Karl Frosteruksen tytär Vappu

Tiedonanto, Genos 1/2003, s. 41-42.

Frosterus on melko tunnettu suomalainen pappissuku, joka polveutuu Hailuodon kirkkoherrana kuolleesta Ericus Frosteruksesta. Suku vaikutti Ruoveden seuduilla 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa. Ruo¬vedellä vaikuttaneet perheet on sukututkimuskirjallisuudessa (erityisesti Berg¬holm) puuttellisesti esitettyjä. Helpottaakseni tulevia tutkijoita lähetän tässä joitakin lisätietoja. 

Bergholmin kirjassa Ähtärin kappalaisena vuonna 1701 kuollut Karl Frosterus esitetään huonomaineisena ja perheettömänä. Perheetön hän ei ainakaan ollut. Henkikirjoissa (SAY mukaan) hänellä on vaimona Kaa¬rina Jaakontytär 1657 alkaen ja vielä vuonna 1701. Heillä oli ainakin neljä täysi-ikäiseksi elänyttä ja avio¬liiton solminutta poikaa (Jaakko, Erkki, Juho ja Sakari) ja ainakin kolme, mahdollisesti neljä, tytärtä (Kaa¬rina, Beata, Vappu ja ehkä myös Maria). Pojista on tietoja vielä 1700-luvun ensimmäisiltä vuosilta, mutta sitten tiedot päättyvät. Ainakin Sakarista tuli Hyvösen nimeä käyttänyt sotilas ja hän kuoli jo 9.1.1703. 

Kaarina-tyttärestä ei ole muuta tietoa kuin, että hänet on henkikirjoitettu tyttärenä 1673-74. Beata vihttiin Ruovedellä Olavi Olavinpoika Storminiemen kanssa 20.8.1683. Ruotujakolaitosta järjestettäessä Storminie¬mi otettiin kapteenin virkataloksi. Olavi, joka oli Ruoveden ensimmäisen kirkkoherran sisaren pojanpoika, joutui muut¬tamaan talosta pois. Mahdollisesti appensa ansiosta hän pääsi Ähtärin lukkariksi, jona hänet mainitaan 1692-1704 oltuaan vuosina 1688-91 Frosteruksen perheessä vävy. 

Henkilö, jonka takia tätä tiedonantoa ryhdyin kirjoittamaan, on Karl Frosteruksen kolmas tytär Vappu (Walborg). Lukiessani Ruoveden kirkonarkiston vanhimpia mikrofilmattuja osia vastaan tuli pykälä piispan¬takastuksen 11.2.1737 pöytäkirjasta: 

"Anno 1737 d. 11 Februarii skedde Visitatio Episcopalis uti Ruovesi Moderkyrckia, dijt ock Capell-församlingarne ifrån Curu, Wirdois och Etzäri sammankallade...

11o Framsteg Bonden Matts Thomasson if:n Wirdois Sipilä, och ansökte om befrielse för de honom påförda mullpenningar för hans afledne Moders lägerställe, såwida bem:te hans afledne Moder warit Prästedoter af denne försam:n hwaruppå swarades, at sådant ei kan bewiljas emot wanligheten, som är, at Prästebarn allenast så länge niuta fritt lägerställe, som de äro och aflida hos sine föräldrar."

Virtain Sipilästä talollinen Matti Tuomaanpoika pyysi vapautusta edesmenneen äitinsä hautausmaksusta. Hän perusteli tätä sillä, että äiti oli ollut papin tytär. Vapautusta ei myönnetty, koska sääntö oli voimassa vain niin kauan kuin papin lapset asuivat vanhempiensa luona. Mutta sitä, että Matin äiti oli papin tytär, ei kiistetty. Kuka hän oli? Henkikirjojen mukaan hän oli Vappu (Walborg). Patronyymiä en ole löytänyt lähteis¬tä. Virtain vanhimman rippikirjan, isäntäluetteloiden ja henkikirjojen avulla tiedetään, että Matti Tuo¬maanpoika syntyi vuonna 1698. Hänen isäntä oli talollinen Tuomas Juhonpoika Sipilä. Äiti Vappu mainitaan vaimona vuosien 1693 ja 1724 välillä. 

Seuraava aste päättelyssä on, ettei kukaan muu pappi voi tulla Vapun isänä kysymykseen kuin Karl Frosterus. Virtain kappelissa ei siihen aikaan ollut muita mahdollisia pappeja. Vuoden 1692 henkikirja on tärkeä todiste. Silloin Karl Frosteruksen perheessä on tytär Vappu, seuraavana vuonna ei, jolloin taan Sipilässä on ensimmäisen kerran emäntä Vappu. Lisäksi vuoden 1692 henkikirjan mukaan pappi asui silloin Virtainkylässä. Muina vuosina hänet on mer¬kitty asuvaksi Hankaveden kylässä (Ähtärissä). 

Lähteet:

• SAY Ruovesi ja Ruoveden vihittyjen luettelo. Matti J Kankaanpää: Vanhan Ruoveden talonhaltijat, matrikkeli 1552-1809, Vanhan Ruoveden historia I:2, Jyväskylä 1990, talo nro 451. Vanhin poika voisi olla Ruovedellä 26.3.1738 kuollut ja samana päivänä haudattu kirkonvaivainen Carl Frosterus. Kuolinikä 81 vuotta tuottaisi syntymävuoden 1657.
•   mf TK 213.
•   SAY Ruovesi, Virtain vanhin säilynyt rippikirja 1749-56 s. 24 kirjassa Matti J Kankaanpää (toim.): Suur-Ruoveden vanhimmat rippikirjat, Kuru, Ruovesi, Virrat, Ähtäri, Virrat 1983, s. 183, sama em. talonhaltijat, talo nro 667.
•   Jokipii mt; SAY Ruovesi ja TMA Turun ja Porin lääninkonttorin tositekirjoista henkikirjat 1692: 1904, 1913 ja 1693: 1564, 1572 ja 1569. Jälkimmäisenä vuonna Virroilla on kappalaisena herra Olof. Ikälaskelmien perusteella Vappu ei voi olla tämän Olavi Castreniuksen tytär.

Turun ja Porin läänin ratsurykmentin vapaakomppania

Ei aiemmin julkaistu artikkeli vuodelta 2004-2005

Adam Lewenhauptin vuonna 1977 julkaiseman matrikkelin Karl XII:s officerare mukaan (s. 693) Ludvig Johan Taube, joka tuli palvelukseen 1688, oli kornetti Tiesenhausenin liivinmaalaisessa ratsurykmentissä 1.8.1700, yleni luutnantiksi 28.12.1702, tuli TRR:n vapaakomppanian ratsumestariksi 5.8.1710 ja kuoli 171(5?). Tässä mainittu vapaakomppania on tähän asti muista lähteistä täysin tuntematon. Sellaisesta ei ole tietoa myöskään Turun ja Porin läänin varsinaisen ratsurykmentin pääkatselmusrullissa, jollainen on esimerkiksi vuodelta 1712. Mikä tämä komppania oli? Mistä se syntyi ja mihin se sittemmin joutui? Kirjoittaessani vuonna 2001 ilmestynyttä kirjaani suuresta Pohjan sodasta,  tunsin mainitun matrikkelin maininnat, mutta en muiden tietojen puuttuessa kiinnittänyt asiaan enempää huomiota.

Normaalisti tuon ajan vapaakomppaniat olivat sissikomppanioita, mutta mitään yhteyttä jalkarakuunoiden nimellä tunnettuihin suuren Pohjan sodan aikaisiin sissikomppanioihin tällä ratsuväen vapaakomppanialla ei ollut. Tutkiessani Henkirakuunarykmenttiin siirrettyjä suomalaisia tästä vapaakomppaniasta tuli vastaan jopa katselmusrullia.  Rullat ovat muonitusrullia vuoden 1712 tammi–toukokuulle. Näistä ensimmäisen otsikko on seuraava: ”Januari Månads Rulla hwar efter dhe wedh Åbo och Biörneborgz Lähns Cavallerie, samt Öfwerstens Reinholt Delabarres Regemente, Förordnade Frij ryttare komma att åthniuta sin profwiant…”

Tällainen ratsukomppania on tullut järjestetyksi silloin, kun Taube nimitettiin sen päälliköksi. Tammikuun 1712 alussa siinä oli 49 miestä. Tässä on poimittuna helmikuun rulla.

Februari Månadz Rulla Hwar efter de wed Åbo och Biörneborgz Lähns Cavallerie, och Öfwerstens Wälb. R. Delabarres Regemente, Förordnade Frijryttere Komma att åthniuta sin profwiant Nemb:n

N:o Man

1. Berent I: Fellbhom 1)

2. Reinholt Dettloff 1) aflöst if:n Willnäs d: 6 Febr.

3. Niels Palmstedt 1)

4. Iohan Ulbergh 1)

5. Lars Klöffvert 1) Desse äro Commenderade

6. Iohan Köökman 1) med h:r Corneten

7. Daniel Ruuth 1) Christopher Mallm

8. Petter Gaddelius 1) att Convogera Printzenss 

9. Michaël Iordan 1) von Melitens

10. Mathias Tärräväinen 1) Ljck och niuta under

11. Carl Iean Wittman 1) sin förplägning

12. Samuel Rosengren 1)

13. Petter Frödingh 1

14. Lars Knape 1) Aflöste if:n Wilnäs d: 6

15. Oluff Boman 1) Februari och niutit

16. Anders Flinck 1) sin profviant härstädes.

17. Anders Engeman 1)

18. Engebrächt Regel 1)

19. Swen Udde 1)

20. Arwedh Larsson 1)

21. Hendrich Brant 1

22. Oluf Arenbergh 1

23. Johan Bomgarten 1

24. Anders Skough 1

25. Lars Gadde 1

26. Anders Klefberg 1

27. Efwen Dahlboo 1

28. Gunnar Allgreen 1

29. Otto Struuk 1

30. Johan Bröms 1

31. Erich Korssman 1

32. Swen Håltzendårp 1

33. Hans Rublack 1

34. Erich Märroin 1

35. Matts Boman 1

36. Lars Holmgreen 1

37. Gustaff Fl(ee?)s 1

38. Gottfred Wittw(er?)s 1

39. Hans Rosen Stråhle 1

40. Matts Nyman 1

41. Johan Bart 1

42. Lars Giädda 1

43. Mattis Silliax 1 Siliax niutit för Ianuari Månad Peningar och Profwiant så wida han warit Commenderad med Pg:r til ar(men?) hwarföre för innewarande Månad desss Profwiant lykmetigt högwälbor h:r Gen. Lieutenant:ns Bref af d: - blifwit innehal:r.

44. Reinhålt Brumer 1

45. Knut Michelson 1

46. Jonas Eskellson 1

47. Erich Åberg 1 sammaledes.

48. Wålmar Brumer 1

49. Iacob Winberg 1

Summa 49 Man L.I: Taube

Åbo d. 1 Februari A:o 1712.

Af föregående summa afgå de med Prinsens Ljk Commend:, för febrarj 12

N:o 43, 47, sammaledes för Ianu: dubbelt, efter anm: i rullan 2 14

35

Ruhtinas von Melitenin saattojoukko

Luettelosta selviää, että komennuskunta oli lähetetty viemään venäläisen ruhtinaan ruumista Venäjälle. Ruhtinas von Meliten oli korkeasukuisin ruotsalaisten Narvan taistelussa vuonna 1700 saama sotavanki, jonka varsinainen nimi oli Imeretian prinssi Aleksanteri Arkhelovitsh. Hän oli kotoisin Georgiasta. Georgialaisten ja persialaisten maasta karkottamana Venäjän tsaari oli ottanut hänet suojelukseensa. Ruhtinas oli Narvan taistelun aikoihin Venäjän tykistön ylin päällikkö. Sotavakeudessa hänet oli majoitettu Linköpingiin. Syyskesällä 1710 suunniteltiin laajempaa vankien vaihtoa ja tätä varten sotavankeja siirrettiin seuraavana talvena Suomen puolelle Turun seudulle. Imeretian ruhtinas siirrettiin Louhisaaren kartanoon. Louhisaari on sama kuin luettelossa mainittu Willnäs. Ruhtinas sairastui jo Pohjanlahden ympärikuljetuksen aikana ja kuoli maaliskuun puolivälissä 1711. Vasta vuotta myöhemmin ruumis vietiin juhlallisesti Viipuriin. Yrjö-Koskinen kirjoittaa ylipäällikön, kenraaliluutnantti Lybeckerin Ruotsin hallitukselle 25.3.1712 osoittaman kirjeen pohjalta:

Ruotsalainen kapteeni miehistöineen oli ollut saattamassa. Siikaniemen tullin tykönä sillanpäässä oli vastassa ollut venäläinen kapteeni ja 100 miestä. Sekä ruotsalaisella että venäläisellä puolella soitettiin surumarssia. Etupäässä kulkivat prinssin palvelijat matkakapineet muassaan, sitten eräs ruotsalaisen saattojoukon vänrikki ja 12 miestä; sen jälkeen kuljetettiin ruumis, jota ala-upseerit kahden puolen ympäröitsivät; viimeisenä kulki ruotsalainen kapteeni ja muu sotaväki. Kun venäläisiä ala-upseereja oli asettunut ruotsalaisten sijalle ja hevoset oli vaihdettu, jolla välin venäläiset tarjosivat ruotsalaisille upseereille lasillisen paloviinaa ja simaa, oli juhlallinen saatto suoritettu. 

Lybeckerin mukaan saattojoukkoa johtanut kapteeni kuoli pian retken jälkeen. Voidaan kysyä, tarkoitetaanko saattamassa olleella kapteenilla ratsumestari Taubea, jonka kuolinajasta tai -paikasta ei ole tarkempaa tietoa kuin matrikkelissa oleva epävarma vuosiluku 1715. Vänrikillä voidaan tarkoittaa luettelossa mainittua kornetti Malmia, joka Lewenhauptin matrikkelin mukaan (s. 435) oli Christoffer Malm. Tämä aloitti vapaakomppaniassa aliupseerina, oli sitten Tiesenhausenin liivinmaalaisessa ratsurykmentissä kornetti, tuli Tallinnan kukistuttua Suomeen ja siirtyi heinäkuussa 1712 kornetiksi Karjalan ratsurykmenttiin jääden Pälkäneen taistelussa 6.10.1713 vangiksi. Jos tämä tieto pitää paikkansa, Turun läänin vapaakomppania oli olemassa jo ennen vuotta 1710. Tieto on kuitenkin virheellinen, koska Christoffer Malm palveli ainakin jo joulukuussa 1706 Tiesenhausenin ratsurykmentissä. Hän oli Tiesenhausenin komppaniassa majoitusmestari. 

Vapaakomppaniasta muihin rykmentteihin

Vaikka nimenomainen tieto puuttuu, ratsuväen vapaakomppania syntyi vuonna 1710 sen jälkeen, kun Viipuri, Käkisalmi, Riika ja Tallinna antautuivat venäläisille. Venäläisten valtaamilta alueilta – varsinkin Viron puolelta – tuli ratsuväen miehiä, joiden rykmenttiä ei enää ollut olemassa. Todennäköisesti vapaakomppania lakkasi olemasta jo vuoden 1712 aikana, koska siitä ei ole myöhempiä tietoja.

Pieni komppania tuskin tarvitsi muita upseereita kuin edellä mainitut ratsumestarin ja kornetin. Korpraaleista ei ole tietoja, mutta listan alussa on nimiä, jotka lienevät olleet aliupseereita, tai ainakin pian ylenneen aliupseereiksi. Henkirakuunarykmenttiin kesällä 1712 siirtyneissä on sen verran samoja sukunimiä, ettei se voi olla sattumaa: listan numero 1 Berent I. Fellbhomin pitää olla sama kuin henkirakuunoissa vääpeli Fällbom, numero 2 Reinholt Dettloff on sama kuin kersantti Detlof ja numero 4 Johan Ulbergh sama kuin vääpeli Ullberg, joiden etunimiä ei mainittu, sekä numero 28 Gunnar Allgreen sama kuin rakuuna Gunnar Ahlgreen.

Vaikka seitsemän vuoden aika on pitkä, silti ainakin 17 listan nimistä oli sittemmin Ruotsin puolella Henkirakuunarykmentin rullissa vuonna 1719 (ns. vanhempi eli värvätty Henkirakuunarykmentti).  Nämä nimet on alleviivattu yllä ja alempana olevissa listoissa. Kolme tulkinnanvaraista tapausta on merkitty kursiivilla. Henkirakuunarykmentistä on pääkatselmusrullat vuosilta 1719, 1720 ja 1721. Seitsemän vuoden aikana monta sinne siirtynyttä oli varmasti ehtinyt kuolla tai muutoin poistua riveistä. Kun tapauksia ei ole enempää, niistä löytyneet tiedot voidaan tässä kertoa lyhyesti mies mieheltä (luettelo alempana).

Muut vapaakomppaniassa mainituista saattaisivat löytyä, jos olisi mahdollista tutkia muiden ruotsalaisten rykmenttien katselmusrullia vuoden 1712 jälkeiseltä ajalta. Vain osa vapaakomppanian miehistä oli syntyperältään suomalaisia, joten on oletettavissa, että useimmat siirtyivät Ruotsin puolelle. Joukosta erottuu kaksi selvää suomalaista nimeä, Teräväinen ja Märroin (Meronen), sekä muutama selvästi muualle viittaava nimi (Regel, Håltzendårp ja Rublack, ehkä myös Klöffvert, Arenbergh ja Wittwers). Nimi Silliax viittaa Zilliacus-sukun ja siten Inkerinmaalle.

Henkirakuunarykmentin rullista löytyneet vapaakomppanian miehet

Henkirakuunarykmentin lähteet ovat ennen vuoden 1719 pääkatselmusta puutteellisia. Tuon vuoden ja kahden seuraavan vuoden pääkatselmusrullista saadaan löytyneiden vaiheisiin vähän valaistusta. Muutama miehistä oli mukana vielä silloin, kun henkirakuunarykmentti syksyllä 1721 sulautettiin Turun ja Porin läänin ratsurykmenttiin Henkirakuunarykmentin nimellä (ns. nuorempi eli ruotujakoinen Henkirakuunarykmentti) ja kotiutettiin Turun ja Porin läänin rustholleille. Seuraavat vapaakomppanian miehet on sieltä voitu tunnistaa:

Numero 1. Berent I. Fellbhom, täytyy olla sama kuin vääpeli (ei etunimeä) Fällbom, joka 4.10.1712 oli Turussa matkalla liittyäkseen henkirakuunoihin seuraavina mainittavien Dettlofin ja Ulbergin kanssa.  Häntä ei löydy enää 1719 pääkatselmusrullasta.  

Numero 2. Reinholt Dettloff, kornetti Lybeckerin komppaniassa 1719. Tuli vapaaehtoiseksi Turun ja Porin läänin ratsurykmenttiin 20.11.1709, yleni korpraaliksi 1711, Henkirakuunarykmentin kersantiksi 27.7.1712, adjutantiksi 6.12.1712, kornetiksi 26.8.1718 ja sai eron palveluksesta 26.1.1720. 

Numero 4. Johan Ulbergh, s. 1685, tuli 1708 vapaaehtoiseksi Turun ja Porin läänin ratsurykmenttiin, yleni korpraaliksi 1710, Henkirakuunarykmentissä vääpeliksi 3.8.1712, siirtyi vänrikiksi Vestmanlannin jalkaväkirykmenttiin 13.10.1718 ja sai eron 30.9.1719. Elossa ainakin vielä 1735, asui Ruotsissa. 

Numero 13. Petter Frödingh, 48-vuotias, palvellut 20 vuotta ja syntyisin Länsi-Götanmaalta. Siirrettiin lakkautetusta Roden komppaniasta everstiluutnantin komppaniaan 15.7.1719 nro 96 ja sai 25.9.1719 pyynnöstään eron.

Numero 14. Lars Knape, ylennettiin Meijerhielmin komppaniassa lippumiehestä (förare) 1719 kersantiksi, 31-vuotias, palvellut 13 vuotta, syntyisin Länsi-Götanmaalta. Pääkatselmuksessa Gripsholmassa 29.8.1721 hän oli kersantti ja siirrettiin nuorempaan Henkirakuunarykmenttiin, palveli kersantin arvoisena majoittajan vakanssilla everstiluutnantin komppaniassa 14.5.1723 asti, jolloin otti eron palveluksesta ja luultavasti palasi Ruotsiin.

Numero 16. Anders Flinck, Lilliengripin komppaniassa 1719 nro 17, 50-vuotias, palvellut 14 vuotta, syntyisin Länsi-Götanmaalta, kuoli Smålannissa 11.6.1720, tai Franckin komppaniassa nro 43/34, 24-vuotias, palvellut 18 vuotta ja syntyisin Roslagenista. Jälkimmäinen siirrettiin 1720 Franckin komppanian tultua lakkautetuksi henkikomppanian nroon 105 ja oli samassa numerossa (Paraisten Löfsdal) nuoremman Henkirakuunarykmentin henkikomppaniassa vielä 1728. Vuoden 1739 pääkatselmusrullassa rakuunana on Simon Dahlman, jolla on kuusi palvelusvuotta, joten Flinck lienee saanut eron palveluksesta vuonna 1733. Kahdesta vaihtoehdosta edellinen on todennäköisempi, koska useita muitakin oli Lilliengripin komppaniassa ja syntynyt Länsi-Götanmaalla.

Numero 18. Engebrächt Regel, ylennettiin 1718 korpraaliksi Lilliengripin komppaniaan, 38-vuotias, palvellut 12 vuotta, syntynyt Länsi-Götanmaalla. Sai heti tultuaan siirretyksi nuoremman Henkirakuunarykmentin Ylä-Satakunnan komppaniaan 7.10.1721 eron niin, että ei matkustanut Suomeen. Sukunimi on myös muodoissa Regal ja Regale.

Numero 19. Swen Udde, 1719 Lilliegripin komppanian rakuuna nro 56/47, 31-vuotias, palvellut 11 vuotta, syntynyt Länsi-Götanmaalla, säämiskämaakarin taito. Nro 56 (Udd) nuoremmassa Henkirakuunarykmentissä, siirtyi jo lokakuussa 1721 Lempäälän Suomelan numeroon 62. Pääkatselmuksessa 1728 sai pyynnöstään eron, kun rusthollari oli hankkinut kansallisuudeltaan suomalaisen miehen hänen tilalleen. Palasi todennäköisesti Ruotsiin.

Numero 20. Arfwedh Larsson. Joukkoon sisältyi useita uusmaalaisia, joten saattaa olla sama kuin Henkirakuunoiden Arvid Steen, joka vuoden 1719 pääkatselmuksessa oli Francin komppaniassa rakuuna nro 11, 50-vuotias, palvellut 10 vuotta, syntynyt Uudellamaalla. Steen sai pääkatselmuksessa pyynnöstään vanhana ja heikkonäköisenä eron. Lisäperusteena on, että useimmat Henkirakuunarykmentin uusmaalaiset, joilla oli vuonna 1719 vähintään 10 palvelusvuotta, on mainittu tässä listassa. Puuttumaan jää vain 32-vuotias, 10 vuotta palvellut Gustav Strandberg ja varusmestari Johan Sparrstedt (ikä 36, palvellut 15 vuotta).

Numero 21. Henrich Brant, 1719 majurin komppanian numerossa 77, 33-vuotias, palvellut 11 vuotta, syntyisin Hallannista. Nuoremmassa Henkirakuunarykmentissä Halikon komppaniassa ensin numerossa 94, ylennettiin korpraaliksi 2.11.1721. Hänelle ja Katarina Heikintyttärelle syntyi 19.5.1731 Perttelissä poika Petter. Pääkatselmuksessa Turussa 4.10.1739 ensimmäisenä korpraalina Halikon komppaniassa, oli mukana vielä Hattujen sodan lopulla Turussa 6.9.1743 pidetyssä katselmuksessa marssikelpoisena. Lienee sama kuin 23.2.1759 Loimaan Ilmarisissa kuollut 73-vuotias (s. 1686) vanha korpraali.

Numero 25, Lars Gadde, everstiluutnantin komppaniassa 1719 ensin nro 93 (Gadd), sitten 75, 39-vuotias, palvellut 18 vuotta, syntynyt Dahlbossa, vuoden 1720 pääkatselmuksessa nro 92 ja nuoremmassa Henkirakuunarykmentissä majurin komppanian nro 92 (Tieksmäki), josta sai eron iän ja raihnauden takia 1.7.1724.

Numero 26. Anders Klefberg, on Lilliegripin komppaniassa 1719 rakuuna nro 63/54 (Cleberg), 35-vuotias, palvellut 14 vuotta, syntynyt Länsi-Götanmaalla. Sai (Clefberg) pääkatselmuksessa 1720 eron sotapalvelukseen täysin kelpaamattomana.

Numero 28. Gunnar Ahlgren, 44-vuotias vuonna 1719, palvellut 12 vuotta ja syntynyt Hallannissa. Nuoremmassa Henkirakuunarykmentissä Ylä-Satakunnan komppaniassa nro 58, siirrettiin jo lokakuussa 1721 Vesilahden Pöyhölän numeroon 64, jossa palveli kunnes vuoden 1728 pääkatselmuksessa sai vanhana ja vasemmassa jalassa olevan vian takia eron.

Numero 31. Erkki Kårsman, rakuuna nro 5 majurin komppaniassa 1719, 34-vuotias, palvellut 12 vuotta, syntynyt Uudellamaalla. Siirtyi samaan numeroon (Orhatunpää) nuoremman Henkirakuunarykmentin Halikon komppaniassa ja palveli eroonsa 17.12.1726 asti. Eron syy oli sairaalloisuus.

Numero 33. Hans Rublack, mahdollisesti sama kuin Hrr:n Lilliengripin komppaniassa numerolla 54/45 ollut Hans Råbåck, joka oli jäänynyt sairaana Itä-Götanmaalle, 43-vuotias, palvellut 11 vuotta ja syntynyt Länsi-Götanmaalla. Pääkatselmuksessa Arbogassa 10.11.1720 hänelle myönnettiin ero.

Numero 35. Matts Boman, majurin komppaniassa 1719 rakuuna nro 3, 30-vuotias, palvellut 11 vuotta, syntynyt Uudellamaalla, suutarintaitoinen, siirrettiin sodan päätyttyä Halikon komppaniaan, kuoli 7.10.1722.

Numero 39. Hans Rosen Stråhle, sukunimen perusteella mahdollisesti sama kuin Lilliengripin komppanian rakuuna nro 16, Jöns Rosenstråle, joka vuoden 1721 pääkatselmuksessa oli 42-vuotias, palvellut 21 vuotta, syntynyt Smålannissa ja sai eron vanhana ja sotapalvelukseen kelpaamattomana.

Numero 40 Matts Nyman, tuli furiiriampujista majurin komppaniaan ja 1719 rakuuna nro 8, 37-vuotias, palvellut 18 vuotta, syntynyt Uudellamaalla, palveli sodan jälkeen Halikon komppaniassa Paimion Laaroisten numerossa, hukkui 18.5.1738.

Numero 45. Knut Michelson, 1719 majurin komppanian rakuuna nro 9, 44-vuotias, palvellut 15 vuotta, syntynyt Inkerinmaalla. Oli jäänyt sairaana Itä-Götanmaalle, sai pääkatselmuksessa 1720 sairautensa takia eron.

Numero 47. Erich Åberg, lippumies (förare) majurin komppaniassa 1719, 31-vuotias, palvellut 11 vuotta, syntynyt Uudellamaalla, palveli Halikon komppaniassa saaden eron vääpelinä 30.11.1740. Asui Perttelin Vihmalossa vaimonsa Margareta Melartopaeusin kanssa. Heille syntyi vuosina 1727–36 useita lapsia.

Yhteenvetona voidaan arvioida, että noin puolet vapaakomppanian miehistä siirtyi vuonna 1712 Henkirakuunarykmenttiin. Näistä vajaat 20 miestä oli palveluksessa vielä seitsemän vuotta myöhemmin ja yhdeksän siirtyi rauhan tultua 1721 nuorempaan Henkirakuunarykmenttiin Suomessa.

Lähteet ja kirjallisuus

• KA Militaria HRR 110, katselmusluettelo vuodelta 1743 (mf 54944).
• Kankaanpää Matti J. 2001: Suuri Pohjansota, Iso Viha ja Suomalaiset. Jyväskylä.
• Kirkonkirjatietoja Hiski-tietokannan mukaisesti http://hiski.genealogia.fi/hiski?fi.
• Lewenhaupt Adam 1977: Karl XII:s officerare, biografiska anteckningar, I–II. Lund.
• Nuorempi Henkirakuunarykmentti: v. 1721 SKrA (SVAR) mikrokortti K05534 v. 1728 TMA Turun lääninhallitus Hab 2–3, mf MA 62, v. 1739 SKrA (SVAR) mikrokortti K05553. Nämä löytyvät myös SVAR Skannat material, Generalmönsterrullor, Livdragonregementet (äldre).
• Vanhempi Henkirakuunarykmentti: SVAR Skannat material, Generalmönsterrullor, Livdragonregementet (yngre), pääkatselmukset 1719, 1720 ja 1721. Vuoden 1716 pääkatselmusrullassa on vain kaksi komppaniaa.
• Wirilander Kaarlo 1953: Suomen armeijan upseeristo ja aliupseeristo 1718–1810, virkatalonhaltijain luettelot. Helsinki.
• Yrjö-Koskinen, Z. 1901: Venäläiset sotavangit Ruotsissa ja Suomessa suuren pohjoismaisen sodan aikana. HArk. 17:1.

Vilhunen, Vilhuinen

Genos 2/2013, s. 87-96.

Nimi Vilhunen (Vilhuinen) katsotaan yleensä etunimilähtöiseksi sukunimeksi, joka johtuu saksalaisperäisestä miehennimestä Vilhelm. Kuitenkin nimistöntutkijat kirjoittavat epävarman tuntuisesti, että ”nimeen sisältyy ilmeisesti saksalaisperäinen Wilhelm-nimen kansankielinen asu”. Tämä siitä huolimatta, että samat tutkijat eivät epäröi katsoessaan sukunimien Vilkki, Vilkko, Villa, Villanen ja Villikka johtuvan germaanisesta lainanimestä Wilhelm lukuisten puhuttelumuotojen kautta.  Mahdollisesti epävarmuus johtuu siitä, että Kannaksen paikallishistoriaan perehtynyt Aulikki Ylönen sijoitti vuoden 1543 Jääsken maakirjasta löytämänsä sukunimet Vilkko ja Vilkkonen omaperäisten pakanuuden aikaisten nimien joukkoon. Tällöin pohjana on A. V. Forsmanin oletus, että nimen kantasana on vikkelää tarkoittava sana ”vilha”.  Tehtyäni usean vuoden aikana tutkimuksia Pieksämäeltä lähtöisin olevien Vilhusten juurista,  joita olen johtanut Jääsken kihlakuntaan, olen taipuvainen ottamaan varovaisesti kantaa Ylösen näkemyksen puolesta.

Sukunimen kirjoitusmuoto Wilhuin esiintyy lähteissä jo 1500-luvulla. Nimen kirjoitusmuotoina on ollut Savossa myös Wilhoj, Vilho, Vilhu, Vilhula ja Vilhutar. Jääskessä Karjalan maakirjoissa nimen kirjoitusmuoto on ollut mm wilkin, wilkoinn, wilkolan, wilcho, vilku, wilchonn, wilhoin.

Arkistoneuvos Ojan tutkimukset

Arkistoneuvos Aulis Oja tutki aikanaan Multian Vilhusten alkuperää ja kirjoitti niistä yhteenvetona lyhyen artikkelin vuonna 1968. Ojan tutkimustulokset voidaan tiivistää seuraavasti:  1) Multialla on asunut Vilhusia (Vilhuisia) vuodesta 1564, kolme veljestä, jotka olivat Savosta tulleita muuttajia. 2) Savon vuoden 1561 maakirjasta ei löytynyt Vilhusia. Säännöstä on yksi poikkeus, Olli Vilhoi Tuusmäen Mieltylän kymmenyksessä. Sieltä Multian Vilhuset eivät kuitenkaan tulleet. 3) Vilhuset ovat Karjalaisen suvun yksi sukuhaara. Karjalaisen sukua mainitusta maakirjasta löytyy jokaisesta Savon pitäjästä. Savon tuomiokirjoissa on kaksi mainintaa Vilhusista 1563–64, joista toisen mukaan Ihanus Vilhuinen oli Paavo Karjalaisen jakoveli. Kun Multialta laadituissa isäntäluetteloissa oli Niilo Vilhuisen edeltäjänä ollut Niilo Karjalainen, nämä pääteltiin samaksi henkilöksi. Jakoveljeyden nojalla päädyttiin siihen, että Vilhuset olivat laajan Karjalaisen suvun haarautuma. 4) Vuoden 1561 maakirjasta löytyy Pieksämäen kymmenyskunnasta Paukkulan neljänneskunnasta arviokunta numero 458, jonka osakkaina olivat Paavo ja Ihannus Karjalainen. Arviokunta 458 vastaa myöhempää Pieksämäen Vilhulan kylää. Näin ollen Multian Vilhuset olivat lähtöisin Pieksämäen Vilhulasta.

Osoitan, että Aulis Oja on täysin erehtynyt kohdissa 3–4 ja että Savo on ollut korkeintaan välietappi Vilhusten muuttomatkalla Multialle. Huomautin Genoksessa julkaistussa artikkelissani jo vuonna 1989, jolloin olin uudistamassa ja täydentämässä Ilma Orkamon 1950-luvulla laatimia Vanhan Ruoveden isäntäluetteloita, eli-sanan vaarallisuudesta. Kun Niilo Karjalainen ja Niilo Vilhuinen istuivat samaan aikaan samassa lautamiehistössä, he eivät voineet olla yksi ja sama henkilö. Vilhusten tullessa Karjalainen oli muuttanut Multialta pois Loilan kylään.  Vilhusen suvun vanhimpia juuria löytyy Jääsken kihlakunnasta.

Jääsken kihlakunnan Vilhuset

Viipurin Karjalan vanhimmat maakirjat ovat vuodelta 1543. Tutkimus vanhimmista kirjoista on erittäin työlästä ja vaikeaa. Pitäjät olivat valtavan laajoja. Jääsken kihlakunta jakautui kahtia – Jääskeksi ja Ruokolahdeksi – vasta vuonna 1575. Vanhimmissa veroluetteloissa, joista ohessa on näytteenä ote vuodelta 1544, pitäjä jakautui neljänneskuntiin ja neljänneskunnan nautakuntiin (vastasivat Savon kymmenkuntia). Otteessa on Antti Ihalempisen neljänneskunnan Lauri Hännikäisen (Hennicken) nautakunnan neljä ensimmäistä veronmaksajaa. Mikko Viskarin jälkeen mainitaan Antti ja Hannu (Hans) ”wilkin”. Samassa neljänneksessä Paavo Ahtisen nautakunnassa oli Pekka Vilkolainen (P wilkolan).  Mainitut Antin, Hannun ja Pekan olen tulkinnut Vilhusen suvun edustajiksi.

Tutkimusta vaikeuttaa se, ettei edes verolukuja ole merkitty. Asujien sijoittaminen valtavan laajan pitäjän sisällä onnistuu vasta, kun tulee paikantavaa nimistöä. Jääskessä vanhimmat paikannusta helpottavat nimet ovat kirkollisista veroluetteloista, joissa pitäjä jakautui yökuntiin (nattbol) ja vuodesta 1557 yökunnilla on myös nimet. Kylien nimiä tulee lähteisiin vieläkin myöhemmin ja silloinkin kysymys on usein seutukylästä.  

Vanhimmat maakirjat ovat vaikeita myös siitä syystä, että niistä voi puuttua merkittäviä osia. Jääsken kihlakunnassa ensimmäisistä maakirjoista ilmeisesti puuttuvat kokonaan kantoverolliset, ja osa kihlakunnan Vilhusista kuului tähän ryhmään.  Tiedot täsmentyvät 1550-luvulla, jolloin veronmaksajat on ryhmitelty koko- eli täysveroittain. Vuodesta 1557 alkaen kokoverojen sisällä veronmaksajille on merkitty myös osaluku, jonka mukaisesti hän osallistui kokoverolta menevien verojen maksuun. Sittemmin veroluetteloihin tulee myös jousiluku.

Jääsken veroluettelot on käyty läpi varsin tiuhalla otantamenetelmällä. Tutkimustulokset olen yksityiskohtaisesti raportoinut toisaalla.  Vilhusia on paikannettu Jääsken kihlakunnassa kolmeen taloon. Nämä ovat: Savilahden yökunta, Suokumaan yökunta ja Mikko Vilkkoisen talo.

Mikko Vilkkoisen talo

Mikko Heikinpoika Vilskin eli Vilkin eli Vilkkoisen talo on merkitty kyliin vaihtelevasti. Silloin kun kylä mainitaan, se on Kärkkäinen, Alakuunu tai Jantula. Mikon asuinpaikka näyttää sijainneen Kirvun itäpuolella vesireitin varrella. Reitti alkoi Kuunjokena, johon nimi Kuunu viittaa. Alempana reitin varrella oli Jantula. Mikosta on tietoja jo vuodesta 1552 lähtien. Vuonna 1572 Mikon talo autioitui venäläisten hävittämisen myötä.  Mikon talosta ei ole löydettävissä Multian tai Pieksämäen Vilhusten juuria. Ilmeisesti sukuhaara sammui hävitysten seurauksena kokonaan. Tulivat tapetuiksi.

Suokumaan Vilhuset

Suokumaa sijaitsee Joutsenosta kaakkoon ja Vuoksen vesistöstä Jääsken kirkonkylän kohdalta länteen. Tarkemmin Vilhusten talon sijaintia siellä ei voida paikantaa, koska ei ole tietoa kuka heidän viljelyksiään myöhemmin asui. Myöhemmin Joutsenon ja Jääsken pitäjien välinen raja kulki Suokumaanjärven poikki. Järvi laskee itäkaakkoon ja päätyy Vuoksen virtaan. Joutsenon puolella oli sittemmin myös Suokumaa-niminen kylä.

Suokumaan seudulla Vilhusia asui vielä vuonna 1561,  mutta ei enää myöhemmin. Talossa jousiluku oli peräti kolme. Siinä oli siis paljon väkeä. Jonnekin he muuttivat ja ajankohta on Multialle muuton suhteen erittäin sopiva. Suokumaan Vilhusiin voidaan yhdistää vuosina 1544 (ks. kuva edellä) ja 1551 mainitut Antti ja Hannu sekä 1552 mainitut Pekka ja Antti. Antin poika lienee ollut 1559–63 mainittu Heikki Antinpoika. Heikin ohella mainitaan 1559 Suni, joka saattaa olla sama kuin 1560–61 mainittu Vänni (Sven) Vilkko.  

Savilahden Vilhuset

Savilahti sijaitsee eteläisellä Saimaalla, Ruokolahdella. Täällä asuneet Vilhuset olivat kantoverollisia. Heidän asutuksensa oli ”uudisasutusta” eli todennäköisesti Suokumaan asutusta nuorempaa. Tällä perusteella voidaan olettaa kaikkien Vilhusten alkukodin sijoittuvan todennäköisimmin jonnekin Suokumaanjärven seutuville. Vuodesta 1551 täällä saadaan maakirjoista seuraava sarja Vilhusia:  

• Paavo, talollinen 1551–52, 1557–59, 1563–64;
• Olli, lautamies 1563, talollinen 1565, 1567, 1570–75, 1579, 1583;
• Antti, talollinen 1586, 1588.

Vuonna 1551 Paavon ohella mainittiin Juho (Jöns) ja Heikki. Paavo oli 1557 ulkokyläläisenä osakas kokoverossa Kontulan (Kondus) kylässä. Savilahden Vilhuset olivat 1560-luvulla Antti Montosen nautakunnassa. Kylän nimi mainitaan ensimmäisen kerran 1571 ja silloin Vilhuset asuivat Montolan kylän Savilahdessa. Myöhemmin kylän nimi on Savilahti, jossa Montoset olivat naapureita. Vilhusia ei löydy 1590-luvulta alkaen Jääsken kihlakunnasta. On oletettava, että täällä asunut suku muutti Mikkelin Vanhamäkeen ja Pieksämäen Vilhulaan.

Vanhamäen Vilhuset

Mikkelin pitäjän (Vesulahti) Vanhamäen kylässä oli yhdessä talossa Vilhusia jo 1590-luvulta alkaen. Vuosien 1590–91 maakirjoissa Vilhusia ei sieltä vielä löydy. Vesulahden Paukkulan neljänneksessä oli lautamiehenä vuonna 1584 Lauri Vilhuinen, jota ei löydy maakirjasta talollisena. Laurin pitää olla sama, joka mainitaan nuijasodan tapausten yhteydessä Vanhamäessä asuvana. 

Vilhusia asui Vanhamäessä vielä 1701, mutta sukunimi häviää sieltä vuoteen 1707 mennessä. Lauri mainitaan siellä veroluetteloissa 1601 yhdessä Olli Kekkosen kanssa. Talon myöhempiä isäntiä olivat Juho Laurinpoika ainakin vuosina 1614–19, Paavo Laurinpoika ainakin 1639–58, Antti, Paavo ja Tuomas Paavonpojat ainakin 1669–76, joista Antti ja Tuomas olivat vielä 1680, sitten Tuomas Pekanpoika ainakin 1680–1701. 

Vanhamäeltä oli kotoisin se Lauri Juhonpoika Vilhuinen, joka oli talollisena Ihastjärvellä 1660-luvulla. Talon myöhempi asuja oli Taavetti Remuinen, joka mahdollisesti oli Laurin vävy. 

Pieksämäen Vilhuset

Vilhusten suvun asutus oli Pieksämäellä vahvimmillaan aivan 1700-luvun alussa, jolloin suku isännöi kolmen talon Vilhulassa lisäksi yhtä taloa Surnumäessä, kruununtilaa ja rusthollia Kirkonkylässä sekä rusthollia Häkkilässä. Pieksämäellä oli neljä rusthollia, joista kaksi oli Vilhusten hallussa.  Suuren Pohjansodan jälkeen suvun suuruuden päivät Pieksämäellä olivat ohi. 

Vilhulan kylä

Ensimmäiset Vilhuset, joiden voidaan olettaa asuneen Pieksämäellä Vilhulan kylän tienoilla, löytyvät vuoden 1584 maakirjasta ja papinveroluetteloista. Maakirjassa veroluvulla 9 on Pekka Paavonpoika Vilhuinen (per p:l ss wilhuin). Kymmenysveroluettelossa on samalla veroluvulla Pekan lisäksi Heikki Paavonpoika (Hen p:l ss). Vuonna 1586 Pekan ja Heikin lisäksi verokunnassa, jonka vero on nyt 10, on kolmantena Niilo Seppäinen. Seuraavana vuonna Niilon sukunimi on Juoksuinen. Maakirjoissa on vain Pekka Vilhuinen, jonka tilalla vuonna 1588 on Paavo Vilhuinen. 

Ohessa on kuva vuoden 1590 maakirjasta Pieksämäen kymmenkunnan kohdalta, jossa alimpana on kolme Vilhusta: Paavo Paavonpoika, Pekka Paavonpoika ja Heikki. Paavo ja Pekka ovat myös saman vuoden papinveroluettelossa, josta Heikki puuttuu. 

Pieksämäellä oli vuonna 1601 kolme Vilhusta: Hannu, Antti ja Olli. Näistä Antin talo on merkitty autioksi. Seuraavalla kymmenluvulla isäntiä oli vain yksi, joten väki on selvästi vähentynyt. Antin ja Hannun perheet ovat voineet muuttaa muualle, jopa Pohjanlahden toiselle puolelle asti.  1600-luvun ensimmäiset pari vuosikymmentä olivat hyvin vaikeita aikoja. Niinpä vuonna 1614 Pieksämäellä oli vain yksi Vilhuinen, Pekka, joka Elvsborgin toisten lunnaiden luettelossa on merkitty rutiköyhäksi. Seuraavina vuosina Pekkaa ei mainita enää köyhäksi. Vuosina 1616–17 luetteloissa on puoli pariskuntaa, joten Pekka mahdollisesti oli silloin leski. Vuonna 1618 Pekka Paavonpoika Vilhuisen talossa oli verotettavana pariskunnan asemesta poika, joka seuraavana vuonna on isäntä (Per Persson Vilhuinn). 

Niukkojen tietojen takaa kehityksen kulkua voidaan hahmottaa. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin vuonna 1639 Vilhusten asumia taloja oli kolme ja niissä yhteensä kahdeksan henkirahan maksajaa. Jokaisessa talossa oli hevonen tai varsa, ainakin yksi lehmä ja vähän muuta karjaa. Kahdessa talossa kylvö oli yksi panni ja kolmannessa puoli pannia.  Vuosikymmen myöhemmin, vuonna 1648, maakirjassa on ensimmäisiä kertoja Vilhula-niminen kylä: 

Madz Madzon 2 ¼ 1 1 ¼ 1 –

Tildelt Jacob Wilhuinen 2 ¼ 1 ¾ ½ 1 –

Bengdt ibidem 2 ¼ 1 ½ ¾ 1 –

Påål Wilhuins öde 2 ¼ – 2 ¼ – 1 (autio)

Paavon autiotalo on peräisin vuoden 1600 paikkeilta, josta väki mahdollisesti muutti Ruotsiin. Ensimmäisen sarakkeen lukujen summa on 10. Niin paljon on siis talo ollut parhaimmillaan, veroluku 1500-luvulla. Seuraava sarake kertoo, paljonko vuonna 1648 siitä oli viljelyksessä (40 %), ja kolmas sarake, paljonko siitä oli viljelemättä (60 %). Neljäs sarake kertoo asuttujen talojen lukumäärän (3) ja viides autiotalojen määrän (1). Henkirahan maksajia taloissa oli kahdeksan.

Savossa tehtiin vuonna 1664 maantarkastus, jossa verrattiin vuoden 1660 asutusta sadan vuoden takaiseen asutukseen vuonna 1561. Tarkastusmaakirja on Savon asutushistorian kannalta keskeinen asiakirja, johon myös Aulis Oja nimenomaan todistelussaan viittaa.  

Kuvassa vasemmalla on kylän nimi, jonka jälkeen numerosarakkeissa on ensin viite vuoden 1561 maakirjaan (jos talo oli silloin olemassa) ja sitten vuoden 1660 maakirjaan. Seuraavana on isännän nimi. Vilhulan kylän kohdalla vuoden 1561 sarake on tyhjä, mikä merkitsee sitä, ettei siellä ollut vielä silloin asutusta. Vilhulan jälkeen tulee Pieksämäen Kirkonkylä, jossa ensimmäisenä on Lauri Jaakonpoika Venäläisen talo. Hänen talonsa kohdalla on vuoden 1561 sarakkeessa arviokunnan numero 458, johon Aulis Oja on keskeisenä todistuksena viitannut. Karjalaisen suvusta ei tässä ole merkintöjä. Pieksämäen historian kirjoittaneen Pekka Lappalaisen mukaan arviokunnan 458 alkuperäisiä asujia olivat Pekka ja Ihanus Karjalainen. Vaikka Vilhuset tulivat seudulle vasta myöhemmin, arviokunnan maista muodostuivat sittemmin paitsi Kirkonkylän jakokunta numero 1 myös Vilhulan kylän jakokunnat vanhoilta numeroiltaan 1–3. 

Pieksämäen Vilhulasta ja siitä polveutuvista suvuista todettakoon tässä tiivistetysti:  

Matti Matinpojan talosta muodostui Vilhulan kylän numero 1, jota Matin jälkeen asui poika Heikki (ainakin 1664, 1669, 1675 ja 1688). Veli Pekka Matinpoika oli isäntä vuonna 1680 ennen kuin hän muutti rusthollariksi Häkkilään. Vilhula 1:stä isännöi Matti Heikinpoika ainakin vuosina 1690–1712 isännyyden ollessa 1720-luvun alussa Silvastin suvulla.

Vilhulan kylän numeroa 2 asui Jaakon jälkeen poika Paavo Jaakonpoika ainakin 1664, sitten Jaakko Paavonpoika ainakin 1669–97 ja Paavo Jaakonpoika ainakin 1701–12. Viimeinen Vilhusen sukuun kuulunut isäntä tässä talossa oli Jaakko Paavonpoika (s. 1759, k. 1806).

Vilhulan kylän numeroa 3 asuivat Pentti Vilhusen (ainakin vielä 1661) jälkeen tämän pojat Hemmi, Heikki ja Pekka. Pekka kuoli isonvihan aikana, jonka jälkeen taloa asuivat hänen poikansa Juho (k. 1736) ja Pekka (s. 1707). Pekka asui Vilhulassa vielä 1750-luvulla ja muutti sitten torppariksi Liperonmäkeen. Seuraavalla vuosisadalla Vilhulan kylän valtasukuna oli Silvastien ohella naapurikylästä Vanajalta tullut Mannisen suku. 

Rustholli Häkkilässä

Pekka Matinpoika asui Vilhulassa vielä vuonna 1688, mutta on rusthollari Häkkilässä jo 1690. Vuoden 1688 henkikirjassa isäntänä oli Jaakko Yrjönpoika ”Pupoin” (ehkä Puupponen), jonka lisäksi henkirahaa maksoi Olli Vesanen (Wessein) vaimoineen sekä nimeltä mainitsematon tytär. Henkikirjassa Jaakko Yrjönpoikaa ei ole enää 1690, jolloin mainitaan Pekka Wilhu vaimoineen. Talossa on vuoden 1697 henkikirjassa varsin paljon väkeä. Pekka Vilhu on ilman vaimoa. Muita henkikirjoitettuja ovat tytär, poika Juho vaimoineen, poika Iivari ja ratsumiehen vaimo. Pekka näyttää menneen uusiin naimisiin, koska vuoden 1701 henkikirjassa henkirahaa maksoivat Pekka Vilhuinen vaimoineen, poika Juho vaimoineen ja ratsumiehen vaimo. Tilanne on sama vielä vuoden 1707 henkikirjassa. 

Vuosina 1708–11 lähteissä on puutteita, ja näinä vuosina Vilhuset katoavat rusthollista. Vuonna 1712 sotilasmaakirjassa talo on Pekka Vilhusen nimissä, mutta henkikirjassa Vilhusia ei enää ole. Talon isäntänä on Iivari Häkkinen. Jotakin on tapahtunut. Mahdollisesti sotatapahtumilla oli vaikutusta. Venäläiset valtasivat Viipurin ja Käkisalmen vuonna 1710, jonka jälkeen sotatoimia käytiin myös Savossa. 

Rustholli Kirkonkylässä

Merkittävin Vilhusten asuma talo Pieksämäellä oli rustholli Kirkonkylässä. Pentti Vilhusen Vilhula numerosta 3 poika Pentti (k. 1719) avioitui noin vuonna 1685 Kirkonkylässä vaikuttaneeseen Collanusten sukuun kuuluneen Marketan kanssa (s. 1668, k. 1733). Pentti oli ainakin jo vuonna 1688 Kirkonkylän rusthollin numero 67:n haltija. Pentin edeltäjä tässä rusthollissa oli Per Påssa, joka oli saanut sen avioliiton kautta vuonna 1672. Påssa asui kotirusthollissaan Rantasalmen Korppilassa ja luopui Kirkonkylän rusthollista.  Rusthollin on pitänyt siirtyä oston kautta Pentti Vilhuselle.

Pentillä ja Marketta Collanalla oli kahden tyttären lisäksi kolme täysi-ikäiseksi elänyttä poikaa Heikki (s. 1686), Jooseppi (k. 1742) ja Antti (n. 1704–42), joista suurin osa Suomen nykyisin elävistä Vilhusista polveutuu. Ratsutilan ylläpito vaati varallisuutta. Pitkä sota köyhdytti taloa niin, että kaikki kolme rusthollin poikaa joutuivat etsimään itselleen uuden ammatin. Heistä tuli Savon jalkaväkirykmentin sotilaita. Ratsukon varustaminen rusthollin puolesta siirtyi Tapani Vauhkoiselle.

Talot Kirkonkylässä ja Surnumäessä

Kirkonkylässä oli tilallisena 1700-luvun alusta alkaen Juho Vilhuinen, joka yhdessä Heikki Jääskeläisen kanssa osti nälkävuosina kuollen rumpali Tuure Sveninpojan talon.  Vuonna 1701 talossa maksoi henkirahaa kolme pariskuntaa. Juhon ja vaimon lisäksi talossa oli veli Pekka vaimoineen ja renki Paavo Laitinen vaimoineen. Vuoden 1712 henkikirjassa Juho maksoi henkirahaa vaimonsa kanssa. Kolmantena henkirahan maksajana oli sotamies Paavo Vilhuisen vaimo.  Mahdollisesti Paavo oli Juhon poika. Savon jalkaväkirykmentin Johan von Meurmanin komppania katsastettiin Rausilassa 6.9.1712 ja silloin Valkiamäen ruodussa numero 93 sotamiehenä oli Paavo Vilhunen (Wilhuin). Samassa katselmuksessa kapteeni Frantz Saxbeckin komppaniassa oli Männimäen ruodussa numero 4 sotamiehenä Matti Pekanpoika Vilhunen ja Narilan ruodussa numero 53 Mikko Pekanpoika Vilhunen, joka oli jossakin haavoittunut.  Sotamiesten myöhemmistä vaiheista ei ole tietoa.

Talo siirtyi 1720-luvulla vänrikki Dahlbergin hallintaan. Vuoden 1722 maakirjassa on ”Johan Wilhuin” ja 1726 maakirjassa ”Johan Wilhuin nu Fend. Dahlberg”. 

Vilhusia asui talollisina 1720-luvun alussa myös Surnumäessä (Surnomäki). Vuoden 1722 maakirjan mukaan talo oli kylän numero 5 ja sen isännäksi on merkitty Pekka Vilhunen eli Matti Putkonen. Talo oli rusthollin numero 66 aputila, joka oli sotavuosina autioitunut. Pekan vaimo oli Putkosen sukua, ja hän on talossa yhtiömies ainakin jo 1712. Pieksämäen vanhimmassa rippikirjassa 1721–24 Surnumäessä on Pekka Wilhuin, vaimo Marketta Putkotar, poika Pekka, vaimo Kaisa Janhoi (Janhutar), näillä tyttäret Marketta ja Maria, tytär (nuoremman Pekan sisar) Aune, sekä vanhimman Pekan poika Simo, 15 vuotta. Vanhempi Pekka kuoli 54-vuotiaana vuonna 1741 ja hänet haudattiin 29.11.  Vuoden 1742 jälkeen Vilhusista Surnumäessä ei ole tietoja.

Muita Vilhusia

Ennen kuin lopuksi palataan Multian Vilhusiin, tehdään katsaus niihin, joilla on tai on ainakin epäilty olleen yhteys Jääskestä lähteneisiin Vilhusiin.

Vilhusia muualla Savossa 1500-luvulla

Nimistöntutkijoiden Pirjo Mikkosen ja Sirkka Paikkalan mukaan Savossa oli ”Oluf Wilhoj” vuonna 1561 Tuusmäessä ja Vesulahden pitäjässä myös ”Ihanus Vilhoinen” 1563 ja ”Poual Viljwn” 1564. Muita Vilhusia ei heidän mukaansa ole Savossa 1500-luvun puolimaissa. 

Savon tuomiokirjoista vuosilta 1559 ja 1561–65 on tehty lähdejulkaisu. Niissä on kaksi viitettä Vilhusiin Savossa ja nämä tiedot ovat olleet nimistöntutkijoiden lähteinä: 

• Vesulahden käräjillä 6.1.1563 mainitaan Paavo Karjalaisen jakoveljenä Ihanus Vilhoinen.
• Vesulahden käräjillä 20.7.1564 mainitaan ”Poual Vijlwn”.

Näitä tapauksia tutkittiin Savon voudintileistä vuosilta 1560 ja 1564–65. Vuodelta 1560 ei löytynyt ketään Vilhuseksi tulkittavissa olevaa. Vuosilta 1564–65 käytiin läpi kaikki Savon pitäjät maakirjoista. Rantasalmen pitäjän Tuusmäen neljänneskunnan kuudennesta nautakunnasta vuonna 1564 löytyi seuraava verokunta.  Passiivi – kenen tutkimuksiin viitataan?

Antti Antinpoika ja Olli Paavonpoika Nousiaisen kanssa samassa verokunnassa oli kolmantena Olli Vilho (Oluff vilho). Heidän yhteinen verolukunsa oli 7. Ollin pitää olla sama kuin edellä Mikkosen ja Paikkalan vuodelta 1561 mainitsema Vilhoj. Ihanusta tai Paavoa ei maakirjoista löytynyt, joten he eivät olleet talollisia.

Savon lähteistä ns. hopeaveroluettelo vuodelta 1571 on julkaistu ja se osoittaa, että edellä sanottua on tarkistettava, koska Olli löytyy siitä: Juvan kirkkokunnan Tuusmäen neljänneksen Väänälän kymmenkunnassa on Antti Antinpoika Nousiaisen ja Antti Antinpoika Kijläisen väliin on merkitty Olli Wilho. Vuosikymmenen lopulla häntä ei enää Tuusmäessä mainita. 

Vilhuset Pohjanmaalla

Kauko Pirisen laatiman teoksen Rajamaakunta asutusliikkeen aikakautena 1534–1617 sukunimiliitteiden joukossa on Pohjois-Pohjanmaan kohdalla Vilhu(inen). Nimi ei esiinny vielä vuonna 1548 eikä enää 1605, mutta vuosina 1565, 1571 ja 1580 sitä tavattiin.  Pirinen ei kerro missä päin Pohjois-Pohjanmaata – johon tässä yhteydessä on luettava myös Keski-Pohjanmaa – nimi esiintyy. Kun Pirisen tietoja on yleisesti ottaen pidettävä luotettavina, asiaa oli syytä tutkia.

Armas Luukon laatimassa Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historian toisessa osassa on kuva Oulujärven pappilassa 5.1.1572 pidettyjen käräjien lautamiehistöstä. Lautamiesten nimet on tulkittu ja yksi näistä oli Olli Viluinen Kivesjärveltä.  Luukko on lukenut yhden kirjaimen väärin. Pitäisi olla Vilpinen (Oluff wilpinen i Kinisierffui). Tämä tapaus liittyy Virpisen sukuun. Oulun erämaassa Kivesjärvellä on ”Oluff virpinen” vuosina 1574 ja 1575. Pirinen tuntee Virpisen kainuulaisena sukuna. 

Salon (Saloinen) pitäjässä Siikajoen yläjuoksulla Siikasavossa (Sikasau) oli ensimmäisenä veronmaksajana ”per wiluinen”.  Tämä siikasavolainen oli vilmusia (wilmo 1565–66), jotka asuivat sittemmin Revonlahdella.

Lemin Vilhut

Lemillä on 1600-luvulla asunut Vilhuja. Silloin Lemin seutu oli joukko kyliä Taipalsaaren pitäjässä. Vuoden 1619 maakirjassa heitä ei ole sieltä tunnistettavissa. Yli puolet Lemin kylien taloista on autiona. Veroluvun 1/6 perusteella Vilhujen talo oli joko Niilo Niilonpojan tai Juho Tuomaanpojan autiotalo, jonka Vilhut asuttivat vuoden 1620 jälkeen. Ensimmäinen henkikirja on vuodelta 1635 ja silloin Vilhut on merkitty Nisolan naapurina olevaan Torviniemen kylään, kuten oheinen kuva kertoo.  Olli Vilhu on niihin aikoihin kuollut. Hänellä oli vaimo Elina Martintytär, pojat Olli ja Lauri sekä tytär Marketta.

Vanhempi Olli on syntynyt noin 1590 tai aikaisemmin. Etunimen ja sukunimen muodon nojalla voidaan ajatella, että lemiläiset olisivat Savon Tuusmäessä mainitun Olli Vilhon jälkeläisiä. Avoimeksi kuitenkin jää, missä suku asui vuoden 1571 jälkeen ennen Lemille tuloa.

Vuoden 1639 henkikirjassa Olli Vilhu on sijoitettu Lemin kylään ja silloin talossa on neljä henkirahan maksajaa. Vuoden 1655 henkikirjassa, nyt Nisolan kylässä, Olli Vilhu (Wilhoj) on talossa ainoa henkirahan maksaja. Talo autioitui. Vuosikymmen myöhemmin 1665 taloa ei enää löydy henkikirjasta. Sotilasmaakirjassa jalkaväkirykmentin autiotalojen joukossa Nisolassa on ”Olof Wilhuin” veroluvulla 1/6. 

Multian Vilhuset

Multia kuului 1560-luvun alussa perustettuun Ruoveden suureen erämaapitäjään, josta Keuruu erosi vuonna 1626. Ruoveden pitäjän kiinteä kanta-asutus syntyi lyhyen ajan sisällä niin, että eräomistajat asuttivat parhaat paikat päävesistön varsilla. Savolainen asutusliike tuli hyökyaallon tavoin eräomistajien vapaiksi jättämille paikoille erityisesti syrjäisemmillä seuduilla. Savolaisten kaskitekniikka soveltui hyvin koskemattomien metsien raivaukseen. Kaikki kantatalot nykyisen Multian pitäjän alueella saivat uudisasukkaansa vuosina 1564–68, ja kaikki olivat savolaisia. Savolaisia muuttajia oli yhtä aikaa matkassa monta perhettä: Niilo Karjalaisen ja Vilhusten ohella tulivat Lauri Väisänen (Väisälän talo), Antti Ruoranen (Ruorasen talo), Paavo Rusainen (Uitamo), Juho ja Antti Tiusaiset (Karhumäki ja Tiusala), Pekka Nikarainen (Nikara), Antti Koponen (Kopola), Tuomas Karppoinen (Tarhapää) ja Matti Kukkonen (Vehkoo). 

Parhaimmillaan Multialla oli 1500-luvun lopulla kolme Vilhusten asumaa taloa. Seuraavassa esitän näistä taloista ja niistä polveutuvista suvuista lyhyen katsauksen talonhaltijaluetteloiden pohjalta. 

Multian eli Mämmin ensimmäinen asuja oli Niilo Karjalainen 1564–65, joka muutti Loilan kylään. Hänen seuraajansa oli Hannu Vilhuinen (Viluinen) 1566–1605, sitten Paavo Vilhuinen. Talo siirtyi Hukkaisen nimellä olevalle vävylle. Vuonna 1675 suku talossa vaihtui ja Mämmi-nimeä kantanut tuli asukkaaksi. Myöhemmät asukkaat eivät ole Vilhusen nimellä.

Vilhulan ensimmäinen isäntä oli Lasse Viluinen vuonna 1566. Hänen seuraajansa Niilo Vilhuinen eli Viluinen oli mahdollisesti hänen poikansa, koska hän hallitsi taloa pitkään 1567–1612. Hänen jälkeensä isännäksi tuli vävy Heikki Niilonpoika Marttinen, joka oli isäntänä 1613–38. Vaikka talo siirtyi vävylle, länsisuomalaista nimikäytäntöä seuraten asukkaat olivat aikaisempien asukkaiden mukaan Vilhusia tai kotoisin Vilhulasta.

Pekolanmäen ensimmäinen asuja oli Antti Vilhuinen (Viluinen) 1568–88, sitten Juho Vilhuinen ainakin 1589–92 ja Sipi Viluinen ainakin vuodesta 1597 ja vuoteen 1606. Tämän jälkeen talo oli autio siihen asti kunnes Pekosen suku asutti sen vuonna 1663. On hyvin mahdollista, että juuri täältä Vilhusia muutti Ruotsin suomalaismetsiin, kuten Veijo Saloheimo on päätellyt. 

Palaan lopuksi Aulis Ojan tutkimuskysymykseen: mistä Vilhuset tulivat Multialle? Ensimmäiseksi voidaan torjuta vaihtoehto, jonka mukaan Vilhuset olisivat tulleet Kangasalta. Sukunimen muoto Viluinen viittaa kyllä Pirkanmaalle ja Multialla oli ennen asutuskautta ollut kangasalalaisten eräsijoja. Pirkanmaan Vilhuset 1500-luvulla löytyvät Seppo Suvannon laatimasta henkilötiedostosta Internetissä. Samasta tiedostosta löytyvät myös Multian Vilhuset. 

Kangasalan rajan tuntumassa asuneet Messukylän Viluiset omistivat vuonna 1552 eräsijan Sammalisissa. Eräomistajien nimet olivat Olli ja Juho Viluinen. Nämä asuivat Salmenkylässä, joka erämaineen liitettiin Liuksialan kuninkaankartanoon vuonna 1557. Juho asui siellä 1541–57 ja toisessa talossa Olli 1540–57. Jouduttuaan luovuttamaan talonsa pois Olli muutti Pirkkalan Vaakkolaan ja Juho Messukylään Simo Paroisen taloon.  Erämaille he eivät muuttaneet. 

Kutenoheinen Suomen Matkailijayhdistyksen karttakirjan kartta vuodelta 1909 osoittaa, Sammalinen on kaukana Multialta. Se on Keuruulta itään menevän radan pohjoispuolella Ampialan kylässä. Ampiaisen suku asutti Ampialan kylän kantatalot (Ampiala ja Huttula) vuonna 1564. 

Jo edellä Jääsken Vilhusten yhteydessä tuli esiin näkemys, että yksi haara Vilhusia on voinut muuttaa sieltä Multialle. Voidaan kysyä, onko siellä vuosina 1544 ja 1551 mainittu Hannu sama kuin Savossa vuonna 1563 mainittu Ihanus ja/tai tämä sama kuin Multialla vuosina 1565–1605 asunut Hannu. Suokumaan Vilhusissa oli myös Antti ja yksi Multialle tulleista oli Antti. Tärkein todiste kuitenkin on sukunimen ohella ajankohdan sopivuus. Vilhuset olivat Suokumaalla vielä 1561 ja Multialla vuodesta 1566 lähtien.

Kirjallisuus

Falck, Henrik 1986: Släkten Påsa–Posa–Possenius–Posse. Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirja 42. Helsinki: Suomen Sukututkimusseura.

Forsman [myöh. Koskimies], A. V. 1891: Pakanuudenaikainen nimistö. Johdanto. Tutkimuksia Suomen kansan persoonallisen nimistön alalta I. Helsinki: SKS.

Heino, Riitta Maria 2008: Vilhula. Kivikaudesta nykyaikaan. Joensuu.

Jokipii, Mauno 1959: Vanhan Ruoveden pitäjän historia eräkaudesta Isoonvihaan. Teoksessa Niilo Söyrinki, Ville Luho & Mauno Jokipii, Vanhan-Ruoveden historia I. Vammala: Vanhan-Ruoveden historiatoimikunta.

Kankaanpää, Matti J. 1989: Niilo Vilhuinen ja Niilo Karjalainen. Esimerkki eli-sanan vaarallisuudesta. Genos 60 (4): 136–137.

—1990: Vanhan Ruoveden talonhaltijat. Matrikkeli 1552–1809. Teoksessa Mauno Jokipii et al., Vanhan Ruoveden historia I:2. Keuruu: Vanhan Ruoveden historiatoimikunta.

—2001: Suuri Pohjansota, iso viha ja suomalaiset. Virrat: Toiset aijjat.

—2003: Viipurin ja Savonlinnan läänin henkikirja 1701, osat I ja II. Virrat: Toiset aijjat.

—2006: Karjalainen Karilainen. Nimi ja suku historian myrskyissä. Virrat: Toiset aijjat.

—2011: Vilhuset Jääskestä Savoon ja Multialle. Mikkeli: Sukuseura Vilhunen.

Lappalainen, Pekka 1961: Pieksämäen seudun historia I. Pieksämäki: Pieksämäen seudun historiatoimikunta.

Luukko, Armas 1954: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia. Osa 2: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin keskiaika sekä 1500-luku. Oulu: Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton ja Lapin maakuntaliiton yhteinen historiatoimikunta.

Mikkonen, Pirjo & Sirkka Paikkala 2000: Sukunimet. Helsinki: Otava.

Oja, Aulis 1968: Pieksämäen ja Multian Vilhuiset. Genos 38 (3): 66–68.

Orkamo, Ilma 1960: Vanhan Ruoveden isäntäluettelot v. 1552–1721. Teoksessa Niilo Söyrinki, Ville Luho & Mauno Jokipii, Vanhan-Ruoveden historia I. Vammala: Vanhan-Ruoveden historiatoimikunta.

Pirinen, Kauko 1954: Savon tuomiokirjat 1559 ja 1561–1565. Suomen vanhimmat tuomiokirjat I. Helsinki: Valtionarkisto.

—1982: Rajamaakunta asutusliikkeen aikakautena 1534–1617. Savon historia II:1. Kuopio: Kustannuskiila.

Saloheimo, Veijo 2009: ”Siltä se näyttäää.” Miten tunnistaa metsäsuomalaisten suomalainen alkuperä. Sukutieto 2: 16–27.

Suvanto, Seppo 1988: Talonpoikainen Tampere keskiajalta 1600-luvun puoliväliin. Teoksessa Pentti Ahonen et al., Tampereen historia 1. Tampere: Tampereen kaupunki.

—nd. Satakunnan henkilötiedosto 1303–1571. http://www.narc.fi/suvanto/ (luettu 2.12.2012).

Walta, Matti 1996: Suomen hopeaveroluettelot V:8. Savo. Helsinki: Suomen historiallinen seura.

Ylönen, Aulikki 1957: Jääsken kihlakunnan historia I. Vuoteen 1700. Imatra: Jääsken kihlakunnan historiatoimikunta.

Esipolvet ja jälkipolvet - toisilleen vastakkaisia?

 Genos 1994: 50-51

On keskusteltu jälkipolvien esitystavoista (lista vai 2-3-polviset taulut, polvittain vai sukuhaaroittain yms). Esipolvien esitystapaa on pidetty itsestään selvänä. Keskustelu on painottunut numerointiin. Numerointiin otan tässä yhteydessä mahdollisimman vähän kantaa. Se olkoon eri asia.

Miksi näin? Miksi esipolvitutkimuksia on julkaistu vähän. Miksi useimmat julkaistut esipolvi¬selvitykset eivät ole tutkimusta, vaikka niiden takana lienee myös tutkimusta? Missä ovat perusteelliset esipolvitutkimukset, joista voisimme ottaa esimerkkiä? Nyt meillä on olemassa ainakin yksi: Georg Lutherin tutkimus "Anna Adolfina Buschs anor", joka julkaistiin Suomen Sukututkimusseuran vuosikirjassa 43. Tarkastelen periaatteelliselta kannalta, miten esipolviselvityksiä voitaisiin tehdä. Lutherin artikkelin tärkein sanoma voitaneen kärjistää -- en tiedä hyväksyykö hän itse tätä: mitä vähemmän on eroa esipolvien ja jälkipolvien esitystavoissa, sitä parempi.

Esipolvitutkimusten ongelmat

Esipolvien määrä on periaatteessa tarkoin tiedossa (vanhempia 2, isovanhempia 4, ...) ja siksi lienee totuttu ajatukseen, että esipolvien esittäminen on helppoa ja yksinkertaista. Ongelmat tulevat esille selvityksissä, joissa on enemmän kuin 6-7 sukupolvea. Kokonaisuuden hahmotus tulee sitä vaikeammaksi, mitä enemmän polvia ja henkilöitä selvitys sisältää. Useimmissa suvuissa alkaa näiden sukupolvien vaiheilla -- ellei jo aikaisemmin -- vaikuttaa esipolvien kadoksi tai sulautumiseksi nimetty ilmö.

Anna Adolfina Buschin esipolvissa sulautumista on huomattava määrä. Samojen tietojen esittäminen moneen kertaan ei ole mielekästä, joten sulautumisilmiö vaikuttaa siihen miten tiedot on hyvä esitellä. Lutherin tapa esittää sukujuuri kerrallaan kaikkine siitä polveutuvine esipolvineen vaikuttaa erinomaiselta ratkaisulta. Selvitys sisältää yhden esipolvitauluista tutun lomakkeen, mutta useita polveutumiskaavioita, joita on totuttu näkemään jälkipolvitutkimuksissa.

Laajemmissa tutkimuksissa paitsi kokonaisuuden hahmotus myös tiettyjen sukujuurten hahmotus on vaikeaa edettäessä polvi kerrallaan. Sama ilmiö vaikuttaa jälkipolviselvityksissä, joissa polvittain tapahtuvaa esitystapaa ei pidä käyttää kuutta polvea laajemmissa selvityksissä. Sukuhaaroittain etenevä tapa on silloin parempi. Julkaisut eivät ole tutkijaa vaan lukijoita varten. Luettavuus on tärkeä asia.

Esipolvet perhetauluina

Kun esipolvet on tutkittu, ne voidaan julkaista perheittäin, polvi polvelta alaspäin, sukujuuri kerrallaan. Tutkimus valmistuu sukujuuri kerrallaan, joten tämä esitystapa on luonteva. Eri sukujuurten tutkimus yhtäaikaa on vaikeaa. Juuret voivat hajautua eri alueille tai erilaisiin yhteiskuntaryhmiin, joten tutkimuksessa voidaan joutua käyttämään aivan eri lähteitä. Käytännössä tietyn alueen samoista lähteistä tutkittavissa olevia sosiaalisesti yhtenäisiä juuria pystyy tehokkaasti tutkimaan vain muutamaa kerralla.

Perheittäisellä esitystavalla tarkoitan samaa taulumuotoa kuin jälkipolvitauluissa: suvun jäsen, hänen puolisonsa ja kaikki lapset. Lapset esipolviselvityksissä on jätetty mainitsematta, koska kaikista numerointijärjestelmistä on voitu päätellä vanhempien ja lasten välinen suhde. Toiseksi niiden lasten mainitsemista, jotka eivät polveudu tällä tavalla, on pidetty tarpeettomana. Nämä rajoitukset on syytä poistaa, jotta päästään hyvään esipolvitutkimusten esitystapaan.

Esitystapojen kehittäminen edellyttää, että lapset mainitaan vanhempiensa yhteydessä ja että lasten kohdalla ovat viitteet vanhempiin päin. Esipolvien sulautumisilmiö vaatii, että mainitaan ainakin ne lapset, jotka eri teitä polveutuen ovat esipolvissa mukana. Parasta olisi mainita alusta alkaen kaikki lapset. Omien esipolvieni kohdalla olen havainnut, että lapsista yksi ja toinen tutkimuksen edistyessä tulee esipolviksi. Aiakisemmin julkaistuihin esipolvitauluihin verrattaessa on kaikkien lasten mukanaolosta se etu, että sukujuurien mahdolliset yhtymäkohdat voidaan hahmottaa selvästi.

Esi- ja jälkipolvitutkimusten välillä on yksi ero. Edelliseen kootaan sarja sukutauluja sen mukaan miten ne kuuluvat esipolvistoon, jälkimmäiseen sen mukaan miten ne kuuluvat jälkipolvistoon. Esipolvitutkimuksissa lapsista seurataan eteenpäin vain niitä, jotka kuuluvat lähtöhenkilön esipolviin.

Anna Adolfina Buschin esipolvissa on yksi juuri kerrallaan seurattu esipolvia. Artikkeli jakautuu luontevasti juurittain lukuihin "Busch", "Wardenberg", "Braun", "Grubbe" jne. Kaikki artikkelin suvut ovat ns. sukunimellisiä sukuja, joissa nimi polveutuu mieskantaisesti.

Suvuissa, jotka eivät ole sukunimellisiä sukuja, ilmenee samanlaisia ongelmia kuin jälkipolvitutkimuksissa. Esimerkiksi länsisuomalaisissa talonpoikaissuvuissa on luontevaa seurata mieskantaisesta polveutumisesta riippumatta talon asujasukua. Taloon naitujen vävyjen ja miniöiden suvut ovat eri sukuja.

Laajassa, täydellisyyteen pyrkivässä esipolviselvityksessä on melkoisesti ongelmia ratkaistavaksi, jotta löytyy selkeä esitystapa. Kysyä voidaan, pitäisikö esipolvitutkimuksissa soveltaa vastaavanlaista rajaus¬tapaa kuin jälkipolvissa on tapana, jotta tutkimus pysyy mittasuhteiltaan kohtuullisena. Luther on itse asiassa menetellyt näin, koska lähtöhenkilö Anna Adolfina Busch (syntynyt 1765) on vain yksi ja varsin monen polven takana oleva hänen esipolvistaan.

Tutkimus

Mikä on esipolvitutkimuksessa edellytettävä tutkimuksellisuus. Viime aikoina on julkaistu suuri määrä esipolvitauluja, mutta en osaa antaa niille tutkimuksellista arvoa. Miksi? Aivan samasta syystä kuin jäävät tutkimuksina arvottomiksi ilman lähdeviitteitä ja perusteluja olevat jälkipolviselvitykset. Mieleeni ei tule SSV:ssa 43 julkaistua selvitystä lukuunottamatta kuin muutama laajempi selvitys, joka täyttäisi ns. tieteellisyyden asettamat vaatimukset (tasavaltamme presidenttien esipolviselvitykset).

Esipolvitaulustot ovat yhtä hyvin julkaistavissa kuin jälkipolvitaulustot, jos ne tehdään samanlaisin periaattein: kunnolla dokumentoiden ja monipuolisin perhe- ja elämäkertatiedoin varustettuina. Kaikki lapset olisi mainittava vanhempiensa yhteydessä, jolloin selvitysten kiinnostavuus kasvaa ja tulee mahdolliseksi seurata polveutumisen monitahoisuutta. Esipolvien elämäkertatietoihin olisi syvennyttävä yhtä hyvin kuin jälkipolvien elämäkertoihin ja jos mahdollista myös elävöitettävä esitystä.

Tiivistelmä

Kirjoituksessa tarkastellaan esipolvien esitystapoja SSS:n vuosikirjassa 43 julkaistun Georg Lutherin artikkelin "Anna Adolfina Buschs anor" pohjalta. Siinä tulkitaan kärjistäen Lutherin tapa esitellä esipolvet, että mitä vähemmän on eroa esipolvien ja jälkipolvien esitystavoissa, sitä parempi. Kysytään myös, miksi esipolvitutkimuksia julkaistaan vähän ja todetaan, että laajojen yli 6-7 sukupolvea käsittävien esipolviselvitysten esittäminen ja kokonaisuuden hahmottaminen on vaikeaa. Ratkaisuksi esitetään esipolvien esittämistä perhetauluina, joissa kaikki lapset ovat mukana, ja esipolviselvitysten kokoamista suvuittain, sukujuuri kerrallaan.

Sukututkimuksen määritelmä

Genos 1999: 123-126.

Kirjoituksen lähtökohtana on tyytymättömyys siihen tapaan, jolla sukututkimusoppaat ja muu sukututkimuskirjallisuus määrittelee sukututkimuksen. Määrittelytapoja voi yleisesti ottaen luonnehtia toteamukseksi siitä, mitä kulloisenkin kirjoittajan mielestä sukututkimuksen tulisi olla. Tässä kirjoituksessa sukututkimus määritelmänä pyritään lähtien joistakin mahdollisimman yksinkertaisista perustermeistä. Ehkä määrittelytapaa voisi luonnehtia tietoteoreettiseksi tai atomiteoreettiseksi, koska lähtökohtana on yksittäinen tiedon murunen, ”atomi”, josta suuremmat kokonaisuudet saavat alkunsa. 

Tarkastellaan kuitenkin aluksi, miten sukututkimus on tähän asti määritelty. Tunnetussa sukututkimuksen oppaassaan Alf Brenner katsoi, että sukututkimus kuten muukin tutkimus pyrkii tietopiirin laajentamiseen. Tutkimuksen kohteena ovat ihmiset. Halutaan tietoja heidän polveutumisestaan, niistä verisiteistä, jotka yhdistävät heitä ryhmiksi, heidän sisäisistä ja ulkoisista ominaisuuksistaan ja niiden määräämästä elämänkulusta, eikä vähimmin heidän suhteistaan yhteiskuntaan. Brennerin mukaan sukututkimuksen tehtävät voidaan jakaa kahteen pääryhmään, historialliseen ja biologiseen. Sirkka Karskela Sukututkijan tietokirjassa sanoo, että ”sukututkimus (genealogia) on historiatiede, joka etsii ja selvittää samasta kantaisästä polveutuvien henkilöiden polveutumissuhteita, sukujen ilmenemis- ja toimintamuotoja ja tutkii sukujen henkilöiden elämää ja ympäristöä.” Otavan ison tietosanakirjan mukaan ”Sukutiede, sukututkimus, genealogia, on tiede, joka tutkii henkilöiden keskinäisiä polveutumissuhteita lähinnä hist. aineiston pohjalta. Se on tärkeä historian, oikeus- ja valtiotieteen, sosiologian sekä myös biol. tieteiden (lähinnä perinnöllisyysopin) aputiede.”i 

Bengt Hildebrand on ottanut lähtökohdaksi sukututkimukselle sukutunteen, joka muuttuu suku-uteliaisuudeksi, henkilöiden tuntemusta seuraa puolestaan halu tuntea nämä syvällisemmin. Hänelle sukututkimus on historiatiedettä, jossa tutkimusmenetelmänä on ns. historiallinen metodi. Silloin, kun halutaan erottaa perheen ja suvun tutkimus kansan, valtion ja maan tutkimuksesta käytetään termejä sukuhistoria (släkthistoria) ja genealogia painotettaessa kokonaisuutta. Mutta jos halutaan kuvata lähinnä yksittäisten ihmisten kehitystä ja toimintaa, puhutaan henkilöhistoriasta, jota termiä käytetään myös laajemmassa merkityksessä sisältämään sekä genealogian että elämäkerrat (biografi). Hänen mukaansa genealogia on historian aputiede kun taas elämäkertatutkimus on erityisestä näkökulmasta tehtyä historian tutkimusta.ii 

Tanskassa Albert Fabritius ja Harald Hatt katsovat sukututkimuksen kuuluvan pikemminkin yhteiskunta- kuin historiatieteisiin. Heidän mukaansa sukutiede eli genealogia voidaan määritellä tieteelliseksi tutkimukseksi yksityisten ihmisten polveutumissuhteista riippuvista henkilökohtaisista, fyysisistä ja henkisistä olosuhteista sekä yhteiskunnallisesta asemasta ja elämänkohtaloista. He viittaavat kuitenkin ruotsalaiseen Johan Wretmaniin, joka on tehnyt sukutieteessä eron vanhemman kapea-alaisemman ja uudemman laaja-alaisemman käsitemääritelmän välillä. Kapea-alaisemmassa määritelmässä olennaisia piirteitä sukutieteelle ovat varsinaiset genealogiset faktat (syntymä, vihkiminen ja kuolema) sekä yhteiskunta-asema ja henkilöiden keskinäiset sukulaisuussuhteet sekä näiden selvittäminen ja dokumentointi. Laajemmassa merkityksessä sukutiede on Ottokar Lorenzin määrittelemä: ”sit fulde indhold og sit egentlige präg ved at iagtage mennesket, således som dette erkendes i sit personlige avlings- og afstamningsforhold med hensyn til sine fysiske, psykiske og sociale egenskaber”. Historiatieteisiin sukutiede tulee lähteidensä kautta, joihin on sovellettava historialliskriittistä metodia.iii 

Yksittäisistä tiedon murusista elämäkerraksi 

Jos unohdetaan kaikki edelläesitellyt määrittelytavat ja yritetään lähteä liikkeelle niinsanotusti puhtaalta pöydältä. Peruslähtökohta sille, että jostakin jotakin tiedetään on yksittäinen tieto. Voitaisiin puhua tiedon ”atomista”, tiedon perusytimestä. Tästä atomista käsin voidaan kaikki muut sukututkimuksen käsitteet johtaa. Mutta mitä on edellytettävä, että yksittäinen tietoatomi on tietoa? Yksittäinen tiedon perusosa on tapaus, tapahtuma, j|ota ei enää voi jakaa pienempiin osiin. Jotta tapahtuma on täysin tunnistettu, siitä tulisi tietää, saada vastaus kysymyssarjaan 

kuka — mitä — missä — milloin  

Tiedolla on siten useita ulottuvuuksia. Tiedon perusosaa voidaan verrata kristallikiteeseen, joka hiottuna valaisee kauas. Hiominen olisi kysymyssarjaan kuka, mitä, missä ja milloin vastaamista. Olkoot esimerkkinä vaikkapa syntyminen. Itse tapaus (kohta mitä) on syntyminen. Tästä tiedosta ei ole mitään hyötyä ellei myös tiedetä kuka syntyi. Koska kaikki henkilöt ovat joskus syntyneet, tieto on merkityksetön ellei myös tiedetä milloin ja missä on syntynyt. Mitä tarkemmin aika ja paikka tunnetaan, sitä parempi. Tapana on kirjata aika päivämäärän tarkkuudella ja paikka kotikunnan tai seurakunnan tarkkuudella. 

Tietoatomi piirroksena

Tiedon perusosista syntyy elämäkerta, kun kaikki tiettyyn henkilöön liittyvät tietoatomit kootaan yhteen:

Kaikki alkaa syntymästä ja kasteesta päättyy kuolemaan ja hautaukseen. Näiden välissä on lukematon joukko tapauksia. Kun nämä kaikki yhdistetään, muodostuu elämäkerta

Elämäkerta nimetään yleensä kyseisen henkilön mukaan. Käytetään yksinkertaisempia merkintöjä siten, että tehdään ero miespuolisten ja naispuolisten välillä:

Syntymätiedon kuka-osassa nimi antaa samalla vastauksen myös kysymykseen, onko syntynyt poika vai tytär. Tätä tietoa tarvitaan seuraavassa, kun rakennetaan kytkentöjä eri elämäkertojen välille.

Elämäkertojen väliset yhteydet eli sukulaisuussuhteet

Tiedon perusosista koostuvista elämäkerroista päästään sukututkimukseen, kun elämäkertojen välille luodaan yhteyksiä, kytketään elämäkerta toiseen elämäkertaan. Itse asiassa yksittäinen tietoatomi sisältää kytkentöjä. Esimerkiksi syntymätiedossa on sisäänrakennettuna kytkentä vanhempien ja lasten välillä (keille syntyy kuka). Kytkentää voidaan nimittää sukulaisuussuhteeksi. Mutta ennenkuin voi olla lapsia, pitää olla olemassa vanhemmat. Siksi ensimmäinen kytkentä tapahtuu avioliittona

Miehen ja naisen välillä voi olla suhde ilman solmittua avioliittoa ja silloin on tapana merkitä

Avioliitosta syntyy usein lapsia ja silloin syntyy toinen sukulaisuuden laji ja uudenlainen kytkentä elämäkertojen välille: verisukulaisuus, polveutumissuhde ja eri sukupolviin kuuluvia henkilöitä. Muodostuu perhe.

Pystysuora viiva erottaa ylhäältä alas edettäessä eri sukupolvia samassa perheessä ja vaakasuora viiva yhdistää samaan sisarussarjaan kuuluvia. Kaavioita voidaan piirtää myös vasemmalta oikealle eteneviksi. Tällöin vaakaviiva erottaa eri sukupolvia ja pystyviiva yhdistää sisaruksia. Vanhempien ja lasten muodostamaa kokonaisuutta kutsutaan perheeksi.

Suku muodostuu perheistä ja useista sukupolvista

Yksi perhe ei ole vielä suku. Suvussa on useita keskenään sukua olevia perheitä, jotka polveutuvat samasta lähtöhenkilöstä, kantaisästä tai kantaäidistä, yleisemmin sanottuna kantavanhemmista. Edellä olevasta perheestä kehittyy suku, kun lapset avioituvat, saavat lapsia ja niin edelleen

Kun verrataan tulosta alussa esiteltyihin aikaisempiin sukututkimuksen määritelmiin, huomataan, että on päädytty sukututkimuksen ahtaampaan määritelmään, mutta siten, että on johdettu yksittäisestä tietoatomista. Määritelmän johtoa voidaan kehittää vielä kohti laajempaa määritelmää olettamalla, että on olemassa kaikkien sukujen kokonaisuus — yhteiskunta. Tästä seuraisi yksittäisten tapahtumien välityksellä suvun jäsenten toiminta kokonaisuuden osana.

Oma kysymyksensä on sukututkimuksen lähteiden ja tietoatomien välinen suhde. Lähteet välittävät tietoa enemmän tai vähemmän hyvin tietoatomista eli toisin sanoen vastaavat enemmän tai vähemmän hyvin kysymyssarjaan kuka - mitä - missä - milloin. Kun lisäksi otetaan huomioon, että aina syntymästä ei kerro ensisijainen lähde (syntyneiden luettelo) vaan yksi tai useampi toissijainen lähde (rippikirja, muistitieto, hautakivi), niin sukututkimus liittyy historiatieteisiin sillä tavalla kuin Ottokar Lorenz sen johdatteli: historiatieteeksi sukututkimus tulee lähteidensä kautta ja silloin siihen on sovellettava historialliskriittistä metodia.

 Alf Brenner: Sukututkimuksen opas, Helsinki 1956, s. 11-13; Sirkka Karskela: Sukututkijan tietokirja, Naantali 1983, s. 3; Otavan iso tietosanakirja, Keuruu 1964, osa 8, p. 272.

  Bengt Hildebrand: Handbok i släkt- och personforskning I, London 1977, s. 7-12. ”Släktkänslan alstrat släktintresse, personkännedom leder vidare tillönskan om vidgad personkunskap”.

  Albert Fabritius og Harald Hatt: Håndbog i slägtsforskning, 3. udgave, Köbenhavn 1982, s. 27. Siinä mainitut lähteet ovat: Johan Wretman: Släktvetenskapen med hänsyn till svensk forskning. Stockholm 1924; Ottokar Lorenz: Lehrbuch der gesammten wissenschaftlichen Genealogie, Berlin 1898.

Ala-Honkajoen ruotusotamiehet

 Ilmestynyt Ala-Honkajen kylätoimikunnan (Kankaanpään pitäjässä) kotisivulla ja julkaistaan aikanaan myös kyläkirjassa vuonna 2000.

Porin läänin jalkaväkirykmentti (käytämme lyhenteitä Porin rykmentti tai PJR) siirtyi ruotujakolaitokseen vuonna 1694 ja Suomen sodan rauhanehtojen vuodelta 1809 nojalla ruotujakolaitos lakkautettiin. 

Ensimmäinen pääkatselmusrulla Porin rykmentistä on vuodelta 1712 ja sellainen, josta näkyvät myös ruotujen ylläpitäjät, vasta vuodelta 1728, joten otetaan se tarkastelun lähtökohdaksi. Kankaanpään seudun miehet vanhan Ikaalisten pitäjän osana löytyvät Kyrön (Hämeenkyrön) komppaniasta. Siinä on kaksi ruotua, joita ylläpitävien talojen joukossa ovat Ala-Honkajoen silloiset talot, ruodut 37-38 (suomennettuna):

37.  Bukenuskårpi, Matti Heikinpojan kruununtalo, sotilasmanttaali 1/3, Samminmajasta Lauri Yrjönpojan 1/3 sotilasmanttaalia, Matti Laurinpojan talo 1/3, Kortteistosta (Kårdjsto) Erkki Ombin talo 1/6. Sotilas Juho Paavonpoika Sambo vanhasta varsinaisesta rykmentistä jäi vangiksi Lesnajassa, palasi lokakuussa 1722 komppaniaan ja sai 27.9.1727 eron palveluksesta. Huomautuksissa: Sambolla on vikaa oikeassa silmässä, vasen silmä on poissa, on haavoittunut molempien olkapäittensä läpi, on palvellut 17 vuotta, on 70 vuotta vanha. Ruotu esitti uudeksi mieheksi Pertti Samboa, joka oli 20-vuotias ja syntynyt Tukholmassa. Hänet hyväksyttiin.

38.  Koivukoski, Juho Matinpojan kruununtalo 1/6 sotilasmanttaalia, Venesjärveltä Esko Paavonpojan talo 1/6 ja Matti Matinpojan talo 1/3, Karhosmajasta Yrjö Yrjönpojan talo 1/6 sekä Koivuluomasta Heikki Jankkarin talo 1/6. Sotilaana oli Heikki Matinpoika Stubbe, 33-vuotias, palvellut 15 vuotta, syntynyt Suomessa, naimisissa ja oli vanhaa suomalaista heimokantaa.

Koko Samminmaja on aikanaan luettu Ala-Honkajokeen. ”Kårdjsto” pitää olla sama kuin Ala-Honkajoen Kortteisto. Kyrön komppanian puitteissa ruotunumero oli 37 ja koko rykmentin puitteissa 550. Myöhemmin 1700-luvulla ruotua nimitetään yleensä Rakennuskosken ruoduksi. Jälkimmäistä ruotua 38 (rykmentin puitteissa numero 551) ylläpitänyt ensimmäinen talo oli Juho Matinpoika Koivukosken talo, ja ruotua kutsuttiin Koivukosken ruoduksi. 

Juho Paavonpoika Sambo oli kovia kokenut mies, koska hänen oikea silmänsä on viallinen, vasen silmä on kokonaan poissa, että hän on haavoittunut molempien olkapäiden läpi (joko kiväärin kuulasta tai pistimestä), on palvellut 17 vuotta ja on 70 vuotta vanha. Suuren Pohjansodan aikana hän oli jäänyt vangiksi Lesnajan taistelussa ja palasi sotavankeudesta Venäjältä lokakuussa 1722. Hänelle myönnettiin ero palveluksesta 27.9.1727. Palaamme hänen vaiheisiinsa kuten Heikki Matinpoika Stubben vaiheisiin myöhemmin.

Ensimmäiset ruotumiehet ja suuri Pohjansota

Porin rykmentissä siirryttiin vakinaiseen sotamiehen ylläpitoon eli ns. ruotujakolaitokseen vuonna 1694. Kahdesta neljään taloa velvoitettiin hankkimaan ja ylläpitämään yhtä sotamiestä, jolle kruunu hankki sotilasvarusteet. Sotamiehelle ja hänen perheelleen piti järjestää asuttavaksi torppa. Sotamiehille järjestettiin rauhan aikana harjoituksia ja joka kolmas vuosi olisi tullut pitää pääkatselmus.

Pääkatselmuksia ei aina pidetty ajallaan eivätkä kaikki tehdyt lähteet ole säilyneet. Sotilaiden katselmuskirjoja kutsutaan ”rulliksi”. Ensimmäinen täydellinen pääkatselmusrulla Porin rykmentistä on vasta vuodelta 1728, muita rullia on kyllä jo olemassa vuodesta 1700 mutta ei ruotujakolaitoksen ensimmäisiltä vuosilta. Kun näihin vuosiin sisältyvät suuret kuolovuodet 1696-97, jolloin myös sotilaita kuoli siinä kuin muutakin väestöä, ei voida olla aivan varmoja, että ne miehet, jotka olivat rivissä vuonna 1700, olisivat olleet rivissä jo 1694 alkaen.

Suuri Pohjansota (1700-21) syttyi saksilaisten hyökkäyksellä Riian kaupunkia vastaan heti uudenvuoden 1700 jälkeen. Riika oli tärkeä kaupunki. Väkiluvultaan se oli Ruotsi-Suomen suurin kaupunki, suurempi kuin Tukholma. Porin rykmentille se oli tuttu varuskuntakaupunkina. Kun sota syttyi rykmentit kutsuttiin koolle. Porin rykmentti oli 16. maaliskuuta Messukylässä marssivalmiina. Kymmenen päivää myöhemmin aloitettiin pikamarssi. Viipurissa levättiin kolme päivää ja sieltä jatkettiin 13. huhtikuuta. Nykyinen Pietarin seutu, silloinen Nyen, sivuutettiin 21. päivä ja toukokuussa oltiin Riian luona, josta piirittävät saksilaiset vetäytyivät pois. Tähän komeaan marssisuoritukseen osallistuivat Kyrön komppaniasta mm. ruodun nro 37 sotilas Mikko Sammi ja nro 38 sotilas Matti ”Wänä” (luultavasti = Vene, vrt kylännimet Veneskoski ja Venetjärvi). Nämä ovat ensimmäiset tunnetut alahonkajokelaiset ruotumiehet, ja mahdollisesti he olivat sotilaita jo vuodesta 1694. Riiassa on päivätty katselmusrulla 4.8.1700, jossa heidän nimensä mainitaan Jakob Finckenbergin (Kyrön) komppaniassa ja Juho Pirkkalan (Birckala) korpraalikunnassa.

Heinäkuun lopulla 1700 saksilaiset saapuivat uudelleen Riian kaupunkia piirittämään. Edellä mainittu katselmusrulla on siis tehty piirityksen alkuvaiheissa. Sen ajan varuskuntaoloissa sairaudet, epidemian luonteiset kuumetaudit, olivat hyvin yleisiä. Uudenvuoden päivänä 1701 päivätyssä katselmusrullassa Finckenbergin komppanian miehistä suurin osa oli sairaita ja useita kuoli. Mikko Sammi kuoli joulun alla 23.12.1700. Matti Vene oli uutena vuonna sairaana, ja kuoli 18. maaliskuuta 1701. Vielä marraskuun alussa he olivat olleet terveitä ja siten osallistuneet kaupungin puolustustaisteluun Riian muureilla ja valleilla.

Sotajoukkojen määrä osoittautui heti sodan alussa liian pieneksi. Kesällä 1700 määrättiin kolme sotilasruotua asettamaan yksi sotilas lisää ja vielä ennen joulukuuta kaksi miestä lisää. Edellisiä kutsuttiin kolmikkaiksi ja niistä muodostettiin Uudenmaan, Turun ja Porin läänien yhteinen kolmikasrykmentti. Jälkimmäisiä kutsuttiin kaksikkaiksi ja niistä muodostui Porin läänin kaksikaspataljoona. Ala-Honkajoen talot ovat joutuneet tähän rasitukseen osallistumaan, mutta yksityiskohtaisempia tietoja niistä ei ole. Sotakelpoisia miehiä alkoi olla vaikea löytää ja kun jokaiselle sotilaalle piti maksaa huomattava summa pestirahana, niin jopa moni isäntä joutui ainoana miehenä talosta lähtemään sotilaaksi. 

Sekä taudeista että sotatoimista johtui, että yksiköt olivat jatkuvasti vajaalukuisia ja vaativat runsaasti täydennysmiehiä (alokkaita). Kaksikkaista ja kolmikkaista täydennysmiehineen on Ala-Honkajoen kohdalta säilynyt niukasti tietoja. Raskaimmillaan samaan ruotuun on joutunut pestaamaan uuden miehen melkein joka vuosi. Maaliskuussa 1703 molemmat ruodut 37 ja 38 olivat täyttämättä, mutta ne täytettiin kesällä uusilla alokkailla, jotka saapuivat luutnantti Blåfieldin mukana Viipuriin: ruotuun nro 37 Risto Veitakkalasta ja ruotuun nro 38 Matti Kajalasta. Risto on sittemmin lisänimellä ”Sambi” ja kuoli luultavasti tautiin Riiassa 20. toukokuuta 1705. Riston tilalle uusi mies tuli laivalla marraskuussa 1706, jolloin Riikaan saapui ruodun 37 täydennysmies Juho Paavonpoika Rakennuskoskelta. Vuotta myöhemmin hän on lisänimellä Sammi. Kajalan Mattikin peri edeltäjältään lisänimen Vene. Juho Sammi ja Matti Vene (Wänä) ovat niiden 25 miehen joukossa, jotka kersantti Sylvestin, varusmestarin, kahden korpraalin ja rumpali Frosteruksen johdolla komennettiin Porin rykmentin Riiassa olevista miehistä ja Finckenbergin komppaniasta liittymään kenttäarmeijaan. Näistä miehistä on luettelo 28.6.1707.

Kaarle XII oli sotinut Puolassa ja Saksassa useita vuosia ja vihdoin saanut siellä vastustajiensa kanssa välit selvitettyä ja kääntyi pääarmeijansa kanssa kohti Venäjää, suuntasi marssinsa Puolan halki suoraan kohti Moskovaa. Lewenhauptin piti tuoda hänelle Baltiasta vahva täydennysarmeija. Lewenhaupt lähti liikkeelle kesäkuussa 1708. Marssi kohti kaakkoa oli huonoilla teillä raskaan kuormaston kanssa hidasta. Kaarle XII ei jäänyt odottamaan, koska Lewenhaupt saavuttaisi hänet, muutti suunnitelmaansa ja kääntyi kohti Ukrainaa. Syyskuun 29. päivä venäläiset kävivät Lewenhauptin retkikunnan kimppuun. Taistelu taukosi vasta pimeän tullen venäläisten vetäytyessä. Porilaisista kaatui mm. kapteeni Jakob Arvid Finckenberg. Lewenhaupt pystyi kyllä puolustautumaan, mutta pääsi etenemään vain luopumalla kuormastosta ja tykistöstä, ja suurin miestappioin. Lewenhaupt päätti jatkaa marssia yön pimeydessä. Pimeydessä kuri murtui, osa miehistä ryösti kuormastosta viinatynnyreitä eikä ollut enää marssikunnossa. Kenraali Stackelbergin johtamia porilaisia oli taistelun alkaessa ollut 900. Näistä 480 kaatui tai jäi venäläisten vangeiksi. Yksi vangiksi jääneistä oli Juho Sammi. Lewenhauptin armeijasta vain vähän yli puolet, 6700 miestä, pääsi liittymään pääarmeijaan.

Matti Veneen kohtalosta ei ole tietoa. Ellei hän kaatunut tai jäänyt vangiksi Lesnajassa, hänellä oli tilaisuus kunnostautua Desnajoen ylityksessä ja, jos oli terve, osallistua koko sodan ratkaisutaisteluun Pultavassa 28.6.1709. Silloin hän viimeistään on joko kaatunut tai jäänyt vangiksi. Kotimaahan hän ei enää Uudessakaupungissa v. 1721 solmitun rauhan jälkeen palannut. Mutta Juho Sammi palasi Venäjältä ja sai ruotsalaisen väännöksen lisänimestään Sambo.

Suuri Pohjansota ei päättynyt vielä Pultavan taisteluun. Nyt joutui Suomi taistelukentäksi. Viipuri, jota mm. Porin kaksikaspataljoona puolusti, antautui kesäkuussa 1710. Suomessa alkoi isoksivihaksi kutsuttu aika. Porin rykmentti muodostettiin uudelleen. Ytimenä oli vain muutama aikaisemmin riveissä ollut sotilas. Ottamalla alokkaita rykmentti saatiin lähes täysilukuiseksi vuoden 1712 aikana. Rakennuskosken ruotuun (Rakennus torp) nro 37 otettiin 30.8.1711 Juho Matinpoika saaden lisänimen Kihl ja Koivukosken ruotuun Antti Kallenpoika lisänimellä Stubbe. Kymijoelta armeija vetäytyi kärsittyään Pälkäneellä tappion v. 1713 Pohjanmaalle. Siellä he ovat ilmeisesti osallistuneet helmikuussa 1714 Isokyrön eli Napuen taisteluun, jossa suurin osa uudelleen muodostettua Porin rykmenttiä kaatui. Kun Juhosta ja Antista ei ole myöhempiä tietoja, on oletettava, että ainakin Juho kaatui Napuen taistelussa. Antin kohdalla Napuen taisteluun osallistuminen ole varmaa, koska seuraajan palvelusvuosista laskettuna mies olisi ruodussa voinut vaihtua jo 1713. Rullia näiltä vuosilta ei ole. Kumpikin ruotu täytettiin vielä sodan aikana uusilla miehillä, jotka saivat edeltäjiensä lisänimet: Antti Matinpoika Kijhl ja Heikki Matinpoika Stubbe.

Armeija perääntyi Pohjanlahden ympäri kiertäen Ruotsin puolelle. Kijhl ja Stubbe ovat olleet mukana surullisenkuuluisalla Norjan retkellä talvella 1718-19. Paluumatkalla uuden vuoden aikoihin suurin osa joukoista paleltui lumimyrskyssä tuntureille. Mahdollisesti paluumatkalla saatuihin vammoihin Antti Kijl kuoli Jämtlandissa 9.2.1919. Heikki Stubbe palasi rauhan tultua kotiinsa, sai eron vuoden 1733 pääkatselmuksessa ja asui sitten itsellisenä Venetjärven Venetmäessä vaimon ja lasten kanssa. Eron syynä olivat Norjan retkellä paleltuneet jalat. Kirkonkirjojen mukaan Stubbe oli syntynyt 1687, vaimo Kaisa Laurintytär 1692, ja he muuttivat 1750 vaiheilla Jokihonkoon.

Suuri Pohjansota kesti 21 vuotta. Yksi sotilasruotu joutui sen kuluessa asettamaan kolme sotilasta ja riveistä poistuneiden tilalle täydennysmiehet. Isonvihan aikana maa oli venäläisten miehittämä, mutta luultavasti Ala-Honkajoen seutu armeijoiden marssireiteistä sivussa ei kärsinyt niin paljon kuin teiden varsilla tai sotatoimialueilla olevat talot. Olot olivat 1710-luvun lopulla melko vakaat. Miehittäjä peri omien manttaaliensa mukaiset verot. Vuonna 1720 venäläiset ottivat maasta myös sotilaita: yksi mies joka manttaalilta. Miehiä kutsuttiinkin manttaalimiehiksi ja heidät vietiin Turun kautta Venäjälle. Manttaalimiehistä ei ole tiedossa yhtään luetteloa, joten ei tiedetä joutuiko joku Ala-Honkajoen nuori mies Venäjälle, jossa monet kuolivat jo matkan alkuvaiheissa Pietarin seuduilla.

Henkikirjat sotilaiden tutkimuksen lähteinä

Siitä huolimatta, että sotilaat olivat henkirahan maksusta vapaita eivätkä siten ole henkikirjoissa, henkikirjoja voi käyttää lähteinä sotilaiden tutkimuksessa kirkonkirjojen täydentäjänä tai korvaavana lähteenä. Henkikirjoista on apua lähinnä kahdella tavalla: Ensinnäkin sotilaiden vaimot maksoivat henkirahaa ja löytyvät siten henkikirjoista. Rullista löytyy usein tieto, oliko sotilas naimisissa vai naimaton, mutta niissä ei ole vaimojen nimiä. Vaimon nimi löytyy henkikirjasta, jos vain osaa yhdistää jonkun Anna-nimisen sotilaanvaimon oikeaan sotilaaseen. Sotilaiden lapsia henkikirjoista löytyy korkeintaan poikkeustapauksissa. Vaimon avulla selviää myös, missä talossa sotilas on asunut.

Toiseksi henkikirjassa on poikia, veljiä ja renkejä, joista on voinut tulla sotilaita. Kun heistä tulee sotilaita, he eivät enää löydy henkikirjasta. Suuren Pohjansodan aikana henkikirjoista näkee selvästi, miten miespuolinen väestö vähenee 1700-luvun alkuvuosina. Esimerkiksi Ala-Honkajoen taloista Rakennuskoskella on 1695-96 asunut Matti Heikinpoika. Vuonna 1700 sinne tulee Kampikoskelta Paavo Heikinpoika, jolla oli Eufemia-nimien vaimo. Vuonna 1700 Rakennuskoskella on kolmantena henkikirjoitettu Heikki-niminen poka, jota ei ole myöhemmin. Voidaan arvella, vaikka säilyneistä rullista ei näytä löytyvän, että Heikki Paavonpojasta olisi tullut sotilas — joko kaksikas- tai kolmikasmies. Jos hän oli kaksikasmies, hän olisi kuollut ennen vuotta 1707, ja jos oli kolmikasmies, ennen vuotta 1705. Vuosina 1701-1702 Rakennuskoskella on henkikirjoitettu vain isäntä ja emäntä, 1703 näiden lisäksi on ollut yksi henkilö, jota ei ole nimetty. Vaikuttaa todennäköiseltä, että Paavo Heikinpojan poika oli edellä mainittu Juho Paavonpoika Sammi eli Sambo, vaikka Juho ei näy henkikirjoissa. Henkikirjat puuttuvat 1705-08, mutta 1709-12 Rakennuskoskella on henkirjoissa vain naisia: Nihdin vaimo eli itsellinen Maria ja piika Maria. Edellinen voisi olla Juho Paavonpojan vaimo. Henkikirjojen mukaan Kortteistossa oli isäntänä ainakin jo 1700 alkaen ja ainakin vielä 1723 Erkki Tuomaanpoika. Hänen lisäkseen ennen isovihaa on henkikirjoitettu vain vaimo ja yhtenä vuotena piika.

Suuren Pohjansodan ajoilta on ainakin rykmenteittäin olemassa vahvuusilmoituksia sellaisiltakin vuosilta, joilta ei ole säilynyt kattavia rullia. Niistä saatava sotilaiden määrä on yllättävän suuri, kun vertaa lukuja henkilön tarkkuudella saataviin tietoihin. Vaikka poimittaisiin kaikki ne mahdolliset nimet, kuten edellä Heikki Paavonpoika, joiden myöhempiä vaiheita ei tunneta, ja yhdistetään ne rullista saataviin nimiin, niin sittenkään ei saada kokoon kuin osa siitä miesmäärästä, jota vahvuusilmoitukset edellyttäisivät.

Useita vuosikymmeniä rauhan aikaa, jonka katkaisi vain ns. pikkuviha 1741-43

Koko 1720-luku on kulunut sodasta toipumiseen. Ala-Honkajoella se merkitsi uudisasutusta. Voi odottaa, että sotilaatkin pääsivät ruotujakolaitoksen tarkoittamiin rauhan ajan olosuhteisiin: viljelemään torppiaan välillä käyden harjoituksissa. Ruodussa 37 Pertti Sambo ei nuoresta iästään huolimatta ollut pitkäaikainen mies. Vuoden 1733 katselmuksessa hänen tilalleen on tullut Antti Kårssman oli rullien mukaan syntynyt n. 1711, mutta rippikirjojen mukaan jo 1704, ja asui Kortteistossa. Ruotuun 38 otettiin 24.11.1733 Martti Pertinpoika lisänimellä Anckarkrok, joka rullien mukaan syntyi Kyrön pitäjässä (sisältää myös Ikaalisen) n. 1707, mutta rippikirjojen mukan 1713. Hän asui perheineen Venesjärvellä.

Revanssipolitiikkaa ajanut hattupuolue pääsi Ruotsi-Suomessa valtaan vuonna 1739. Heinäkuun lopulla 1741 se julisti sodan Venäjälle. Sota oli huonosti suunniteltu ja heikosti johdettu. Ainoa varsinainen kenttätaistelu hävittiin Lappeenrannan edustalla, joukot perääntyivät Helsinkiin ja antautuivat siellä 24.2.1742. Venäläiset miehittivät lähes koko Suomen kunnes rauha solmittiin seuraavana vuonna. Tätä aikaa kutsutaan pikkuvihaksi. Porin rykmentti ei ehtinyt Lappeenrannan taisteluun, mutta oli mukana antautumassa Helsingissä. Kyrön komppanian katselmuksessa Turussa 27.9.1743 sekä Antti Kårssman että Martti Anckarkrok olivat molemmat paikalla terveinä ja marssikuntoisina mutta aseettomina. Antilla oli kruunun varusteista tallella hattu ja takki, Martilla hattu, liivit ja rensseli.

Sodan jälkeen Rakennuskosken ruodussa ruotuisäntien pyynnöstä Antti Kårsman vaihdettiin 21.9.1745 uuteen mieheen Matti Matinpoika Kårssman (Korssman) (s. 1708), joka palveli sotilaana kunnes 3.3.1758 katsottiin palvelukseen kelpaamattomaksi (mycket siuklig). Matti oli silloin 42-vuotias, perheellinen ja syntynyt Pohjanmaalla. Samana päivänä Matin tilalle palkattiin rullan mukaan 21-vuotias Ikaalisten pitäjässä syntynyt Yrjö Erkinpoika (kirkonkirjoissa, s. 8.4.1735, k. 10.3.1816), joka sai edeltäjiensä lisänimen Kårssman (Korssman). Mainitussa vuoden 1758 katselmuksessa myös Martti Anckarkrok sai eron, koska ei enää kelvannut sotapalvelukseen. Ikä ei Marttia 40-vuotiaana vielä voinut painaa, mutta pitkä 23 vuoden palvelusaika on varmasti ollut rasittava, koska sairaalloisuuden lisäksi hänellä oli kuulovika. Samana päivänä tilalle otettiin reservimies Tuomas Matinpoika, joka sai saman lisänimen Anckarkrok. Tuomas oli 20-vuotias ja syntynyt Ikaalisissa, silloin vielä naimaton.

Pikkuvihan jälkeen rauhan aikaa oli lähes 20 vuotta. Sinä aikana tapahtui kaksi merkittävää asiaa. Suomenlinnaa (Sveaborg) alettiin rakentaa Helsingin edustalle Suomen puolustuksen lukoksi. Raskaissa rakennustöissä käytettiin paljon sotilaita työvoimana. Porin rykmentistäkin oli ajoittain siellä töissä usean sadan miehen komennuskuntia. Joitakin luetteloita komennuskunnista on löydettävissä. Maaliskuussa 1750 Kyrön komppaniasta oli linnoitustöissä korpraali ja 43 miestä, mutta joukossa ei ollut alahonkajokelaisia. Toukokuussa 1754 Matti Korsman oli niiden 51 Kyrön komppanian miehen joukossa, jotka oli komennettu linnoitustöihin edellisen kuun lopulla. Seuraavann vuoden 1755 keväällä oli Martti Anckarkrookin vuoro olla rakennustöissä, mutta hänet on merkitty siellä sairaaksi.

Toinen merkittävä uudistus oli vara- eli rerservimiesten asettaminen (reserv, vargeringskarl). Kahden sotilasruodun oli määrä yhdessä asettaa yksi reservimies, joka aikanaan siirtyisi varsinaisen miehen tilalle, kun paikka vapautuisi. Ruotu 37 asetti varamiehen yhdessä ruodun 35 (Parkano) kanssa ja ruotu 38 yhdessä ruodun 125 (Leppäruhka) kanssa. Reservimiesaika laskettiin mukaan palvelusvuosiin. Alkuvuosina vain osa reservimiehistä oli määräysten mukaisesti asetettuina. Vaikuttaa siltä, että Kyrön komppaniassa ensimmäiset varamiehet on asetettu 7.3.1750. Rakennuskosken ruodussa ei ollut varamiestä vielä 1758, mutta 3.3.1758 Koivukosken ruotuun otettiin reservimieheksi Tuomas Juhonpoika, joka oli 20-vuotias, naimaton ja Ikaalisten pitäjässä syntynyt. Tuomas kuitenkin sai jo samana päivänä ylennyksen varsinaiseksi sotamieheksi eikä uutta varamiestä tullut heti tilalle. Vuoden 1758 varamiesrullassa reservimiehillä ei ole lisänimiä, mutta myöhemmin heillä on samalla tavalla lisänimi kuin varsinaisilla ruotumiehillä, mutta reservimiehen lisänimi usein muuttui silloin kun hän siirtyi varsinaiseksi mieheksi.

Pommerin sodasta Kustaa III:n sotaan

Ruotsi aloitti vuonna 1757 sodan Itämeren etelärannikolla Pommerissa valloittaakseen takaisin suuressa Pohjansodassa menettämänsä alueet. Vastustajana oli sen ajan nouseva sotilasmahti Preussi, mutta sodassa oli mukana useita Euroopan valtioita. Ruotsissa ja Suomessa sotaa kutsutaan Pommerin sodaksi, muualla Euroopassa 7-vuotiseksi sodaksi. Sotaa oli käyty useita vuosia ennenkuin heinäkuussa 1761 määrättiin, että 500 miehen vahvuinen pataljoona Porin rykmentistä lähetettäisiin Pommeriin. Pataljoona kokoontui Loimaalle 14. syyskuuta ja päälliköksi tuli majuri Frans Henrik von Knorring. Hangosta pataljoona siirrettiin kuudella laivalla Stralsundiin. Kaksi upseeria, kolme aliupseeria ja 60 miestä siirrettiin suomalaiseen krenatööripataljoonaan joka muiden ruotsalaisten mukana eteni joulukuun viimeisenä päivänä Malchinia kohti. Muut porilaiset lähetettiin Grimmeniin. Suomenlinnan rakennuttajana kuuluisaksi tullut Augustin Ehrensvärd oli joukkojen johtajana ja onnistui taistelun jälkeen pääsemään ajoissa Malchinissa piiritettyinä olevien ruotsalaisten avuksi. Tammikuun alussa 1762 käytyihin taisteluihin sotatoimet loppuivat.

Porilaiset olivat talvella 1762 talvileirissä Loitzissa. Rauha solmittiin 22. toukokuuta ja porilaiset kotiutettiin kesäkuussa. Kyrön komppaniasta ruodun 37 miestä ei komennettu Pommeriin, mutta ruodun 38 mies Tuomas Anckarkrook oli mukana ja kuoli Pommerissa 10. heinäkuuta 1762. Hänen täytyy olla jo kesäkuussa ollut niin sairas, ettei häntä ryhdytty kotiuttamaan.

Pommerin sotaa seurasi yli 20 vuoden pituinen rauhan kausi. Työkomennukset linnoitusten rakennustöihin jatkuivat tänä kautena. Suomenlinnassa riitti loputtomasti rakentamista. Ensimmäinen pääkatselmus Pommerin sodan jälkeen oli vuonna 1768. Rakennuskosken ruodussa oli 31-vuotias ja 10 vuotta palvellut Yrjö Erkinpoika Kårssman. Koivukosken ruotuun otettiin Pommerissa kuolleen Tuomas Anckarkrokin seuraaja korpraaliruodusta nro 108 ruotujen kesken laaditulla kirjallisella sopimuksella reservimies Jaakko Juhonpoika, joka sai lisänimen Anckarkrok. Katselmuksessa hän oli 29-vuotias ja palvelut yhden vuoden. Jaakko sai eron jo 19.3.1773 ja tilalle palkattiin 20.9.1773 Aapo (Aabraham) Steen. Kirkonkirjojen mukaan hän oli Heikinpoika ja syntynyt 18.12.1738. Vuoden 1775 katselmuksessa 16. kesäkuuta Messukylässä hän oli 36-vuotias, pituus oli 11 korttelia 3 ¼ tuumaa. Samassa katselmuksessa Yrjö Korsman oli 38-vuotias ja oli jäänyt silloin sairaana kotiin, mutta hänen todetaan olevan erittäin hyvä kirvesmies. Yrjö oli kotona sairaana myös Parolan malmilla kesäkuussa 1779 pidetyn katselmuksen aikoihin. Pituudeksi ilmoitetaan silloin 5 jalkaa 7½ tuumaa. Aapo Stén oli paikalla, mutta hän sai eron palveluksesta, koska hän oli vammauttanut vasemman reitensä.

Koivukosken ruotuun otettiin 13.12.1779 ruodun varamies Juho Sten, joka hyväksyttiin palveluskelpoiseksi 1.3.1780. Hän kuoli kuitenkin jo 3.10.1780. Ruotu palkkasi talvella 1782 tilalle uuden miehen, jolla oli aivan sama nimi, Johan Stén. Jälkimmäinen Juho (s. 28.1.1757) oli Luolaisten malmilla 5.7.1782 pääkatselmuksessa 25 vuotta 5 kuukautta vanha, palvellut neljä kuukautta, pituus 5 jalkaa 9 tuumaa, ja silloin hänet hyväksyttiin palvelukseen. Luolaisten malmilla pidettiin seuraavakin pääkatselmus 22.6.1785. Yrjö Korsman oli nyt terveenä paikalla, mutta Juho Sten oli todistuksen mukaan sairaana.

Vuonna 1788 Ruotsi aloitti Kustaa III:n sodan nimellä tunnetun sodan Venäjää vastaan hyökkäämällä Savossa rajan yli 29. heinäkuuta. Sotaa käytiin vaihtelevalla menestyksellä kunnes rauha solmittiin Värälässä 14.8.1790. Tähän sotaan liittyi upseereiden solmima ns. Anjalan liitto. Kyrön komppanian miehistä on 12.9.1788 luettelo Anjalan leirissä. Ruodussa 37 oli Bränn ja ruodussa 38 Sten. Juho Sten osallistui siten rykmentin mukana Kustaa III:n sotaan Itä-Suomessa. Yrjö Korsman lienee ollut liian vanha rintamalle. Bränn-niminen mies lieneekin ruotujen 35 ja 37 yhteinen reservimies Pertti Bränn, joka siirrettiin vakinaiseksi mieheksi 20.8.1789. Hänet sijoitettiin Kankaanpään ruotuun nro 35 lisänimellä Hopp. Pertin edeltäjä Aapo Hopp oli ammuttu kuoliaaksi 13. kesäkuuta 1789 Porosalmen (Porrassalmi) taistelussa.

Rakennuskosken ruodun uusi sotilas oli Kalle Kårsman (Korssman, s. 16.2.1761, k. 3.1.1843), joka katselmuksessa 26.10.1789 oli 25 ¾ vuotta vanha, palvellut (ilmeisesti varamiehenä) 3½ vuotta ja oli tasan 6 jalkaa pitkä. Ei ole selvinnyt, mistä Kalle tuli ruotuun. Koivukosken ja Leppäruhkan ruotujen varamies Yrjö Spräng siirrettiin 15.12.1788 Leppäruhkan ruodun varsinaiseksi mieheksi nimellä Yrjö Stolt, ja reserviruodut olivat sen jälkeen täyttämättä. Maarintamalla sodan tunnetuimmat taistelut käytiin Porrassalmella, ensimmäisen kerran 13.6 ja toisen kerran 18.6. Porrassalmi oli kapeikko Mikkelin eteläpuolella, josta venäläiset yrittivät päästä läpi. Venäläisiä johti suomalainen Sprengtporten. Ensimmäisessä ottelussa puolustuksessa olleet Savon ja Porin rykmentit saivat majuri Jägerhornin johdolla torjuntavoiton. Ottelu oli alkanut kiivaalla ammunnalla. Suomalaisilta olivat ammukset viiden tunnin taistelun jälkeen loppumassa ja miehet kääntymässä pakosalle. Jägerhorn käänsi tilanteen voitoksi huutamalla suomeksi, että vihollinen on perääntymässä ja että nyt saadaan saalista. Suomalaiset aloittivat vimmatun käsikähmän. Taistelussa porilaisten kapteeni Georg Karl von Döbeln sai otsaansa kuuluisaksi tulleen haavansa. Döbeln totesi taistelun jälkeen, että se oli ensimmäinen voitto sitten Kaarle XII:n aikojen, joka jättää muiston ruotsalaisten urheudesta ja nimestä (som uplifvar svenska tapperheten och svenska namnet). Torjuntavoiton hyöty jäi lyhytaikaiseksi. Jo 18.6. venäläiset tulivat uudelleen ja puolustajat joutuvat vetäytymään saarrostusuhan takia.

Joukot perääntyivät Joroisiin ja loppuvuonna sodittiin eteläisessä Savossa. Porilaiset olivat talvimajoituksessa Kallislahden kylässä. Talven tullen puhkesivat kenttätaudit ja moni sortui niihin. Keväällä ennen rauhan solmiamista elokuussa oli vielä joitakin sotatoimia. Porilaisten kokonaistappiot sodan aikana olivat 8 upseeria ja 943 aliupseeria tai miestä. Luvussa ovat mukana haavoittuneet, kaatuneet, vangitut ja tauteihin kuolleet. Porilaisten kotiseudut jäivät sotatoimien ulkopuolelle, mutta sodasta palaavat sotilaat toivat mukanaan kulkutauteja, joihin moni menehtyi vuosina 1790-92.

Ruotsin vallan loppuaika

Kustaa III:n aika oli valistuneen itsevaltiuden aikaa, jolloin uudenlaisia ja inhimimillisempiä aatevirtauksia levisi. Yhtenä ajan merkkinä voidaan pitää sitä, että Kustaa III:n sota oli ensimmäinen sota, jolloin tavallisille rivimiehillekin voitiin myöntää kunniamerkkejä. Yksi mitalin saajista oli Kalle Korsman, joka oli haavoittunut Porrassalmella 13.6.1789. Mitali myönnettiin kentällä osoitetusta urheudesta (medaille för tapperhet i fält). Tarkkaa tietoa siitä, milloin mitali myönnettiin, ei ole, koska se mainitaan ensimmäisen kerran vasta vuoden 1804 katselmusrullassa. Kalle sai tunnustusta toisellakin tavalla. Hänet ylennettiin 24.3.1790 korpraaliksi ja nautti siitä alkaen toisen korpraalin palkkaetuja.

Sodan jälkeen Koivukosken ruodun sotilas Juho Sten sai 34-vuotiaana 10.5.1790 eron palveluksesta niskasäryn ja säärissä olevien parantumattomien suonikohjujen takia. Hän ehti palvella kuukautta vaille 8 vuotta. Uudeksi mieheksi otettiin 1.6.1790 varamies Antti Steen, joka kuoli jo 25. seuraavaa heinäkuuta. Vasta 30.4.1792 tilalle otettiin Meijerfeldtin vapaametsästäjien (Meijerfeldtska friskyttarne) entinen sotilas Johan Sneck, mutta tämä kuoli jo 30.3.1793. Ruotu jäi täyttämättä ja oli pääkatselmuksen 11.7.1795 aikaan edelleen tyhjä, jolloin todetaan vain, että saa jäädäkin tyhjäksi (förhåller sig så). Kesällä 1800 tilanne oli sama. Säästyneet menot ohjattiin sota-akatemian hyväksi (vacant för kongl. Krigs Academien). Tilanne muuttui vasta, kun 30.9.1801 ruodun varamies Reetu (Fredrik) God (s. 30.11.1775) siirrettiin varsinaiseksi sotilaaksi. Kesäkuussa 1804 hän oli 28-vuotias, palvellut 8 vuotta (mukaan luettuina vuodet varamiehenä), naimisissa ja pituus oli tasan 6 jalkaa. Hyväksyminen sotilaaksi tapahtui vasta tässä katselmuksessa.

Vuoden 1800 vaiheilla Euroopassa käytiin lähes jatkuvasti sotia Napoleonin ajan Ranskan laajentumispolitiikan seurauksena. Ruotsi-Suomessa jatkuivat rauhalliset ajat varsin pitkään. Pieni esinäytös tulevasta koettiin kesällä 1807, jolloin Porin rykmentistä määrättiin 600 miehen pataljoona siirtymään Pommeriin. Pataljoona laivattiin Hangosta Rügenin kautta Stralsundiin heinäkuun lopulla, jota ranskalaiset yrittivät saada haltuunsa. Elokuussa porilaiset olivat torjumassa yhtä ranskalaisten rynnäkköä, mutta sitten Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf päätti luopua Pommerin puolustamisesta. Porilaiset viimeisinä ruotsalaisina joukkoina lähtivät Stralsundista 20. elokuuta ja pääsivät lokakuussa takaisin Hankoon.

Suomen sota

Kustaa IV Adolfin politiikka oli Napoleonin vastaista ja hän oli yksi Englannin liittolaisista. Venäjän keisari Aleksanteri I teki Napoleonin kanssa sopimuksen, jossa hän sai luvan asevoimin pakottaa ruotsalaiset luopumaan Napoleonin vastaisesta politiikasta. Ruotsin puolella tiedettiin odottaa hyökkäystä. Mutta ennenkuin tarkastellaan itse sodan kulkua, tarkastellaan millaisilla miehillä Ala-Honkajokelaiset ruodut sotaan osallistuivat.

Aloitetaan varamiehistä. Ruotujen 35 ja 37 yhteisenä varamiehenä oli 10.2.1806 Herman Bränn, ikä 35 vuotta, palvellut jo 13½ vuotta, pituus 5 jalkaa 10 tuumaa, naimisissa. Ruotujen 38 ja 125 reservimies Matti Bra oli kuollut 7.7.1805. Nyt helmikuussa 1806 isännät esittivät renki Matti Sipinpojan, joka oli 19-vuotias, 11 korttelia 1 tuumaa pitkä. Tämä hyväksyttiin ja otti käyttöön lisänimen Bra. Matti Bra ja Herman Bränn olivat varamiehinä myös Suomen sodan aattona tammikuussa 1808. Matin pituutena ilmoitetaan silloin 5 jalkaa 10 tuumaa. Varsinaisina sotamiehinä olivat jo ennen mainitut korpraali Kalle Korsman ja sotilas Reetu God. Miten miehet sodasta selvisivät ei ole helposti selvitettävissä, koska viimeinen täydellinen katselmusrulla Porin rykmentistä on tammikuulta 1808.

Puolustussuunnitelmana oli sijoittaa Svartholman ja Suomenlinnan linnoituksiin niin paljon joukkoja kuin mahdollista, ja muut joukot vetäytyisivät Pohjanmaalle odottamaan vahvistuksia Ruotsista, jolloin käytäisiin vastahyökkäykseen. Armeija vetäytyi venäläisten edeltä. Kovilla pakkasilla jouduttiin purkamaan latoja nuotioiksi marssilepojen aikana. Kevääseen mennessä oli peräännytty Siikajoelle asti, jossa käytiin sodan ensimmäinen taistelu. Ruotsalaisten voitettua perääntyminen kääntyi etenemiseksi. Heinäkuun 13. päivä käytiin Lapualla yksi sodan suurimmista taisteluista. Taistelu kesti 13 tuntia. Voiton saavuttamisessa huomattava ansio lankeaa porilaisille. Taistelun ratkaissutta rynnäkköä, jolla porilaiset valtasivat Lapuan Isokylän, on sanottu Porin rykmentin kaikkien aikojen yhdeksi suurimmista uroteoista. Hyvin todennäköisesti Ala-Honkajoen miehet olivat Kyrön komppanian riveissä ja rynnäkössä osallisina. Voiton jälkeen ruotsalaiset jatkoivat etenemistä Alavuden kautta Virtain Herraskoskelle asti.

Savon rintamalla oli käyty tehokasta viivytyssotaa, mutta venäläisten etenemistä siellä ei onnistuttu pysäyttämään. Adlercreutzin joukot joutuivat Etelä-Pohjanmaalta vetäytymään Pohjois-Pohjanmaalle saarrostusuhan takia jo syksyllä. Kesällä oli taisteltu mm. Kauhajoella ja Porin rykmentistä oli lähetetty kuuluisaksi tullut Rothin ja Spoofin sissipartio Tampereen suuntaan häiritsemään venäläisten huoltoyhteyksiä. Partion miehet oli koottu Ruoveden ja Vesilahden komppanioista, joten alahonkajokelaisia siinä ei ollut mukana. Pääarmeijan perääntyminen jatkui Pohjanlahden taakse Ruotsin puolelle asti. Seuraavana vuonna maaliskuussa 1809 solmittiin aselepo. Sodan päättyessä Porin rykmentin vahvuus oli 711 tervettä ja 304 sairasta korpraalia ja miestä. Rauhanehtojen nojalla koko ruotujakoinen sotaväki lakkautettiin samana vuonna. Päällystö sai asua virkataloissaan niin kauan kuin elivät, mutta sotilaat menettivät oikeutensa sotilastorppiin ja saivat tulla toimeen niin hyvin kuin taisivat.

Tiedot alahonkajokelaisten osallistumisesta Suomen sodan tapahtumiin ovat satunnaisia. Yksi luettelo kertoo mitä kruunun tavaroita Kyrön komppanian sotilaat olivat kadottaneet. Luettelo on laadittu 25. lokakuuta 1808. Numero 37 Korssman oli kadottanut pullon (flaska) Lapuan taistelussa, joten hän oli siihen taisteluun osallistunut. Vuoden 1809 puolella on laadittu nimiluettelo Kyrön komppanian miehistä. Korpraali Korssman on ilman huomautuksia riveissä, mutta ruotu 38 miehen haavoittumisen takia täyttämättä (vacant af blessor). Varamiehistä Brän oli ollut sairaana, mutta näyttää toipuneen, koska sairas-sana on viivattu yli. Varamies Bra näyttää voineen hyvin. Toinen päiväämätön nimirulla on Porin rykmentin ensimmäisen kenttäpataljoonan toisesta komppaniasta. Varamiehet olivat sodassa mukana, koska Brän on siinä terveenä, mutta Bran kohdalla on huomautus, että hänet olisi lähetetty 2.4. Oulun sairaalaan, josta hän palasi jo 9. päivä. Korpraali Korssman on paikallaan, mutta ruotua 38 ei ole mainittu ollenkaan. Toista pataljoonaa, jossa Kyrön komppanian miehet olivat, johti everstiluutnantti.

Hämeenkyrön historian mukaan Lapuan taistelussa osoitetusta urhoollisuudesta palkittiin lokakuussa 1808 Kyrön komppaniasta vääpeli Laube, sotamies Heikki Lätt ja muuan korpraali ”leijonamitallilla”. Valitettavasti ei tiedetä kuka tämä korpraali oli. Kalle Korssman palasi sodasta kotiin Kortteiston maille ja on kirkonkirjojen mukaan sitten Multisillan uudistilallinen. Häntä sanotaan myös verojääkäriksi (skattejägare), joka käytännössä tarkoittaa uudistilallista. Uudistilan asujana seurasi poika Iisakki, mutta tämä kuoli 42-vuotiaana ennen isäänsä v. 1842. Multisillan seuraava asuja oli Juho Erkinpoika (s. 16.3.1804), jonka vaimo Heta Maija (s. 23.1.1807) oli Kallen tytär.

Suomen sodan jälkeen entisille ruotusotilaille alettiin myöntää eläkkeitäkin, joista ensimmäiset myönnettiin 4.12.1812. Kalle Korssman oli yksi näistä ensimmäisistä eläkkeensaajista. Vuoteen 1824 mennessä eläkkeitä oli Kyrön komppanian miehille myönnetty nelisenkymmentä. Sittemmin myönnettiin vielä muutama eläke lisää, viimeinen vuonna 1840.

Kirjallisuutta

Suomenkielistä kirjallisuuta on valitettavan vähän (löytyy kyllä Suomen yleistä historiaa käsitteleviä kirjoja, maakunta- ja pitäjänhistorioita, joissa on lukuja sodista ja sotaan osallistumisesta). Ruotsissa tai ruotsinkielellä julkaistua kirjallisuutta sitäkin enemmän. Seuraavassa on pieni valikoima kirjallisuudesta.

• 
  
• Ulf Sundberg: Svenska krig 1521-1814, Lund 1998. 
• Mauno Jokipii: Vanhan Ruoveden historia I, 2. painos, Jyväskylä 1989, s. 414-433.
• Terhi Nallinmaa-Luoto: Hämeenkyrön historia II, Vammala 1990, s. 257-264.
• Margus Laidre: Segern vid Narva, början till en stormakts fall, Stockholm 1996.
• Erik Lindh: Kongliga Björneborgs regemente, Helsingfors 1928 (myös suomennettuna).
• J. Mankell: Anteckningar rörande finska arméens och Finlands krisgshistoria, Stockholm 1870.

Arkistolähteitä

• KrA (Ruotsin Sota-arkisto, vrt SVAR:n arkistoluettelot)
• Vanhempi sarja rullia (Serien Rullor) -1723: Rullor 1700: 4, 1700: 7, 1701: 2, 5, 1709: 2, 1710:10 (mikrok. K02812, K02815, K02831, K02834, K02971)
• Pääkatselmusrullia (General munster rullor): PJR 1712 (mikrok. K05478), 1737 (K05481), 1743 (K03165), 1785 (K05482), 1788 (K03172)
• Kansallisarkisto (aikais. Valtionarkisto, VA)
• Militaria PJR 167 (mf 54944), 169 (mf 549454), 170 (mf 54946), 171 (mf 54947), 172 (mf 54948), 173 (mf 54949), 176 (mf 54978), 182 (mf 54984), 184 (mf 54985), 187 (mf. 55019)
• Klemetti kopiokoelma, PJR 3 (mf 55029)
• Senaatti, sotilaskonttorin arkisto (B a 1, luettelo myönnetyistä eläkkeistä 1812-42)
• Suomen asutuksen yleisluettelo (SAY), Ikaalinen.
• Kirkonarkistot (mikrofilmeinä): Ikaalisten, Isojoen ja Kankaanpään rippi- ja historiakirjoja, mf UK 177, JK 510-513, 765-766. 
• Skrift och communion boock uprättadt anno 1734, Ikaalisten vanhiman rippikirjan selväkielistetty versio, Suur-Ikaalisten Sukututkijat ry, Ikaalinen 1998.