Sukututkimuksen määritelmä

Genos 1999: 123-126.

Kirjoituksen lähtökohtana on tyytymättömyys siihen tapaan, jolla sukututkimusoppaat ja muu sukututkimuskirjallisuus määrittelee sukututkimuksen. Määrittelytapoja voi yleisesti ottaen luonnehtia toteamukseksi siitä, mitä kulloisenkin kirjoittajan mielestä sukututkimuksen tulisi olla. Tässä kirjoituksessa sukututkimus määritelmänä pyritään lähtien joistakin mahdollisimman yksinkertaisista perustermeistä. Ehkä määrittelytapaa voisi luonnehtia tietoteoreettiseksi tai atomiteoreettiseksi, koska lähtökohtana on yksittäinen tiedon murunen, ”atomi”, josta suuremmat kokonaisuudet saavat alkunsa. 

Tarkastellaan kuitenkin aluksi, miten sukututkimus on tähän asti määritelty. Tunnetussa sukututkimuksen oppaassaan Alf Brenner katsoi, että sukututkimus kuten muukin tutkimus pyrkii tietopiirin laajentamiseen. Tutkimuksen kohteena ovat ihmiset. Halutaan tietoja heidän polveutumisestaan, niistä verisiteistä, jotka yhdistävät heitä ryhmiksi, heidän sisäisistä ja ulkoisista ominaisuuksistaan ja niiden määräämästä elämänkulusta, eikä vähimmin heidän suhteistaan yhteiskuntaan. Brennerin mukaan sukututkimuksen tehtävät voidaan jakaa kahteen pääryhmään, historialliseen ja biologiseen. Sirkka Karskela Sukututkijan tietokirjassa sanoo, että ”sukututkimus (genealogia) on historiatiede, joka etsii ja selvittää samasta kantaisästä polveutuvien henkilöiden polveutumissuhteita, sukujen ilmenemis- ja toimintamuotoja ja tutkii sukujen henkilöiden elämää ja ympäristöä.” Otavan ison tietosanakirjan mukaan ”Sukutiede, sukututkimus, genealogia, on tiede, joka tutkii henkilöiden keskinäisiä polveutumissuhteita lähinnä hist. aineiston pohjalta. Se on tärkeä historian, oikeus- ja valtiotieteen, sosiologian sekä myös biol. tieteiden (lähinnä perinnöllisyysopin) aputiede.”i 

Bengt Hildebrand on ottanut lähtökohdaksi sukututkimukselle sukutunteen, joka muuttuu suku-uteliaisuudeksi, henkilöiden tuntemusta seuraa puolestaan halu tuntea nämä syvällisemmin. Hänelle sukututkimus on historiatiedettä, jossa tutkimusmenetelmänä on ns. historiallinen metodi. Silloin, kun halutaan erottaa perheen ja suvun tutkimus kansan, valtion ja maan tutkimuksesta käytetään termejä sukuhistoria (släkthistoria) ja genealogia painotettaessa kokonaisuutta. Mutta jos halutaan kuvata lähinnä yksittäisten ihmisten kehitystä ja toimintaa, puhutaan henkilöhistoriasta, jota termiä käytetään myös laajemmassa merkityksessä sisältämään sekä genealogian että elämäkerrat (biografi). Hänen mukaansa genealogia on historian aputiede kun taas elämäkertatutkimus on erityisestä näkökulmasta tehtyä historian tutkimusta.ii 

Tanskassa Albert Fabritius ja Harald Hatt katsovat sukututkimuksen kuuluvan pikemminkin yhteiskunta- kuin historiatieteisiin. Heidän mukaansa sukutiede eli genealogia voidaan määritellä tieteelliseksi tutkimukseksi yksityisten ihmisten polveutumissuhteista riippuvista henkilökohtaisista, fyysisistä ja henkisistä olosuhteista sekä yhteiskunnallisesta asemasta ja elämänkohtaloista. He viittaavat kuitenkin ruotsalaiseen Johan Wretmaniin, joka on tehnyt sukutieteessä eron vanhemman kapea-alaisemman ja uudemman laaja-alaisemman käsitemääritelmän välillä. Kapea-alaisemmassa määritelmässä olennaisia piirteitä sukutieteelle ovat varsinaiset genealogiset faktat (syntymä, vihkiminen ja kuolema) sekä yhteiskunta-asema ja henkilöiden keskinäiset sukulaisuussuhteet sekä näiden selvittäminen ja dokumentointi. Laajemmassa merkityksessä sukutiede on Ottokar Lorenzin määrittelemä: ”sit fulde indhold og sit egentlige präg ved at iagtage mennesket, således som dette erkendes i sit personlige avlings- og afstamningsforhold med hensyn til sine fysiske, psykiske og sociale egenskaber”. Historiatieteisiin sukutiede tulee lähteidensä kautta, joihin on sovellettava historialliskriittistä metodia.iii 

Yksittäisistä tiedon murusista elämäkerraksi 

Jos unohdetaan kaikki edelläesitellyt määrittelytavat ja yritetään lähteä liikkeelle niinsanotusti puhtaalta pöydältä. Peruslähtökohta sille, että jostakin jotakin tiedetään on yksittäinen tieto. Voitaisiin puhua tiedon ”atomista”, tiedon perusytimestä. Tästä atomista käsin voidaan kaikki muut sukututkimuksen käsitteet johtaa. Mutta mitä on edellytettävä, että yksittäinen tietoatomi on tietoa? Yksittäinen tiedon perusosa on tapaus, tapahtuma, j|ota ei enää voi jakaa pienempiin osiin. Jotta tapahtuma on täysin tunnistettu, siitä tulisi tietää, saada vastaus kysymyssarjaan 

kuka — mitä — missä — milloin  

Tiedolla on siten useita ulottuvuuksia. Tiedon perusosaa voidaan verrata kristallikiteeseen, joka hiottuna valaisee kauas. Hiominen olisi kysymyssarjaan kuka, mitä, missä ja milloin vastaamista. Olkoot esimerkkinä vaikkapa syntyminen. Itse tapaus (kohta mitä) on syntyminen. Tästä tiedosta ei ole mitään hyötyä ellei myös tiedetä kuka syntyi. Koska kaikki henkilöt ovat joskus syntyneet, tieto on merkityksetön ellei myös tiedetä milloin ja missä on syntynyt. Mitä tarkemmin aika ja paikka tunnetaan, sitä parempi. Tapana on kirjata aika päivämäärän tarkkuudella ja paikka kotikunnan tai seurakunnan tarkkuudella. 

Tietoatomi piirroksena

Tiedon perusosista syntyy elämäkerta, kun kaikki tiettyyn henkilöön liittyvät tietoatomit kootaan yhteen:

Kaikki alkaa syntymästä ja kasteesta päättyy kuolemaan ja hautaukseen. Näiden välissä on lukematon joukko tapauksia. Kun nämä kaikki yhdistetään, muodostuu elämäkerta

Elämäkerta nimetään yleensä kyseisen henkilön mukaan. Käytetään yksinkertaisempia merkintöjä siten, että tehdään ero miespuolisten ja naispuolisten välillä:

Syntymätiedon kuka-osassa nimi antaa samalla vastauksen myös kysymykseen, onko syntynyt poika vai tytär. Tätä tietoa tarvitaan seuraavassa, kun rakennetaan kytkentöjä eri elämäkertojen välille.

Elämäkertojen väliset yhteydet eli sukulaisuussuhteet

Tiedon perusosista koostuvista elämäkerroista päästään sukututkimukseen, kun elämäkertojen välille luodaan yhteyksiä, kytketään elämäkerta toiseen elämäkertaan. Itse asiassa yksittäinen tietoatomi sisältää kytkentöjä. Esimerkiksi syntymätiedossa on sisäänrakennettuna kytkentä vanhempien ja lasten välillä (keille syntyy kuka). Kytkentää voidaan nimittää sukulaisuussuhteeksi. Mutta ennenkuin voi olla lapsia, pitää olla olemassa vanhemmat. Siksi ensimmäinen kytkentä tapahtuu avioliittona

Miehen ja naisen välillä voi olla suhde ilman solmittua avioliittoa ja silloin on tapana merkitä

Avioliitosta syntyy usein lapsia ja silloin syntyy toinen sukulaisuuden laji ja uudenlainen kytkentä elämäkertojen välille: verisukulaisuus, polveutumissuhde ja eri sukupolviin kuuluvia henkilöitä. Muodostuu perhe.

Pystysuora viiva erottaa ylhäältä alas edettäessä eri sukupolvia samassa perheessä ja vaakasuora viiva yhdistää samaan sisarussarjaan kuuluvia. Kaavioita voidaan piirtää myös vasemmalta oikealle eteneviksi. Tällöin vaakaviiva erottaa eri sukupolvia ja pystyviiva yhdistää sisaruksia. Vanhempien ja lasten muodostamaa kokonaisuutta kutsutaan perheeksi.

Suku muodostuu perheistä ja useista sukupolvista

Yksi perhe ei ole vielä suku. Suvussa on useita keskenään sukua olevia perheitä, jotka polveutuvat samasta lähtöhenkilöstä, kantaisästä tai kantaäidistä, yleisemmin sanottuna kantavanhemmista. Edellä olevasta perheestä kehittyy suku, kun lapset avioituvat, saavat lapsia ja niin edelleen

Kun verrataan tulosta alussa esiteltyihin aikaisempiin sukututkimuksen määritelmiin, huomataan, että on päädytty sukututkimuksen ahtaampaan määritelmään, mutta siten, että on johdettu yksittäisestä tietoatomista. Määritelmän johtoa voidaan kehittää vielä kohti laajempaa määritelmää olettamalla, että on olemassa kaikkien sukujen kokonaisuus — yhteiskunta. Tästä seuraisi yksittäisten tapahtumien välityksellä suvun jäsenten toiminta kokonaisuuden osana.

Oma kysymyksensä on sukututkimuksen lähteiden ja tietoatomien välinen suhde. Lähteet välittävät tietoa enemmän tai vähemmän hyvin tietoatomista eli toisin sanoen vastaavat enemmän tai vähemmän hyvin kysymyssarjaan kuka - mitä - missä - milloin. Kun lisäksi otetaan huomioon, että aina syntymästä ei kerro ensisijainen lähde (syntyneiden luettelo) vaan yksi tai useampi toissijainen lähde (rippikirja, muistitieto, hautakivi), niin sukututkimus liittyy historiatieteisiin sillä tavalla kuin Ottokar Lorenz sen johdatteli: historiatieteeksi sukututkimus tulee lähteidensä kautta ja silloin siihen on sovellettava historialliskriittistä metodia.

 Alf Brenner: Sukututkimuksen opas, Helsinki 1956, s. 11-13; Sirkka Karskela: Sukututkijan tietokirja, Naantali 1983, s. 3; Otavan iso tietosanakirja, Keuruu 1964, osa 8, p. 272.

  Bengt Hildebrand: Handbok i släkt- och personforskning I, London 1977, s. 7-12. ”Släktkänslan alstrat släktintresse, personkännedom leder vidare tillönskan om vidgad personkunskap”.

  Albert Fabritius og Harald Hatt: Håndbog i slägtsforskning, 3. udgave, Köbenhavn 1982, s. 27. Siinä mainitut lähteet ovat: Johan Wretman: Släktvetenskapen med hänsyn till svensk forskning. Stockholm 1924; Ottokar Lorenz: Lehrbuch der gesammten wissenschaftlichen Genealogie, Berlin 1898.