysehdot saadaan täyttymään ikäsuhteita tarkastelemalla. Jouppilan kylän Vilppu on selvästi nuorempi – liian nuori – kuin Jalasjärven Vilppu. Metodi siis tuottaa hyviä tuloksia, jos patronyymi on kyllin harvinainen ja jos asukkaiden nimiä on kyllin kattavasti tiedossa. Tässä tulevat samalla vastaan metodin rajoitteet. Huonojen lähdeolojen varassa tai liian yleisten nimien varassa tuloksia ei tule.

Läheisyyskriteeri

Toinen metodin heikkous on, että on jouduttu tekemään olettamuksia todennäköisyyksien varassa. Se sinänsä, että tehdään olettamuksia, ei ole metodin heikkous, koska kaikessa tutkimuksissa joudutaan jotakin olettamaan. Tässä on perusolettamuksena ollut, että mitä lähempää löytyy, sitä luotettavampi tulos on. Tehdään vastauksena retorinen kysymys, voiko joku perustellusti väittää päinvastaista.

Eräät historiantutkijat ovat joutuneet vastaavien metodisten kysymysten eteen. Ruotsalainen Matts Hallenberg on tutkinut Vaasa-suvun aikaisia vouteja. Yksi tutkimuksen ongelmista on ollut voutien identifiointi eri lähteissä. Identifiointiongelmiin sukututkijakin väistämättä törmää ainakin silloin, kun kirkonkirjat eivät siihen riitä. Hallenberg käytää ongelman ratkaisuna läheisyyskriteeriä (närhetskriteriet) ja hän tarkoittaa tällöin läheisyyttä sekä ajan että paikan suhteen (närhet både i tid och rum). 

Läheisyyskriteerillä saavutetut tulokset ovat luonteeltaan todennäköisiä. Todennäköidyyden aste on sitä parempi mitä järjestelmällisemmin henkilöryhmä ja lähteet on voitu tutkikia.

Parhaallakin metodilla voidaan tulla vääriin tuloksiin

Omasta kokemuksesta tiedän ja muiden kokemuksistakin olen havainnut, että metodisesti oikeaoppisesti tutkimalla saadaan väärä lopputulos. Tähän voi riittää se, että yksi yksityiskohta lähtötiedoissa on virheellinen. Tiedot syntymäajasta ja -paikasta voivat muuttua, olla rippikirjoissa erilaisia kuin syntyneiden luetteloissa. Rippikirjan syntymäajalla voi löytyä aivan samanniminen, mutta kuitenkin eri henkilö. Tällaiset virhemahdollisuudet ovat yllättävän yleisiä.

Virheelliset tiedot voivat saada aikaan myös sen, että oikeiden tai väärien tulosten asemasta ei saada mitään tuloksia, henkilölle ei löydy vanhempia. Joskus on käynyt mielessäni, että pitäisi koota kokoelmaksi selvitetyt erikoiset virhetapaukset. Kokoelmaan pitäisi samalla liittää myös selvitys, miten virhe on havaittu ja miten se on aikanaan tapahtunut. 

Esimerkkinä Salu eli Salomon Heikinpoika

Silloin, kun sekä rippikirjat että historiakirjat ovat olemassa, väestökirjanpidon kaksinkertaisuus eliminoi useimmat esimerkiksi syntymäaikojen muuttumisesta johtuvat virheet. Mutta jos tutkija yrittää edetä nopeasti ja luottaa pelkästään historiakirjoista löytyvään tietoon, joudutaan joskus väärille juurille.

Selostan tässä esimerkkinä yhden tapauksen, jossa vain hyvällä onnella vältin virheelliset johtopäätökset. Tutkimus tehtiin palkallisena tuntityönä. Yleensä tällaisissa töissä asiakas pitää tärkeänä, että työ tehdään nopeasti ja tehokkaasti. Jos jokaista henkilöä tutkittaisiin sillä perusteellisuudella kuin edellä Jaakko Markunpoikaa, niin aikaa kuluisi moninkertainen määrä.

Alkutietoina oli kuten tavallista nimi, syntymäaika ja -paikka. Tässä tapauksessa Salomon (suomenkielisissä kirkonkirjoissa Salu) Heikinpoika, s. Virrat 30.5.1839. Jos tutkittaisiin Hiski-tietokannasta, niin näillä tiedoilla ei löytyisi ketään. Löytyy kyllä Salomon, joka on syntynyt mainittuna päivänä kyseisessä seurakunnassa, mutta isän etunimi on Herman. Tarkistus alkuperäisen syntyneiden luettelon mikrofilmiltä auttaa eteenpäin siten, että isän etunimi pitää olla Heikki (Henrik) eikä Herman. Vanhemmat löytyvät Virtain rippikirjasta vuosilta 1834-43 sivulta 31, josta vanhemmille löytyvät syntymäajat ja tuloviite sivulta 299. Tie esipolvitutkimuksen jatkamiselle näyttäisi olevan auki ja ongelmaton. Salomon-pojalla on aivan sama syntymäaika rippikirjoissa kuin on syntyneiden luettelossakin. Hän ei kuollut pienenä vaan perusti aikanaan perheen ja sai lapsia, joista suku jatkui eteenpäin. Kaikki siis hyvin – mutta ei kuitenkaan? 

Missä on vika ja todiste siitä, että on päädytty aivan väärille jäljille. Koko esipolvisto tulisi tutkimusta jatkamalla tästä eteenpäin sikäli virheellinen, että esipolvisto kuuluu eri henkilölle kuin tutkimuksen alkuunsaattaja tarkoitti. Eikä hän antanut väärää tietoa. Syntymäaika ja -paikka olivat seurakunnasta saadun virkatodistuksen mukaisia. Seurakunta oli poiminut tiedot rippikirjoista ja sinänsä aivan oikein.

Alkutiedoissa oli muutakin tietoa. Tutkimuksen alkuunpanijan esi-isä Salu Heikinpoika oli asunut Virtainkylän Vermaan (perusnuoto Vermas) talon Ala-Pöyhölän torpassa.

Seurataan mainitun vuosien 1834-43 rippikirjan sivulta 31 löytynyttä perhettä seuraaviin rippikirjoihin: Vuosien 1843-52 kirjassa perhe on sivulla 30 ja vuosien 1852-60 kirjassa sivulla 33. Viimemainitulla sivulla Salun isä on Kortesniemen uudistilallinen. Vuoteen 1858 asti Salu on poikana isänsä perheessä. Vuonna 1858 hän menee rengiksi Keski-Ikkalan taloon sivulle 80 ja vuonna 1859 sivulle 32 rengiksi Pylkkään taloon. Renki Salomon Henriksson on alimmaisella rivillä ilman syntymä-aikaa (ks. kuva), mutta tulosarakkeessa on selvästi ”59 fr. 80”, siis vuonna 1859 sivulta 80. Renki-lyhenteen edessä on ruksi, joka merkitsee, että hän on muuttanut pois, mutta tarkempi poismuuttomerkintä puuttuu.

Vuosien 1860-67 rippikirjassa sivulla 323 on Toisveden Kortesniemi ja Salomon on siellä taas isänsä Heikki Yrjönpojan perheessä poikana syntymäajalla 30.5.1839. Tulomerkintänä on 60 fr GB 32 eli vuonna 1860 vanhan kirjan sivulta 32. Pian tämän jälkeen Salomon myös avioitui (lienee vihitty Ähtärissä). Vaimo on Liisa (Lisa) Erkintytär (Eriksdr) s. 13.9.1838 ”Ättäri”, ja heille syntyy useita lapsia. Vuonna 1864 Salo-monin perhe siirtyy sivulle 323, jne. Jo tämä riittää osoittamaan, ettei Kortesniemen poika Salomon Heikinpoika voi olla Pöyhölän sukuun kuuluva Salomon Heikinpoika.

Virtain rippikirjan v. 1852-60 s. 32 (Pylkäs) aukeaman va-semman puolen alalaita. Peräkkäisinä vuosina 1858 ja 1859 taloon tuli rengiksi kaksi Sa-lomon Henriksso-nia.

On otettava uusi lähtökohta. Vuosien 1868-77 rippikirjassa (alkuperäinen kirja Virtain kirkonarkistossa) sivulla 661 on Vermaan Ala-Pöyhölä, jossa torpparina on Salomon Heikinpoika s. 3.5.1839. Hänellä on siellä vaimo ja useita lapsia. Salomon tuli Ala-Pöyhölään 1870 sivulta 647, jossa hän on renkinä Vermaan talossa, siellä viite vanhaan kirjaan sivulle 192. Vuosien 1860-67 rippikirja (alkuperäinen kirja Virtain kirkonarkistossa) sivulla 192 on Sytelän torppa Patalanmajan kylässä. Siellä ovat mm. seuraavat:

Torppare Emanuel Henriksson 14/8 1828

...

Far Henrik Mattsson 7/10 1798 Orihvesi

Hustru Maija Andersdr 24/5 1800 Wirdois

Son Karl Herman 18/4 1842 Wirdois

Son Salomon 30/5 1839

Sytelä on edellisessä eli vuosien 1852-60 rippikirjassa sivulla 170. Tuon rippikirjan aikana Sytelässä on tapahtunut asujan vaihdos. Heikki Matinpojasta tulee vanha torppari ja Emmanuel-pojasta uusi torppari. Merkinnät Salomon-pojan kohdalla ovat tärkeitä: 

V rediit 55. f. 4 V Son Salomon 18/11 1838 d:o (= Wirdois)… 1856 f 304.

Henkilön täytyy olla sama, vaikka syntymäpäivä, -kuukausi ja -vuosi ovat erilaisia. Tällaiset muu-tokset syntymäajoissa ovat rippikirjoissa aika yleisiä. Niitä tapahtuu varsinkin paikkakunnalta toiselle muuton yhteydessä, sivulta toiselle siirrettäessä tai kirjasta toiseen tietoja siirrettäessä. Metodisesti on syytä katsoa asiaa vielä tarkemmin, miksi hän sai toisen samannimisen henkilön syntymäajan.

Muuttomerkintöjen avulla voitiin jäljittää, että Salomon oli ensiksi mennyt 1856 rengiksi sivulle 304 Jäähdyspohjan kylän Heikkilän taloon ja sieltä 1858 sivulle 32 eli Toisveden kylän Pylkkään taloon. Hänet löytää oheisesta kuvasta, jossa hän on alhaalta lukien 8:nnella rivillä syntymäajalla 18/11 1838 Wirdois.

Huomattavaa on, että sillä sivulla hänen nimensä edessä vasemmalla ei ole mitään ruksia. Siten hänen pitäisi olla Pylkkäällä renki vielä 1860 alkavassakin kirjassa. Tässä onkin kriittinen kohta, jossa kirjuri eli pappi on sekaantunut kahden henkilön tiedoissa. Molemmilla oli sama etunimi ja patronyymi eli isännimi ja molemmat olivat samoihin aikoihin renkejä samassa talossa. Molemmat muuttivat takaisin vanhempiensä luo, toinen vanhan vuonna 1860 päättyvän kirjan aikana ja toinen heti, kun uutta kirjaa on alettu laatia. Papille on tapahtunut ihnimillinen erehdys: hän on luullut, että Sytelään palannut on se, joka on ilman syntymäaikaa alimmalla rivillä ja etsi sivulta 80 hänelle syntymäajan 30/5 1839. Tästä alkaen Sytelän pojalla on sama syntymäaika kuin Kortesniemen pojalla.

Tällä on varmistettu, että Pöyhölän suku polveutuu Sytelästä. Salomonilla on vuoteen 1860 asti ollut syntymäaika 18.11.1838 ja sen mukaisesti syntyneiden luettelosta löytyy vanhemmiksi talollinen Heikki (Henrik) Matinpoika (Mattsson) Antila ja vaimo Maria Antintytär (Andersdr).

Lopuksi

Sukututkijan pitäisi opetella ajattelemaan vähän samalla tavalla kuin todennäköisyyksien varassa operoiva tilastotieteilijä: virheitä sattuu tietyllä todennäköisyydellä ja pitäisi pyrkiä tuon todennäköisyyden minimointiin. Kerran tehty virhe helposti toistuu. Virheitä on voinut tehdä kirkonkirjan laatija ja niitä voi tehdä kirkonkirjoja käyttävä tutkija. On korostettava sitä, että metodisesti tärkeätä on osoittaa tarkasti, missä vaiheessa ja millä tavalla virhe on tapahtunut.

Näin lopuksi voisi muistuttaa mitä Bengt Hildebrand on kirjoittanut siitä, että tutkija löytää kaksi eri tietoa, jotka ovat keskenään ristiriidassa. Hän korostaa perustavanlaatuista eroa lähteiden ja kirjallisuuden välillä. Oikea tutkija on syntynyt silloin, kun hän pystyy päättelemään kumpi kahdesta ristiriitaisesta tiedosta on oikea. Nähdäkseni Hildebrand vetää yhtäläisyysmerkin metodisen tutkimustavan ja järjestelmällisen eli systemattisen tutkimustavan välille. Hän myös korostaa sitä, että metodia on kaiken aikaa hiottava parem¬maksi. Siis 

”All forskning vinner på att arbeta på ett metodiskt, systematiskt sätt.”

Lähteet:

[1] Metodisena artikkelina voidaan pitää Pentti J. Voipio: Kirkonkirjojen puuttuessa tai ollessa puutteellisia, Suku ja tieto, sukututkimuspäivien esitelmiä 1979-1980, SSS julk. 34, Helsinki 1982, s. 44-70. Suosittelen tähän artikkeliin tutustu­mista. Voipio korostaa mm., että virheitä sattuu ja on oltava valmis myöntämään erehdyksensä. Toinen artikkeli, joka esipolvien esittämistapojen kehittäjänä on syytä mainita, on Georg Luther: Anna Adolfina Buschs anor, SSV 43, Piek­sämäki 1993, s. 133-175, tiivistelmä suomeksi s. 275-276.

[1] Matti J Kankaanpää: Välttämättömät ja riittävät ehdot genealogisessa päättelyssä, Genos 2/1981, s. 60-64, sama: Sukutut­kimus ja ainoa mahdollinen tapaus, Genos 4/1983, s. 154-161, sama: Sukututkimuksen määritelmä, Genos 2/1999, s. 123-126.

[1] Sukututkimuksen metodioppaana on kaiketi aikaisemmin pidetty kirjaa Bengt Hildebrand: Handbok i släkt- och per­son­forskning, Del I, metodlära, medeltidsförhållanden, historiografi och bibliografi, Stockholm 1961.

[1] Lars-Folke Landgrén: Tieteellinen sukututkimus? Sukutieto 4/2002, s. 3.

[1] Esimerkkinä keskiaikaa käsittelevästä sukututkimuksesta olkoot Tapio Vähäkangas: Henrik Svärdin perilliset, Genos 4/2001, s. 179-196. Sukulaisuuksien päättely perustuu maaomaisuuksien jakautumisiin ja periytymisiin.

[1] Matti J. Kankaanpää, Tuula Kiiski, Elisabet Uschanov ja toimittanut Eeva-Liisa Oksanen: Sukututkimus askel aske­leelta, Jyväskylä 1999, erityisesti s. 16, 22-45.

[1] Kalevi Mäki-Kihniä: Kihniän suku, Jaakko Markuksenpoika Kihniän jälkeläisiä vuodesta n. 1630 Peräseinäjoelta, Kurikka 1994, erityisesti s. 13. Alaotsikko on harhaanjohtava sikäli, että Jaakko itse syntyi n. 1630 ja siksi että kirja käsittää lähinnä vain Ala-Kihniän osuuden jälkeläisistöstä.

[1] Matti J Kankaanpää: Petter Hällströmin suku IV, sukutalohistoriat, Jyväskylä 1994, s. 524-525.

[1] Liisa Poppius: Jalasjärven talojen omistussuhteet 1800-luvun puoliväliin, kirjassa Toivo Vuorela (toim.): Jalasjärven kirja, Kyrönmaa X, Helsinki 1958, s. 152. Kouko näyttää olleen Hirvijärvellä aina 1680-luvulle asti ainoa asuttu talo.

[1] Osmo Rinta-Tassi: Kurikan historia I, Vaasa 1980, s. 525.

[1] Jaakko Sarvela: Kanta-Ilmajoen talonhaltijaluettelo 1546-1900, erillisenä osana kirjan Niilo Liakka: Ilmajoen pitäjä, Vaasa 1986, lopussa s. 11.

[1] KA RR 8: 334, mf ES 2029.

[1] SAY:ssa on käytetty vain KA:ssa olevia henkikirjoja. Tiettyinä jaksoina tietoja löytyy samoista niteistä Vester­bot­tenin läänin kanssa. Mikrofilmiluettelon ”Henkikirjamikrofilmien …” on merkitty tiettyjen vuosien kohdalle kirjain­tunnuk­sella CD alkava mikrofilmin numero. Nuo vuosikerrat on tutkittava mikrofilmeiltä. Näissä Pohjanmaan hen­kikirjat ovat taulukkomuotoisina, jossa vaimot, pojat, tyttäret jne on taulukoitu numeroina. – Ilpo Lagerstedt: Etelä-Pohjanmaan ensimmäinen: Kihniän talo asuttu jo 1200-luvulla; Ilkka 24.2.1980, s. 13.

[1] Vesterbottenin läänin henkikirjat on mikrokuvattu tositekirjoista (verifikaatit) Ruotsin arkistoista vuosilta 1655-1660 mikrofilmeille CD991-993. Ilmajoen pitäjässä Jalasjärven kylässä Markku Matinpojan (siis Kouko) talossa on vuosina 1656-57 isännän ja emännän lisäksi peräti kolme itsellisvaimoa (f. 740, 558 vastaavasti), vuonna 1658 kolme itsellis­miestä (f 482), 1659 kolme sotamiehen (knekt) vaimoa (f 433) ja vuonna 1660 vain yksi sotamiehen vaimo (f 428v). Seuraava Vesterbottenin tileistä mikrokuvattu vuosikerta on 1665. Kansallisarkistossa on Pohjanmaan läänintilit vuodelta 1662 (tiedot SAY:ssa), jolloin Jaakko Markunpoika löytyy talollisena. Pohjanmaalta on noin vuosilta 1655-1660 olemassa sekä ruodutus- että väenottoluetteloita ja vuosittain rullia (tarkemmin arkistoluetteloissa, KrA/ SVAR). Niitä kaikkia ei ole ollut mahdollista käydä läpi, mutta olen tutkinut esim. Rullor 1660 vol. 8 ja vol. 13.

[1] Liisa Poppius mt. s. 152.

[1] Sarvela mt. s. 10.

[1] Mats Hallenberg: Kungen, fogdarna och riket; Lokalförvaltning och statsbyggande under tidig Vasatid, Stockholm 2001, s. 276-277.

[1] Mainittakoon havaituista virheistä yksi esimerkki kirjallisuudesta. Matti J Kankaanpää: Ala-Härkösen suku I, 2. uud. ja laajennettu painos, Jyväskylä 1998, s. 269, 276.

[1] Lähteinä esimerkissä akuperäiset kirkonkirjat Virtain kirkonarkistossa (rippikirjat vuodesta 1852 ja syntyneiden luet­telo vuodesta 1813) ja vanhemmat rippikirjat kirjastossa mikrofilmeiltä UK 498-499. Jos joku haluaa etsiä esi­mer­keiksi julkaisuihin asti päätyneitä tekemiäni virheitä, hän voi verrata tekemäni kirjan ”Ala-Härkösen suku I” vanhempaa lai­tos­ta vuodelta 1984 ja uudempaa (korjattua ja laajennettua) laitosta vuodelta 1998, esim. perhe 225. Siitä löytyy myös esimerkki, miten kokonaisen sukuhaaran liittyminen sukuun voi olla vaikeasti havaittavan syntymäaikamuutoksen ta­kana (perhe 267).

[1] Hildebrand mt. s. 375.