Sukututkimuksen määritelmä

Genos 1999: 123-126.

Kirjoituksen lähtökohtana on tyytymättömyys siihen tapaan, jolla sukututkimusoppaat ja muu sukututkimuskirjallisuus määrittelee sukututkimuksen. Määrittelytapoja voi yleisesti ottaen luonnehtia toteamukseksi siitä, mitä kulloisenkin kirjoittajan mielestä sukututkimuksen tulisi olla. Tässä kirjoituksessa sukututkimus määritelmänä pyritään lähtien joistakin mahdollisimman yksinkertaisista perustermeistä. Ehkä määrittelytapaa voisi luonnehtia tietoteoreettiseksi tai atomiteoreettiseksi, koska lähtökohtana on yksittäinen tiedon murunen, ”atomi”, josta suuremmat kokonaisuudet saavat alkunsa. 

Tarkastellaan kuitenkin aluksi, miten sukututkimus on tähän asti määritelty. Tunnetussa sukututkimuksen oppaassaan Alf Brenner katsoi, että sukututkimus kuten muukin tutkimus pyrkii tietopiirin laajentamiseen. Tutkimuksen kohteena ovat ihmiset. Halutaan tietoja heidän polveutumisestaan, niistä verisiteistä, jotka yhdistävät heitä ryhmiksi, heidän sisäisistä ja ulkoisista ominaisuuksistaan ja niiden määräämästä elämänkulusta, eikä vähimmin heidän suhteistaan yhteiskuntaan. Brennerin mukaan sukututkimuksen tehtävät voidaan jakaa kahteen pääryhmään, historialliseen ja biologiseen. Sirkka Karskela Sukututkijan tietokirjassa sanoo, että ”sukututkimus (genealogia) on historiatiede, joka etsii ja selvittää samasta kantaisästä polveutuvien henkilöiden polveutumissuhteita, sukujen ilmenemis- ja toimintamuotoja ja tutkii sukujen henkilöiden elämää ja ympäristöä.” Otavan ison tietosanakirjan mukaan ”Sukutiede, sukututkimus, genealogia, on tiede, joka tutkii henkilöiden keskinäisiä polveutumissuhteita lähinnä hist. aineiston pohjalta. Se on tärkeä historian, oikeus- ja valtiotieteen, sosiologian sekä myös biol. tieteiden (lähinnä perinnöllisyysopin) aputiede.”i 

Bengt Hildebrand on ottanut lähtökohdaksi sukututkimukselle sukutunteen, joka muuttuu suku-uteliaisuudeksi, henkilöiden tuntemusta seuraa puolestaan halu tuntea nämä syvällisemmin. Hänelle sukututkimus on historiatiedettä, jossa tutkimusmenetelmänä on ns. historiallinen metodi. Silloin, kun halutaan erottaa perheen ja suvun tutkimus kansan, valtion ja maan tutkimuksesta käytetään termejä sukuhistoria (släkthistoria) ja genealogia painotettaessa kokonaisuutta. Mutta jos halutaan kuvata lähinnä yksittäisten ihmisten kehitystä ja toimintaa, puhutaan henkilöhistoriasta, jota termiä käytetään myös laajemmassa merkityksessä sisältämään sekä genealogian että elämäkerrat (biografi). Hänen mukaansa genealogia on historian aputiede kun taas elämäkertatutkimus on erityisestä näkökulmasta tehtyä historian tutkimusta.ii 

Tanskassa Albert Fabritius ja Harald Hatt katsovat sukututkimuksen kuuluvan pikemminkin yhteiskunta- kuin historiatieteisiin. Heidän mukaansa sukutiede eli genealogia voidaan määritellä tieteelliseksi tutkimukseksi yksityisten ihmisten polveutumissuhteista riippuvista henkilökohtaisista, fyysisistä ja henkisistä olosuhteista sekä yhteiskunnallisesta asemasta ja elämänkohtaloista. He viittaavat kuitenkin ruotsalaiseen Johan Wretmaniin, joka on tehnyt sukutieteessä eron vanhemman kapea-alaisemman ja uudemman laaja-alaisemman käsitemääritelmän välillä. Kapea-alaisemmassa määritelmässä olennaisia piirteitä sukutieteelle ovat varsinaiset genealogiset faktat (syntymä, vihkiminen ja kuolema) sekä yhteiskunta-asema ja henkilöiden keskinäiset sukulaisuussuhteet sekä näiden selvittäminen ja dokumentointi. Laajemmassa merkityksessä sukutiede on Ottokar Lorenzin määrittelemä: ”sit fulde indhold og sit egentlige präg ved at iagtage mennesket, således som dette erkendes i sit personlige avlings- og afstamningsforhold med hensyn til sine fysiske, psykiske og sociale egenskaber”. Historiatieteisiin sukutiede tulee lähteidensä kautta, joihin on sovellettava historialliskriittistä metodia.iii 

Yksittäisistä tiedon murusista elämäkerraksi 

Jos unohdetaan kaikki edelläesitellyt määrittelytavat ja yritetään lähteä liikkeelle niinsanotusti puhtaalta pöydältä. Peruslähtökohta sille, että jostakin jotakin tiedetään on yksittäinen tieto. Voitaisiin puhua tiedon ”atomista”, tiedon perusytimestä. Tästä atomista käsin voidaan kaikki muut sukututkimuksen käsitteet johtaa. Mutta mitä on edellytettävä, että yksittäinen tietoatomi on tietoa? Yksittäinen tiedon perusosa on tapaus, tapahtuma, j|ota ei enää voi jakaa pienempiin osiin. Jotta tapahtuma on täysin tunnistettu, siitä tulisi tietää, saada vastaus kysymyssarjaan 

kuka — mitä — missä — milloin  

Tiedolla on siten useita ulottuvuuksia. Tiedon perusosaa voidaan verrata kristallikiteeseen, joka hiottuna valaisee kauas. Hiominen olisi kysymyssarjaan kuka, mitä, missä ja milloin vastaamista. Olkoot esimerkkinä vaikkapa syntyminen. Itse tapaus (kohta mitä) on syntyminen. Tästä tiedosta ei ole mitään hyötyä ellei myös tiedetä kuka syntyi. Koska kaikki henkilöt ovat joskus syntyneet, tieto on merkityksetön ellei myös tiedetä milloin ja missä on syntynyt. Mitä tarkemmin aika ja paikka tunnetaan, sitä parempi. Tapana on kirjata aika päivämäärän tarkkuudella ja paikka kotikunnan tai seurakunnan tarkkuudella. 

Tietoatomi piirroksena

Tiedon perusosista syntyy elämäkerta, kun kaikki tiettyyn henkilöön liittyvät tietoatomit kootaan yhteen:

Kaikki alkaa syntymästä ja kasteesta päättyy kuolemaan ja hautaukseen. Näiden välissä on lukematon joukko tapauksia. Kun nämä kaikki yhdistetään, muodostuu elämäkerta

Elämäkerta nimetään yleensä kyseisen henkilön mukaan. Käytetään yksinkertaisempia merkintöjä siten, että tehdään ero miespuolisten ja naispuolisten välillä:

Syntymätiedon kuka-osassa nimi antaa samalla vastauksen myös kysymykseen, onko syntynyt poika vai tytär. Tätä tietoa tarvitaan seuraavassa, kun rakennetaan kytkentöjä eri elämäkertojen välille.

Elämäkertojen väliset yhteydet eli sukulaisuussuhteet

Tiedon perusosista koostuvista elämäkerroista päästään sukututkimukseen, kun elämäkertojen välille luodaan yhteyksiä, kytketään elämäkerta toiseen elämäkertaan. Itse asiassa yksittäinen tietoatomi sisältää kytkentöjä. Esimerkiksi syntymätiedossa on sisäänrakennettuna kytkentä vanhempien ja lasten välillä (keille syntyy kuka). Kytkentää voidaan nimittää sukulaisuussuhteeksi. Mutta ennenkuin voi olla lapsia, pitää olla olemassa vanhemmat. Siksi ensimmäinen kytkentä tapahtuu avioliittona

Miehen ja naisen välillä voi olla suhde ilman solmittua avioliittoa ja silloin on tapana merkitä

Avioliitosta syntyy usein lapsia ja silloin syntyy toinen sukulaisuuden laji ja uudenlainen kytkentä elämäkertojen välille: verisukulaisuus, polveutumissuhde ja eri sukupolviin kuuluvia henkilöitä. Muodostuu perhe.

Pystysuora viiva erottaa ylhäältä alas edettäessä eri sukupolvia samassa perheessä ja vaakasuora viiva yhdistää samaan sisarussarjaan kuuluvia. Kaavioita voidaan piirtää myös vasemmalta oikealle eteneviksi. Tällöin vaakaviiva erottaa eri sukupolvia ja pystyviiva yhdistää sisaruksia. Vanhempien ja lasten muodostamaa kokonaisuutta kutsutaan perheeksi.

Suku muodostuu perheistä ja useista sukupolvista

Yksi perhe ei ole vielä suku. Suvussa on useita keskenään sukua olevia perheitä, jotka polveutuvat samasta lähtöhenkilöstä, kantaisästä tai kantaäidistä, yleisemmin sanottuna kantavanhemmista. Edellä olevasta perheestä kehittyy suku, kun lapset avioituvat, saavat lapsia ja niin edelleen

Kun verrataan tulosta alussa esiteltyihin aikaisempiin sukututkimuksen määritelmiin, huomataan, että on päädytty sukututkimuksen ahtaampaan määritelmään, mutta siten, että on johdettu yksittäisestä tietoatomista. Määritelmän johtoa voidaan kehittää vielä kohti laajempaa määritelmää olettamalla, että on olemassa kaikkien sukujen kokonaisuus — yhteiskunta. Tästä seuraisi yksittäisten tapahtumien välityksellä suvun jäsenten toiminta kokonaisuuden osana.

Oma kysymyksensä on sukututkimuksen lähteiden ja tietoatomien välinen suhde. Lähteet välittävät tietoa enemmän tai vähemmän hyvin tietoatomista eli toisin sanoen vastaavat enemmän tai vähemmän hyvin kysymyssarjaan kuka - mitä - missä - milloin. Kun lisäksi otetaan huomioon, että aina syntymästä ei kerro ensisijainen lähde (syntyneiden luettelo) vaan yksi tai useampi toissijainen lähde (rippikirja, muistitieto, hautakivi), niin sukututkimus liittyy historiatieteisiin sillä tavalla kuin Ottokar Lorenz sen johdatteli: historiatieteeksi sukututkimus tulee lähteidensä kautta ja silloin siihen on sovellettava historialliskriittistä metodia.

 Alf Brenner: Sukututkimuksen opas, Helsinki 1956, s. 11-13; Sirkka Karskela: Sukututkijan tietokirja, Naantali 1983, s. 3; Otavan iso tietosanakirja, Keuruu 1964, osa 8, p. 272.

  Bengt Hildebrand: Handbok i släkt- och personforskning I, London 1977, s. 7-12. ”Släktkänslan alstrat släktintresse, personkännedom leder vidare tillönskan om vidgad personkunskap”.

  Albert Fabritius og Harald Hatt: Håndbog i slägtsforskning, 3. udgave, Köbenhavn 1982, s. 27. Siinä mainitut lähteet ovat: Johan Wretman: Släktvetenskapen med hänsyn till svensk forskning. Stockholm 1924; Ottokar Lorenz: Lehrbuch der gesammten wissenschaftlichen Genealogie, Berlin 1898.

Ala-Honkajoen ruotusotamiehet

 Ilmestynyt Ala-Honkajen kylätoimikunnan (Kankaanpään pitäjässä) kotisivulla ja julkaistaan aikanaan myös kyläkirjassa vuonna 2000.

Porin läänin jalkaväkirykmentti (käytämme lyhenteitä Porin rykmentti tai PJR) siirtyi ruotujakolaitokseen vuonna 1694 ja Suomen sodan rauhanehtojen vuodelta 1809 nojalla ruotujakolaitos lakkautettiin. 

Ensimmäinen pääkatselmusrulla Porin rykmentistä on vuodelta 1712 ja sellainen, josta näkyvät myös ruotujen ylläpitäjät, vasta vuodelta 1728, joten otetaan se tarkastelun lähtökohdaksi. Kankaanpään seudun miehet vanhan Ikaalisten pitäjän osana löytyvät Kyrön (Hämeenkyrön) komppaniasta. Siinä on kaksi ruotua, joita ylläpitävien talojen joukossa ovat Ala-Honkajoen silloiset talot, ruodut 37-38 (suomennettuna):

37.  Bukenuskårpi, Matti Heikinpojan kruununtalo, sotilasmanttaali 1/3, Samminmajasta Lauri Yrjönpojan 1/3 sotilasmanttaalia, Matti Laurinpojan talo 1/3, Kortteistosta (Kårdjsto) Erkki Ombin talo 1/6. Sotilas Juho Paavonpoika Sambo vanhasta varsinaisesta rykmentistä jäi vangiksi Lesnajassa, palasi lokakuussa 1722 komppaniaan ja sai 27.9.1727 eron palveluksesta. Huomautuksissa: Sambolla on vikaa oikeassa silmässä, vasen silmä on poissa, on haavoittunut molempien olkapäittensä läpi, on palvellut 17 vuotta, on 70 vuotta vanha. Ruotu esitti uudeksi mieheksi Pertti Samboa, joka oli 20-vuotias ja syntynyt Tukholmassa. Hänet hyväksyttiin.

38.  Koivukoski, Juho Matinpojan kruununtalo 1/6 sotilasmanttaalia, Venesjärveltä Esko Paavonpojan talo 1/6 ja Matti Matinpojan talo 1/3, Karhosmajasta Yrjö Yrjönpojan talo 1/6 sekä Koivuluomasta Heikki Jankkarin talo 1/6. Sotilaana oli Heikki Matinpoika Stubbe, 33-vuotias, palvellut 15 vuotta, syntynyt Suomessa, naimisissa ja oli vanhaa suomalaista heimokantaa.

Koko Samminmaja on aikanaan luettu Ala-Honkajokeen. ”Kårdjsto” pitää olla sama kuin Ala-Honkajoen Kortteisto. Kyrön komppanian puitteissa ruotunumero oli 37 ja koko rykmentin puitteissa 550. Myöhemmin 1700-luvulla ruotua nimitetään yleensä Rakennuskosken ruoduksi. Jälkimmäistä ruotua 38 (rykmentin puitteissa numero 551) ylläpitänyt ensimmäinen talo oli Juho Matinpoika Koivukosken talo, ja ruotua kutsuttiin Koivukosken ruoduksi. 

Juho Paavonpoika Sambo oli kovia kokenut mies, koska hänen oikea silmänsä on viallinen, vasen silmä on kokonaan poissa, että hän on haavoittunut molempien olkapäiden läpi (joko kiväärin kuulasta tai pistimestä), on palvellut 17 vuotta ja on 70 vuotta vanha. Suuren Pohjansodan aikana hän oli jäänyt vangiksi Lesnajan taistelussa ja palasi sotavankeudesta Venäjältä lokakuussa 1722. Hänelle myönnettiin ero palveluksesta 27.9.1727. Palaamme hänen vaiheisiinsa kuten Heikki Matinpoika Stubben vaiheisiin myöhemmin.

Ensimmäiset ruotumiehet ja suuri Pohjansota

Porin rykmentissä siirryttiin vakinaiseen sotamiehen ylläpitoon eli ns. ruotujakolaitokseen vuonna 1694. Kahdesta neljään taloa velvoitettiin hankkimaan ja ylläpitämään yhtä sotamiestä, jolle kruunu hankki sotilasvarusteet. Sotamiehelle ja hänen perheelleen piti järjestää asuttavaksi torppa. Sotamiehille järjestettiin rauhan aikana harjoituksia ja joka kolmas vuosi olisi tullut pitää pääkatselmus.

Pääkatselmuksia ei aina pidetty ajallaan eivätkä kaikki tehdyt lähteet ole säilyneet. Sotilaiden katselmuskirjoja kutsutaan ”rulliksi”. Ensimmäinen täydellinen pääkatselmusrulla Porin rykmentistä on vasta vuodelta 1728, muita rullia on kyllä jo olemassa vuodesta 1700 mutta ei ruotujakolaitoksen ensimmäisiltä vuosilta. Kun näihin vuosiin sisältyvät suuret kuolovuodet 1696-97, jolloin myös sotilaita kuoli siinä kuin muutakin väestöä, ei voida olla aivan varmoja, että ne miehet, jotka olivat rivissä vuonna 1700, olisivat olleet rivissä jo 1694 alkaen.

Suuri Pohjansota (1700-21) syttyi saksilaisten hyökkäyksellä Riian kaupunkia vastaan heti uudenvuoden 1700 jälkeen. Riika oli tärkeä kaupunki. Väkiluvultaan se oli Ruotsi-Suomen suurin kaupunki, suurempi kuin Tukholma. Porin rykmentille se oli tuttu varuskuntakaupunkina. Kun sota syttyi rykmentit kutsuttiin koolle. Porin rykmentti oli 16. maaliskuuta Messukylässä marssivalmiina. Kymmenen päivää myöhemmin aloitettiin pikamarssi. Viipurissa levättiin kolme päivää ja sieltä jatkettiin 13. huhtikuuta. Nykyinen Pietarin seutu, silloinen Nyen, sivuutettiin 21. päivä ja toukokuussa oltiin Riian luona, josta piirittävät saksilaiset vetäytyivät pois. Tähän komeaan marssisuoritukseen osallistuivat Kyrön komppaniasta mm. ruodun nro 37 sotilas Mikko Sammi ja nro 38 sotilas Matti ”Wänä” (luultavasti = Vene, vrt kylännimet Veneskoski ja Venetjärvi). Nämä ovat ensimmäiset tunnetut alahonkajokelaiset ruotumiehet, ja mahdollisesti he olivat sotilaita jo vuodesta 1694. Riiassa on päivätty katselmusrulla 4.8.1700, jossa heidän nimensä mainitaan Jakob Finckenbergin (Kyrön) komppaniassa ja Juho Pirkkalan (Birckala) korpraalikunnassa.

Heinäkuun lopulla 1700 saksilaiset saapuivat uudelleen Riian kaupunkia piirittämään. Edellä mainittu katselmusrulla on siis tehty piirityksen alkuvaiheissa. Sen ajan varuskuntaoloissa sairaudet, epidemian luonteiset kuumetaudit, olivat hyvin yleisiä. Uudenvuoden päivänä 1701 päivätyssä katselmusrullassa Finckenbergin komppanian miehistä suurin osa oli sairaita ja useita kuoli. Mikko Sammi kuoli joulun alla 23.12.1700. Matti Vene oli uutena vuonna sairaana, ja kuoli 18. maaliskuuta 1701. Vielä marraskuun alussa he olivat olleet terveitä ja siten osallistuneet kaupungin puolustustaisteluun Riian muureilla ja valleilla.

Sotajoukkojen määrä osoittautui heti sodan alussa liian pieneksi. Kesällä 1700 määrättiin kolme sotilasruotua asettamaan yksi sotilas lisää ja vielä ennen joulukuuta kaksi miestä lisää. Edellisiä kutsuttiin kolmikkaiksi ja niistä muodostettiin Uudenmaan, Turun ja Porin läänien yhteinen kolmikasrykmentti. Jälkimmäisiä kutsuttiin kaksikkaiksi ja niistä muodostui Porin läänin kaksikaspataljoona. Ala-Honkajoen talot ovat joutuneet tähän rasitukseen osallistumaan, mutta yksityiskohtaisempia tietoja niistä ei ole. Sotakelpoisia miehiä alkoi olla vaikea löytää ja kun jokaiselle sotilaalle piti maksaa huomattava summa pestirahana, niin jopa moni isäntä joutui ainoana miehenä talosta lähtemään sotilaaksi. 

Sekä taudeista että sotatoimista johtui, että yksiköt olivat jatkuvasti vajaalukuisia ja vaativat runsaasti täydennysmiehiä (alokkaita). Kaksikkaista ja kolmikkaista täydennysmiehineen on Ala-Honkajoen kohdalta säilynyt niukasti tietoja. Raskaimmillaan samaan ruotuun on joutunut pestaamaan uuden miehen melkein joka vuosi. Maaliskuussa 1703 molemmat ruodut 37 ja 38 olivat täyttämättä, mutta ne täytettiin kesällä uusilla alokkailla, jotka saapuivat luutnantti Blåfieldin mukana Viipuriin: ruotuun nro 37 Risto Veitakkalasta ja ruotuun nro 38 Matti Kajalasta. Risto on sittemmin lisänimellä ”Sambi” ja kuoli luultavasti tautiin Riiassa 20. toukokuuta 1705. Riston tilalle uusi mies tuli laivalla marraskuussa 1706, jolloin Riikaan saapui ruodun 37 täydennysmies Juho Paavonpoika Rakennuskoskelta. Vuotta myöhemmin hän on lisänimellä Sammi. Kajalan Mattikin peri edeltäjältään lisänimen Vene. Juho Sammi ja Matti Vene (Wänä) ovat niiden 25 miehen joukossa, jotka kersantti Sylvestin, varusmestarin, kahden korpraalin ja rumpali Frosteruksen johdolla komennettiin Porin rykmentin Riiassa olevista miehistä ja Finckenbergin komppaniasta liittymään kenttäarmeijaan. Näistä miehistä on luettelo 28.6.1707.

Kaarle XII oli sotinut Puolassa ja Saksassa useita vuosia ja vihdoin saanut siellä vastustajiensa kanssa välit selvitettyä ja kääntyi pääarmeijansa kanssa kohti Venäjää, suuntasi marssinsa Puolan halki suoraan kohti Moskovaa. Lewenhauptin piti tuoda hänelle Baltiasta vahva täydennysarmeija. Lewenhaupt lähti liikkeelle kesäkuussa 1708. Marssi kohti kaakkoa oli huonoilla teillä raskaan kuormaston kanssa hidasta. Kaarle XII ei jäänyt odottamaan, koska Lewenhaupt saavuttaisi hänet, muutti suunnitelmaansa ja kääntyi kohti Ukrainaa. Syyskuun 29. päivä venäläiset kävivät Lewenhauptin retkikunnan kimppuun. Taistelu taukosi vasta pimeän tullen venäläisten vetäytyessä. Porilaisista kaatui mm. kapteeni Jakob Arvid Finckenberg. Lewenhaupt pystyi kyllä puolustautumaan, mutta pääsi etenemään vain luopumalla kuormastosta ja tykistöstä, ja suurin miestappioin. Lewenhaupt päätti jatkaa marssia yön pimeydessä. Pimeydessä kuri murtui, osa miehistä ryösti kuormastosta viinatynnyreitä eikä ollut enää marssikunnossa. Kenraali Stackelbergin johtamia porilaisia oli taistelun alkaessa ollut 900. Näistä 480 kaatui tai jäi venäläisten vangeiksi. Yksi vangiksi jääneistä oli Juho Sammi. Lewenhauptin armeijasta vain vähän yli puolet, 6700 miestä, pääsi liittymään pääarmeijaan.

Matti Veneen kohtalosta ei ole tietoa. Ellei hän kaatunut tai jäänyt vangiksi Lesnajassa, hänellä oli tilaisuus kunnostautua Desnajoen ylityksessä ja, jos oli terve, osallistua koko sodan ratkaisutaisteluun Pultavassa 28.6.1709. Silloin hän viimeistään on joko kaatunut tai jäänyt vangiksi. Kotimaahan hän ei enää Uudessakaupungissa v. 1721 solmitun rauhan jälkeen palannut. Mutta Juho Sammi palasi Venäjältä ja sai ruotsalaisen väännöksen lisänimestään Sambo.

Suuri Pohjansota ei päättynyt vielä Pultavan taisteluun. Nyt joutui Suomi taistelukentäksi. Viipuri, jota mm. Porin kaksikaspataljoona puolusti, antautui kesäkuussa 1710. Suomessa alkoi isoksivihaksi kutsuttu aika. Porin rykmentti muodostettiin uudelleen. Ytimenä oli vain muutama aikaisemmin riveissä ollut sotilas. Ottamalla alokkaita rykmentti saatiin lähes täysilukuiseksi vuoden 1712 aikana. Rakennuskosken ruotuun (Rakennus torp) nro 37 otettiin 30.8.1711 Juho Matinpoika saaden lisänimen Kihl ja Koivukosken ruotuun Antti Kallenpoika lisänimellä Stubbe. Kymijoelta armeija vetäytyi kärsittyään Pälkäneellä tappion v. 1713 Pohjanmaalle. Siellä he ovat ilmeisesti osallistuneet helmikuussa 1714 Isokyrön eli Napuen taisteluun, jossa suurin osa uudelleen muodostettua Porin rykmenttiä kaatui. Kun Juhosta ja Antista ei ole myöhempiä tietoja, on oletettava, että ainakin Juho kaatui Napuen taistelussa. Antin kohdalla Napuen taisteluun osallistuminen ole varmaa, koska seuraajan palvelusvuosista laskettuna mies olisi ruodussa voinut vaihtua jo 1713. Rullia näiltä vuosilta ei ole. Kumpikin ruotu täytettiin vielä sodan aikana uusilla miehillä, jotka saivat edeltäjiensä lisänimet: Antti Matinpoika Kijhl ja Heikki Matinpoika Stubbe.

Armeija perääntyi Pohjanlahden ympäri kiertäen Ruotsin puolelle. Kijhl ja Stubbe ovat olleet mukana surullisenkuuluisalla Norjan retkellä talvella 1718-19. Paluumatkalla uuden vuoden aikoihin suurin osa joukoista paleltui lumimyrskyssä tuntureille. Mahdollisesti paluumatkalla saatuihin vammoihin Antti Kijl kuoli Jämtlandissa 9.2.1919. Heikki Stubbe palasi rauhan tultua kotiinsa, sai eron vuoden 1733 pääkatselmuksessa ja asui sitten itsellisenä Venetjärven Venetmäessä vaimon ja lasten kanssa. Eron syynä olivat Norjan retkellä paleltuneet jalat. Kirkonkirjojen mukaan Stubbe oli syntynyt 1687, vaimo Kaisa Laurintytär 1692, ja he muuttivat 1750 vaiheilla Jokihonkoon.

Suuri Pohjansota kesti 21 vuotta. Yksi sotilasruotu joutui sen kuluessa asettamaan kolme sotilasta ja riveistä poistuneiden tilalle täydennysmiehet. Isonvihan aikana maa oli venäläisten miehittämä, mutta luultavasti Ala-Honkajoen seutu armeijoiden marssireiteistä sivussa ei kärsinyt niin paljon kuin teiden varsilla tai sotatoimialueilla olevat talot. Olot olivat 1710-luvun lopulla melko vakaat. Miehittäjä peri omien manttaaliensa mukaiset verot. Vuonna 1720 venäläiset ottivat maasta myös sotilaita: yksi mies joka manttaalilta. Miehiä kutsuttiinkin manttaalimiehiksi ja heidät vietiin Turun kautta Venäjälle. Manttaalimiehistä ei ole tiedossa yhtään luetteloa, joten ei tiedetä joutuiko joku Ala-Honkajoen nuori mies Venäjälle, jossa monet kuolivat jo matkan alkuvaiheissa Pietarin seuduilla.

Henkikirjat sotilaiden tutkimuksen lähteinä

Siitä huolimatta, että sotilaat olivat henkirahan maksusta vapaita eivätkä siten ole henkikirjoissa, henkikirjoja voi käyttää lähteinä sotilaiden tutkimuksessa kirkonkirjojen täydentäjänä tai korvaavana lähteenä. Henkikirjoista on apua lähinnä kahdella tavalla: Ensinnäkin sotilaiden vaimot maksoivat henkirahaa ja löytyvät siten henkikirjoista. Rullista löytyy usein tieto, oliko sotilas naimisissa vai naimaton, mutta niissä ei ole vaimojen nimiä. Vaimon nimi löytyy henkikirjasta, jos vain osaa yhdistää jonkun Anna-nimisen sotilaanvaimon oikeaan sotilaaseen. Sotilaiden lapsia henkikirjoista löytyy korkeintaan poikkeustapauksissa. Vaimon avulla selviää myös, missä talossa sotilas on asunut.

Toiseksi henkikirjassa on poikia, veljiä ja renkejä, joista on voinut tulla sotilaita. Kun heistä tulee sotilaita, he eivät enää löydy henkikirjasta. Suuren Pohjansodan aikana henkikirjoista näkee selvästi, miten miespuolinen väestö vähenee 1700-luvun alkuvuosina. Esimerkiksi Ala-Honkajoen taloista Rakennuskoskella on 1695-96 asunut Matti Heikinpoika. Vuonna 1700 sinne tulee Kampikoskelta Paavo Heikinpoika, jolla oli Eufemia-nimien vaimo. Vuonna 1700 Rakennuskoskella on kolmantena henkikirjoitettu Heikki-niminen poka, jota ei ole myöhemmin. Voidaan arvella, vaikka säilyneistä rullista ei näytä löytyvän, että Heikki Paavonpojasta olisi tullut sotilas — joko kaksikas- tai kolmikasmies. Jos hän oli kaksikasmies, hän olisi kuollut ennen vuotta 1707, ja jos oli kolmikasmies, ennen vuotta 1705. Vuosina 1701-1702 Rakennuskoskella on henkikirjoitettu vain isäntä ja emäntä, 1703 näiden lisäksi on ollut yksi henkilö, jota ei ole nimetty. Vaikuttaa todennäköiseltä, että Paavo Heikinpojan poika oli edellä mainittu Juho Paavonpoika Sammi eli Sambo, vaikka Juho ei näy henkikirjoissa. Henkikirjat puuttuvat 1705-08, mutta 1709-12 Rakennuskoskella on henkirjoissa vain naisia: Nihdin vaimo eli itsellinen Maria ja piika Maria. Edellinen voisi olla Juho Paavonpojan vaimo. Henkikirjojen mukaan Kortteistossa oli isäntänä ainakin jo 1700 alkaen ja ainakin vielä 1723 Erkki Tuomaanpoika. Hänen lisäkseen ennen isovihaa on henkikirjoitettu vain vaimo ja yhtenä vuotena piika.

Suuren Pohjansodan ajoilta on ainakin rykmenteittäin olemassa vahvuusilmoituksia sellaisiltakin vuosilta, joilta ei ole säilynyt kattavia rullia. Niistä saatava sotilaiden määrä on yllättävän suuri, kun vertaa lukuja henkilön tarkkuudella saataviin tietoihin. Vaikka poimittaisiin kaikki ne mahdolliset nimet, kuten edellä Heikki Paavonpoika, joiden myöhempiä vaiheita ei tunneta, ja yhdistetään ne rullista saataviin nimiin, niin sittenkään ei saada kokoon kuin osa siitä miesmäärästä, jota vahvuusilmoitukset edellyttäisivät.

Useita vuosikymmeniä rauhan aikaa, jonka katkaisi vain ns. pikkuviha 1741-43

Koko 1720-luku on kulunut sodasta toipumiseen. Ala-Honkajoella se merkitsi uudisasutusta. Voi odottaa, että sotilaatkin pääsivät ruotujakolaitoksen tarkoittamiin rauhan ajan olosuhteisiin: viljelemään torppiaan välillä käyden harjoituksissa. Ruodussa 37 Pertti Sambo ei nuoresta iästään huolimatta ollut pitkäaikainen mies. Vuoden 1733 katselmuksessa hänen tilalleen on tullut Antti Kårssman oli rullien mukaan syntynyt n. 1711, mutta rippikirjojen mukaan jo 1704, ja asui Kortteistossa. Ruotuun 38 otettiin 24.11.1733 Martti Pertinpoika lisänimellä Anckarkrok, joka rullien mukaan syntyi Kyrön pitäjässä (sisältää myös Ikaalisen) n. 1707, mutta rippikirjojen mukan 1713. Hän asui perheineen Venesjärvellä.

Revanssipolitiikkaa ajanut hattupuolue pääsi Ruotsi-Suomessa valtaan vuonna 1739. Heinäkuun lopulla 1741 se julisti sodan Venäjälle. Sota oli huonosti suunniteltu ja heikosti johdettu. Ainoa varsinainen kenttätaistelu hävittiin Lappeenrannan edustalla, joukot perääntyivät Helsinkiin ja antautuivat siellä 24.2.1742. Venäläiset miehittivät lähes koko Suomen kunnes rauha solmittiin seuraavana vuonna. Tätä aikaa kutsutaan pikkuvihaksi. Porin rykmentti ei ehtinyt Lappeenrannan taisteluun, mutta oli mukana antautumassa Helsingissä. Kyrön komppanian katselmuksessa Turussa 27.9.1743 sekä Antti Kårssman että Martti Anckarkrok olivat molemmat paikalla terveinä ja marssikuntoisina mutta aseettomina. Antilla oli kruunun varusteista tallella hattu ja takki, Martilla hattu, liivit ja rensseli.

Sodan jälkeen Rakennuskosken ruodussa ruotuisäntien pyynnöstä Antti Kårsman vaihdettiin 21.9.1745 uuteen mieheen Matti Matinpoika Kårssman (Korssman) (s. 1708), joka palveli sotilaana kunnes 3.3.1758 katsottiin palvelukseen kelpaamattomaksi (mycket siuklig). Matti oli silloin 42-vuotias, perheellinen ja syntynyt Pohjanmaalla. Samana päivänä Matin tilalle palkattiin rullan mukaan 21-vuotias Ikaalisten pitäjässä syntynyt Yrjö Erkinpoika (kirkonkirjoissa, s. 8.4.1735, k. 10.3.1816), joka sai edeltäjiensä lisänimen Kårssman (Korssman). Mainitussa vuoden 1758 katselmuksessa myös Martti Anckarkrok sai eron, koska ei enää kelvannut sotapalvelukseen. Ikä ei Marttia 40-vuotiaana vielä voinut painaa, mutta pitkä 23 vuoden palvelusaika on varmasti ollut rasittava, koska sairaalloisuuden lisäksi hänellä oli kuulovika. Samana päivänä tilalle otettiin reservimies Tuomas Matinpoika, joka sai saman lisänimen Anckarkrok. Tuomas oli 20-vuotias ja syntynyt Ikaalisissa, silloin vielä naimaton.

Pikkuvihan jälkeen rauhan aikaa oli lähes 20 vuotta. Sinä aikana tapahtui kaksi merkittävää asiaa. Suomenlinnaa (Sveaborg) alettiin rakentaa Helsingin edustalle Suomen puolustuksen lukoksi. Raskaissa rakennustöissä käytettiin paljon sotilaita työvoimana. Porin rykmentistäkin oli ajoittain siellä töissä usean sadan miehen komennuskuntia. Joitakin luetteloita komennuskunnista on löydettävissä. Maaliskuussa 1750 Kyrön komppaniasta oli linnoitustöissä korpraali ja 43 miestä, mutta joukossa ei ollut alahonkajokelaisia. Toukokuussa 1754 Matti Korsman oli niiden 51 Kyrön komppanian miehen joukossa, jotka oli komennettu linnoitustöihin edellisen kuun lopulla. Seuraavann vuoden 1755 keväällä oli Martti Anckarkrookin vuoro olla rakennustöissä, mutta hänet on merkitty siellä sairaaksi.

Toinen merkittävä uudistus oli vara- eli rerservimiesten asettaminen (reserv, vargeringskarl). Kahden sotilasruodun oli määrä yhdessä asettaa yksi reservimies, joka aikanaan siirtyisi varsinaisen miehen tilalle, kun paikka vapautuisi. Ruotu 37 asetti varamiehen yhdessä ruodun 35 (Parkano) kanssa ja ruotu 38 yhdessä ruodun 125 (Leppäruhka) kanssa. Reservimiesaika laskettiin mukaan palvelusvuosiin. Alkuvuosina vain osa reservimiehistä oli määräysten mukaisesti asetettuina. Vaikuttaa siltä, että Kyrön komppaniassa ensimmäiset varamiehet on asetettu 7.3.1750. Rakennuskosken ruodussa ei ollut varamiestä vielä 1758, mutta 3.3.1758 Koivukosken ruotuun otettiin reservimieheksi Tuomas Juhonpoika, joka oli 20-vuotias, naimaton ja Ikaalisten pitäjässä syntynyt. Tuomas kuitenkin sai jo samana päivänä ylennyksen varsinaiseksi sotamieheksi eikä uutta varamiestä tullut heti tilalle. Vuoden 1758 varamiesrullassa reservimiehillä ei ole lisänimiä, mutta myöhemmin heillä on samalla tavalla lisänimi kuin varsinaisilla ruotumiehillä, mutta reservimiehen lisänimi usein muuttui silloin kun hän siirtyi varsinaiseksi mieheksi.

Pommerin sodasta Kustaa III:n sotaan

Ruotsi aloitti vuonna 1757 sodan Itämeren etelärannikolla Pommerissa valloittaakseen takaisin suuressa Pohjansodassa menettämänsä alueet. Vastustajana oli sen ajan nouseva sotilasmahti Preussi, mutta sodassa oli mukana useita Euroopan valtioita. Ruotsissa ja Suomessa sotaa kutsutaan Pommerin sodaksi, muualla Euroopassa 7-vuotiseksi sodaksi. Sotaa oli käyty useita vuosia ennenkuin heinäkuussa 1761 määrättiin, että 500 miehen vahvuinen pataljoona Porin rykmentistä lähetettäisiin Pommeriin. Pataljoona kokoontui Loimaalle 14. syyskuuta ja päälliköksi tuli majuri Frans Henrik von Knorring. Hangosta pataljoona siirrettiin kuudella laivalla Stralsundiin. Kaksi upseeria, kolme aliupseeria ja 60 miestä siirrettiin suomalaiseen krenatööripataljoonaan joka muiden ruotsalaisten mukana eteni joulukuun viimeisenä päivänä Malchinia kohti. Muut porilaiset lähetettiin Grimmeniin. Suomenlinnan rakennuttajana kuuluisaksi tullut Augustin Ehrensvärd oli joukkojen johtajana ja onnistui taistelun jälkeen pääsemään ajoissa Malchinissa piiritettyinä olevien ruotsalaisten avuksi. Tammikuun alussa 1762 käytyihin taisteluihin sotatoimet loppuivat.

Porilaiset olivat talvella 1762 talvileirissä Loitzissa. Rauha solmittiin 22. toukokuuta ja porilaiset kotiutettiin kesäkuussa. Kyrön komppaniasta ruodun 37 miestä ei komennettu Pommeriin, mutta ruodun 38 mies Tuomas Anckarkrook oli mukana ja kuoli Pommerissa 10. heinäkuuta 1762. Hänen täytyy olla jo kesäkuussa ollut niin sairas, ettei häntä ryhdytty kotiuttamaan.

Pommerin sotaa seurasi yli 20 vuoden pituinen rauhan kausi. Työkomennukset linnoitusten rakennustöihin jatkuivat tänä kautena. Suomenlinnassa riitti loputtomasti rakentamista. Ensimmäinen pääkatselmus Pommerin sodan jälkeen oli vuonna 1768. Rakennuskosken ruodussa oli 31-vuotias ja 10 vuotta palvellut Yrjö Erkinpoika Kårssman. Koivukosken ruotuun otettiin Pommerissa kuolleen Tuomas Anckarkrokin seuraaja korpraaliruodusta nro 108 ruotujen kesken laaditulla kirjallisella sopimuksella reservimies Jaakko Juhonpoika, joka sai lisänimen Anckarkrok. Katselmuksessa hän oli 29-vuotias ja palvelut yhden vuoden. Jaakko sai eron jo 19.3.1773 ja tilalle palkattiin 20.9.1773 Aapo (Aabraham) Steen. Kirkonkirjojen mukaan hän oli Heikinpoika ja syntynyt 18.12.1738. Vuoden 1775 katselmuksessa 16. kesäkuuta Messukylässä hän oli 36-vuotias, pituus oli 11 korttelia 3 ¼ tuumaa. Samassa katselmuksessa Yrjö Korsman oli 38-vuotias ja oli jäänyt silloin sairaana kotiin, mutta hänen todetaan olevan erittäin hyvä kirvesmies. Yrjö oli kotona sairaana myös Parolan malmilla kesäkuussa 1779 pidetyn katselmuksen aikoihin. Pituudeksi ilmoitetaan silloin 5 jalkaa 7½ tuumaa. Aapo Stén oli paikalla, mutta hän sai eron palveluksesta, koska hän oli vammauttanut vasemman reitensä.

Koivukosken ruotuun otettiin 13.12.1779 ruodun varamies Juho Sten, joka hyväksyttiin palveluskelpoiseksi 1.3.1780. Hän kuoli kuitenkin jo 3.10.1780. Ruotu palkkasi talvella 1782 tilalle uuden miehen, jolla oli aivan sama nimi, Johan Stén. Jälkimmäinen Juho (s. 28.1.1757) oli Luolaisten malmilla 5.7.1782 pääkatselmuksessa 25 vuotta 5 kuukautta vanha, palvellut neljä kuukautta, pituus 5 jalkaa 9 tuumaa, ja silloin hänet hyväksyttiin palvelukseen. Luolaisten malmilla pidettiin seuraavakin pääkatselmus 22.6.1785. Yrjö Korsman oli nyt terveenä paikalla, mutta Juho Sten oli todistuksen mukaan sairaana.

Vuonna 1788 Ruotsi aloitti Kustaa III:n sodan nimellä tunnetun sodan Venäjää vastaan hyökkäämällä Savossa rajan yli 29. heinäkuuta. Sotaa käytiin vaihtelevalla menestyksellä kunnes rauha solmittiin Värälässä 14.8.1790. Tähän sotaan liittyi upseereiden solmima ns. Anjalan liitto. Kyrön komppanian miehistä on 12.9.1788 luettelo Anjalan leirissä. Ruodussa 37 oli Bränn ja ruodussa 38 Sten. Juho Sten osallistui siten rykmentin mukana Kustaa III:n sotaan Itä-Suomessa. Yrjö Korsman lienee ollut liian vanha rintamalle. Bränn-niminen mies lieneekin ruotujen 35 ja 37 yhteinen reservimies Pertti Bränn, joka siirrettiin vakinaiseksi mieheksi 20.8.1789. Hänet sijoitettiin Kankaanpään ruotuun nro 35 lisänimellä Hopp. Pertin edeltäjä Aapo Hopp oli ammuttu kuoliaaksi 13. kesäkuuta 1789 Porosalmen (Porrassalmi) taistelussa.

Rakennuskosken ruodun uusi sotilas oli Kalle Kårsman (Korssman, s. 16.2.1761, k. 3.1.1843), joka katselmuksessa 26.10.1789 oli 25 ¾ vuotta vanha, palvellut (ilmeisesti varamiehenä) 3½ vuotta ja oli tasan 6 jalkaa pitkä. Ei ole selvinnyt, mistä Kalle tuli ruotuun. Koivukosken ja Leppäruhkan ruotujen varamies Yrjö Spräng siirrettiin 15.12.1788 Leppäruhkan ruodun varsinaiseksi mieheksi nimellä Yrjö Stolt, ja reserviruodut olivat sen jälkeen täyttämättä. Maarintamalla sodan tunnetuimmat taistelut käytiin Porrassalmella, ensimmäisen kerran 13.6 ja toisen kerran 18.6. Porrassalmi oli kapeikko Mikkelin eteläpuolella, josta venäläiset yrittivät päästä läpi. Venäläisiä johti suomalainen Sprengtporten. Ensimmäisessä ottelussa puolustuksessa olleet Savon ja Porin rykmentit saivat majuri Jägerhornin johdolla torjuntavoiton. Ottelu oli alkanut kiivaalla ammunnalla. Suomalaisilta olivat ammukset viiden tunnin taistelun jälkeen loppumassa ja miehet kääntymässä pakosalle. Jägerhorn käänsi tilanteen voitoksi huutamalla suomeksi, että vihollinen on perääntymässä ja että nyt saadaan saalista. Suomalaiset aloittivat vimmatun käsikähmän. Taistelussa porilaisten kapteeni Georg Karl von Döbeln sai otsaansa kuuluisaksi tulleen haavansa. Döbeln totesi taistelun jälkeen, että se oli ensimmäinen voitto sitten Kaarle XII:n aikojen, joka jättää muiston ruotsalaisten urheudesta ja nimestä (som uplifvar svenska tapperheten och svenska namnet). Torjuntavoiton hyöty jäi lyhytaikaiseksi. Jo 18.6. venäläiset tulivat uudelleen ja puolustajat joutuvat vetäytymään saarrostusuhan takia.

Joukot perääntyivät Joroisiin ja loppuvuonna sodittiin eteläisessä Savossa. Porilaiset olivat talvimajoituksessa Kallislahden kylässä. Talven tullen puhkesivat kenttätaudit ja moni sortui niihin. Keväällä ennen rauhan solmiamista elokuussa oli vielä joitakin sotatoimia. Porilaisten kokonaistappiot sodan aikana olivat 8 upseeria ja 943 aliupseeria tai miestä. Luvussa ovat mukana haavoittuneet, kaatuneet, vangitut ja tauteihin kuolleet. Porilaisten kotiseudut jäivät sotatoimien ulkopuolelle, mutta sodasta palaavat sotilaat toivat mukanaan kulkutauteja, joihin moni menehtyi vuosina 1790-92.

Ruotsin vallan loppuaika

Kustaa III:n aika oli valistuneen itsevaltiuden aikaa, jolloin uudenlaisia ja inhimimillisempiä aatevirtauksia levisi. Yhtenä ajan merkkinä voidaan pitää sitä, että Kustaa III:n sota oli ensimmäinen sota, jolloin tavallisille rivimiehillekin voitiin myöntää kunniamerkkejä. Yksi mitalin saajista oli Kalle Korsman, joka oli haavoittunut Porrassalmella 13.6.1789. Mitali myönnettiin kentällä osoitetusta urheudesta (medaille för tapperhet i fält). Tarkkaa tietoa siitä, milloin mitali myönnettiin, ei ole, koska se mainitaan ensimmäisen kerran vasta vuoden 1804 katselmusrullassa. Kalle sai tunnustusta toisellakin tavalla. Hänet ylennettiin 24.3.1790 korpraaliksi ja nautti siitä alkaen toisen korpraalin palkkaetuja.

Sodan jälkeen Koivukosken ruodun sotilas Juho Sten sai 34-vuotiaana 10.5.1790 eron palveluksesta niskasäryn ja säärissä olevien parantumattomien suonikohjujen takia. Hän ehti palvella kuukautta vaille 8 vuotta. Uudeksi mieheksi otettiin 1.6.1790 varamies Antti Steen, joka kuoli jo 25. seuraavaa heinäkuuta. Vasta 30.4.1792 tilalle otettiin Meijerfeldtin vapaametsästäjien (Meijerfeldtska friskyttarne) entinen sotilas Johan Sneck, mutta tämä kuoli jo 30.3.1793. Ruotu jäi täyttämättä ja oli pääkatselmuksen 11.7.1795 aikaan edelleen tyhjä, jolloin todetaan vain, että saa jäädäkin tyhjäksi (förhåller sig så). Kesällä 1800 tilanne oli sama. Säästyneet menot ohjattiin sota-akatemian hyväksi (vacant för kongl. Krigs Academien). Tilanne muuttui vasta, kun 30.9.1801 ruodun varamies Reetu (Fredrik) God (s. 30.11.1775) siirrettiin varsinaiseksi sotilaaksi. Kesäkuussa 1804 hän oli 28-vuotias, palvellut 8 vuotta (mukaan luettuina vuodet varamiehenä), naimisissa ja pituus oli tasan 6 jalkaa. Hyväksyminen sotilaaksi tapahtui vasta tässä katselmuksessa.

Vuoden 1800 vaiheilla Euroopassa käytiin lähes jatkuvasti sotia Napoleonin ajan Ranskan laajentumispolitiikan seurauksena. Ruotsi-Suomessa jatkuivat rauhalliset ajat varsin pitkään. Pieni esinäytös tulevasta koettiin kesällä 1807, jolloin Porin rykmentistä määrättiin 600 miehen pataljoona siirtymään Pommeriin. Pataljoona laivattiin Hangosta Rügenin kautta Stralsundiin heinäkuun lopulla, jota ranskalaiset yrittivät saada haltuunsa. Elokuussa porilaiset olivat torjumassa yhtä ranskalaisten rynnäkköä, mutta sitten Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf päätti luopua Pommerin puolustamisesta. Porilaiset viimeisinä ruotsalaisina joukkoina lähtivät Stralsundista 20. elokuuta ja pääsivät lokakuussa takaisin Hankoon.

Suomen sota

Kustaa IV Adolfin politiikka oli Napoleonin vastaista ja hän oli yksi Englannin liittolaisista. Venäjän keisari Aleksanteri I teki Napoleonin kanssa sopimuksen, jossa hän sai luvan asevoimin pakottaa ruotsalaiset luopumaan Napoleonin vastaisesta politiikasta. Ruotsin puolella tiedettiin odottaa hyökkäystä. Mutta ennenkuin tarkastellaan itse sodan kulkua, tarkastellaan millaisilla miehillä Ala-Honkajokelaiset ruodut sotaan osallistuivat.

Aloitetaan varamiehistä. Ruotujen 35 ja 37 yhteisenä varamiehenä oli 10.2.1806 Herman Bränn, ikä 35 vuotta, palvellut jo 13½ vuotta, pituus 5 jalkaa 10 tuumaa, naimisissa. Ruotujen 38 ja 125 reservimies Matti Bra oli kuollut 7.7.1805. Nyt helmikuussa 1806 isännät esittivät renki Matti Sipinpojan, joka oli 19-vuotias, 11 korttelia 1 tuumaa pitkä. Tämä hyväksyttiin ja otti käyttöön lisänimen Bra. Matti Bra ja Herman Bränn olivat varamiehinä myös Suomen sodan aattona tammikuussa 1808. Matin pituutena ilmoitetaan silloin 5 jalkaa 10 tuumaa. Varsinaisina sotamiehinä olivat jo ennen mainitut korpraali Kalle Korsman ja sotilas Reetu God. Miten miehet sodasta selvisivät ei ole helposti selvitettävissä, koska viimeinen täydellinen katselmusrulla Porin rykmentistä on tammikuulta 1808.

Puolustussuunnitelmana oli sijoittaa Svartholman ja Suomenlinnan linnoituksiin niin paljon joukkoja kuin mahdollista, ja muut joukot vetäytyisivät Pohjanmaalle odottamaan vahvistuksia Ruotsista, jolloin käytäisiin vastahyökkäykseen. Armeija vetäytyi venäläisten edeltä. Kovilla pakkasilla jouduttiin purkamaan latoja nuotioiksi marssilepojen aikana. Kevääseen mennessä oli peräännytty Siikajoelle asti, jossa käytiin sodan ensimmäinen taistelu. Ruotsalaisten voitettua perääntyminen kääntyi etenemiseksi. Heinäkuun 13. päivä käytiin Lapualla yksi sodan suurimmista taisteluista. Taistelu kesti 13 tuntia. Voiton saavuttamisessa huomattava ansio lankeaa porilaisille. Taistelun ratkaissutta rynnäkköä, jolla porilaiset valtasivat Lapuan Isokylän, on sanottu Porin rykmentin kaikkien aikojen yhdeksi suurimmista uroteoista. Hyvin todennäköisesti Ala-Honkajoen miehet olivat Kyrön komppanian riveissä ja rynnäkössä osallisina. Voiton jälkeen ruotsalaiset jatkoivat etenemistä Alavuden kautta Virtain Herraskoskelle asti.

Savon rintamalla oli käyty tehokasta viivytyssotaa, mutta venäläisten etenemistä siellä ei onnistuttu pysäyttämään. Adlercreutzin joukot joutuivat Etelä-Pohjanmaalta vetäytymään Pohjois-Pohjanmaalle saarrostusuhan takia jo syksyllä. Kesällä oli taisteltu mm. Kauhajoella ja Porin rykmentistä oli lähetetty kuuluisaksi tullut Rothin ja Spoofin sissipartio Tampereen suuntaan häiritsemään venäläisten huoltoyhteyksiä. Partion miehet oli koottu Ruoveden ja Vesilahden komppanioista, joten alahonkajokelaisia siinä ei ollut mukana. Pääarmeijan perääntyminen jatkui Pohjanlahden taakse Ruotsin puolelle asti. Seuraavana vuonna maaliskuussa 1809 solmittiin aselepo. Sodan päättyessä Porin rykmentin vahvuus oli 711 tervettä ja 304 sairasta korpraalia ja miestä. Rauhanehtojen nojalla koko ruotujakoinen sotaväki lakkautettiin samana vuonna. Päällystö sai asua virkataloissaan niin kauan kuin elivät, mutta sotilaat menettivät oikeutensa sotilastorppiin ja saivat tulla toimeen niin hyvin kuin taisivat.

Tiedot alahonkajokelaisten osallistumisesta Suomen sodan tapahtumiin ovat satunnaisia. Yksi luettelo kertoo mitä kruunun tavaroita Kyrön komppanian sotilaat olivat kadottaneet. Luettelo on laadittu 25. lokakuuta 1808. Numero 37 Korssman oli kadottanut pullon (flaska) Lapuan taistelussa, joten hän oli siihen taisteluun osallistunut. Vuoden 1809 puolella on laadittu nimiluettelo Kyrön komppanian miehistä. Korpraali Korssman on ilman huomautuksia riveissä, mutta ruotu 38 miehen haavoittumisen takia täyttämättä (vacant af blessor). Varamiehistä Brän oli ollut sairaana, mutta näyttää toipuneen, koska sairas-sana on viivattu yli. Varamies Bra näyttää voineen hyvin. Toinen päiväämätön nimirulla on Porin rykmentin ensimmäisen kenttäpataljoonan toisesta komppaniasta. Varamiehet olivat sodassa mukana, koska Brän on siinä terveenä, mutta Bran kohdalla on huomautus, että hänet olisi lähetetty 2.4. Oulun sairaalaan, josta hän palasi jo 9. päivä. Korpraali Korssman on paikallaan, mutta ruotua 38 ei ole mainittu ollenkaan. Toista pataljoonaa, jossa Kyrön komppanian miehet olivat, johti everstiluutnantti.

Hämeenkyrön historian mukaan Lapuan taistelussa osoitetusta urhoollisuudesta palkittiin lokakuussa 1808 Kyrön komppaniasta vääpeli Laube, sotamies Heikki Lätt ja muuan korpraali ”leijonamitallilla”. Valitettavasti ei tiedetä kuka tämä korpraali oli. Kalle Korssman palasi sodasta kotiin Kortteiston maille ja on kirkonkirjojen mukaan sitten Multisillan uudistilallinen. Häntä sanotaan myös verojääkäriksi (skattejägare), joka käytännössä tarkoittaa uudistilallista. Uudistilan asujana seurasi poika Iisakki, mutta tämä kuoli 42-vuotiaana ennen isäänsä v. 1842. Multisillan seuraava asuja oli Juho Erkinpoika (s. 16.3.1804), jonka vaimo Heta Maija (s. 23.1.1807) oli Kallen tytär.

Suomen sodan jälkeen entisille ruotusotilaille alettiin myöntää eläkkeitäkin, joista ensimmäiset myönnettiin 4.12.1812. Kalle Korssman oli yksi näistä ensimmäisistä eläkkeensaajista. Vuoteen 1824 mennessä eläkkeitä oli Kyrön komppanian miehille myönnetty nelisenkymmentä. Sittemmin myönnettiin vielä muutama eläke lisää, viimeinen vuonna 1840.

Kirjallisuutta

Suomenkielistä kirjallisuuta on valitettavan vähän (löytyy kyllä Suomen yleistä historiaa käsitteleviä kirjoja, maakunta- ja pitäjänhistorioita, joissa on lukuja sodista ja sotaan osallistumisesta). Ruotsissa tai ruotsinkielellä julkaistua kirjallisuutta sitäkin enemmän. Seuraavassa on pieni valikoima kirjallisuudesta.

• 
  
• Ulf Sundberg: Svenska krig 1521-1814, Lund 1998. 
• Mauno Jokipii: Vanhan Ruoveden historia I, 2. painos, Jyväskylä 1989, s. 414-433.
• Terhi Nallinmaa-Luoto: Hämeenkyrön historia II, Vammala 1990, s. 257-264.
• Margus Laidre: Segern vid Narva, början till en stormakts fall, Stockholm 1996.
• Erik Lindh: Kongliga Björneborgs regemente, Helsingfors 1928 (myös suomennettuna).
• J. Mankell: Anteckningar rörande finska arméens och Finlands krisgshistoria, Stockholm 1870.

Arkistolähteitä

• KrA (Ruotsin Sota-arkisto, vrt SVAR:n arkistoluettelot)
• Vanhempi sarja rullia (Serien Rullor) -1723: Rullor 1700: 4, 1700: 7, 1701: 2, 5, 1709: 2, 1710:10 (mikrok. K02812, K02815, K02831, K02834, K02971)
• Pääkatselmusrullia (General munster rullor): PJR 1712 (mikrok. K05478), 1737 (K05481), 1743 (K03165), 1785 (K05482), 1788 (K03172)
• Kansallisarkisto (aikais. Valtionarkisto, VA)
• Militaria PJR 167 (mf 54944), 169 (mf 549454), 170 (mf 54946), 171 (mf 54947), 172 (mf 54948), 173 (mf 54949), 176 (mf 54978), 182 (mf 54984), 184 (mf 54985), 187 (mf. 55019)
• Klemetti kopiokoelma, PJR 3 (mf 55029)
• Senaatti, sotilaskonttorin arkisto (B a 1, luettelo myönnetyistä eläkkeistä 1812-42)
• Suomen asutuksen yleisluettelo (SAY), Ikaalinen.
• Kirkonarkistot (mikrofilmeinä): Ikaalisten, Isojoen ja Kankaanpään rippi- ja historiakirjoja, mf UK 177, JK 510-513, 765-766. 
• Skrift och communion boock uprättadt anno 1734, Ikaalisten vanhiman rippikirjan selväkielistetty versio, Suur-Ikaalisten Sukututkijat ry, Ikaalinen 1998.

Karjalan ratsurykmentti - Pääkatsemusrullat 1643 - 1809

Artikkelin hinta on € 4/kpl tai kaikki artikkelit yhteensä € 60. Tiedostot lähetetään sähköpostitse, maksun jälkeen. Artikkeleita ei saa jakaa muille ilman tekijänoikeusomistajan luvalla.

Tilaa artikkelit tästä

• Karjalan ratsurykmentti 1643
• Karjalan ratsurykmentti 1646
• Karjalan ratsurykmentti 1649
• Karjalan ratsurykmentti 1660
• Karjalan ratsurykmentti 1675
• Karjalan ratsurykmentti 1676
• Karjalan ratsurykmentti - Gottfrid Bobertin rykmentti 1679
• Karjalan ratsurykmentti 1685
• Karjalan ratsurykmentti 1708
• Karjalan ratsurykmentti 1710
• Karjalan ratsurykmentti 1712
• Karjalan ratsurykmentti 1713-1721
• Karjalan ratsurykmentti pääkatselmus 1719
• Karjalan ratsurykmentti 1758
• Karjalan ratsurykmentti 1773
• Karjalan ratsurykmentti 1778 ja 1789
• Karjalan ratsurykmentti 1806
• Karjalan ratsurykmentti 1809 afmönstring
• Karjalan ratsurykmentti 1809
• Karjalan ratsurykmentti ammuslaskelmia

Tilaa artikkelit tästä

Esikatselutiedostojen sisällöstä

Pohjanmaan ratsukomppania 1620- ja 1630-luvuilla

Artikkeli ilmestyi Eteläpohjalaiset Juuret lehdessä 2/2016, s. 43-50

Kuten Jaakko Ilman elämäkerrasta hyvin tiedetään, Pohjanmaalla on ollut ratsumiehiä eli huoveja jo 1500-luvun jälkipuoliskolla. Mutta yhtenäinen pohjalainen ratsuosasto, komppania on tietääkseni ollut vain 1620- ja 1630-luvuilla. Pieniä poikkeuksia on myöhempien sotien aikana ollut. Esimerkiksi suuren Pohjansodan sytyttyä 1700-luvun aivan alussa papit, nimismiehet ja muut virkamiehet joutuivat asettamaan noin 50 miehen ratsukomppania. Tässä nyt kirjoitan Kustaa II Adolfin aikaisesta pohjalaisesta ratsukomppaniasta.

Onko joku kuullut Johan Printzistä? Johan Printz syntyi Ruotsissa 1592 ja kuoli Ruotsissa 1663. Ruotsin siirtokunnasta Delawaressa (Uusi Ruotsi) olette varmaankin kuullut. Printz oli siellä kuvernöörinä vuosina 1642-1653. sitä ennen hän oli ratsuväen upseeri. Ura ratsuväessä on lyhyesti kerrottuna seuraava: Ennen tuloaan Ruotsin sotapalvelukseen hän oli ollut keisarillisten palveluksessa Saksassa ja tanskalaistenkin joukoissa. Ruotsin sotaväessä hän oli ensin luutnantti Gustav Hornin rykmentissä 1624 ja sitten Åke Tottin kyrassieereissa, mainitaan Turun läänin ratsuväen ratsumestarina 1630, majurina 1634 ja everstiluutnanttina 29.9.1636. Hän siirtyi Länsigötanmaan ratsurykmenttiin 28.3.1638. Sotilasura päättyi sen riveissä vuonna 1640 Chemnitzin kaupungin puolustajana. Uusi ura tuli Uudessa Ruotsissa, jonka jälkeen hän oli valtiopäivämies ja maaherra.[1]  Missään ei mainita Pohjanmaata! Printz kuitenkin oli Turun läänin ratsurykmentissä Pohjanmaalaisen komppanian päällikkö.

Kirjani suomalaisesta ratsuväestä Ruotsin ajalla ensimmäinen osa on käsikirjoitusvaiheessa. Siinä Printz pääsee paremmin esille. Åke Tottilla oli samanaikaisesti sekä maakomppania ratsuväkeä että kyrassieerikomppania, molemmat suomalaisia. Kyrassieerit olivat haarniskoitua ratsuväkeä. Niistä kirjoitan kirjassani. Tässä totean vain, että Printz oli kyrassieerikomppanian luutnantti. Kun Tott yleni kenraaliksi, Printz käytännössä kapteeniluutnanttina johti komppaniaa. Kyrassieerit sotivat 1620-luvun jälkipuolella Preussissa.

Samoilta ajoilta on peräisin pohjalainen ratsukomppania. Sen ensimmäinen ratsumestari oli Mickel Jordan vuodesta 1628. Jordanin siirtyessä muualle Printzistä tuli seuraaja. Aikalaiset luonnehtivat Printziä harvinaisen kookkaaksi, painoi noin 200 kiloa, esiintymiseltään karskiksi ja hallitsijamaiseksi. Hän vaati alaisiltaan tarkkaa kirkollisten märäysten noudattamista. Kahta asiaa voisi ihailla: sitä ratsua, joka kantoi Printzin rynnäkössä täyttä laukkaa. Joukon päällikön tehtävä oli ratsastaa eskadroonansa kärjessä. Siinä oli parisataa ratsukkoa loivasti kiilamaisessa muodostelmassa. Hevosen painoa hyväksi käyttäen pyrittiin murtautumaan vastustajan rintamasta läpi. Toiseksi sitä, jolla oli niin kovat hermot, että pysyi paikoillaan, kun eskadroona painoi päälle. Puolalaisilla oli nopeat ratsut eikä niitä juuri kiinni saatu takaa-ajossa.

Pohjalaiskomppania Preussissa

Ratsuväki oli Liivinmaalla ja Preussissa sekä sittemmin Saksassa käydyissä sodissa keskeinen aselaji. Kustaa II Adolfin aikana ratsuväen määrää jatkuvasti lisättiin. Tätä taustaa vasten pohjalaiskomppanian syntykin on asetettava. 

Mickel Jordanin komppania oli Preussissa vuonna 1629, jolloin se katsastettiin Melsackissa 2. toukokuuta. Hän oli edellisenä vuonna värvännyt ratsuväkeä nimenomaan Pohjanmaalta. Ohessa on ratsumestarin allekirjoitus rullan lopusta. [2]  Luutnantti oli Per Galle, vänrikki Hans Boije, korpraalit Juho Martinpoika ja Yrjö Erkinpoika, johdattaja Tuomas Erkinpoika, pappina herra Jakob, kirjurina Kalus Klausson, parturina mestari Joachim, kengitysseppänä Niilo Niilonpoika ja profossina Hannu Maununpoika. Trumpetistia ei ollut. Miehistö jakautui pitäjittäin seuraavasti:

Kemi 2, Ii 2, Oulun pitäjä 5, Liminka 1, Pyhäjoki 2, Kalajoki 2, Kokkola 10, Pedersöre 4, Uusikaupunki 1, Vaasan kaupunki 7, Uusikaarlepyy 5, Oulun kaupunki 1, Saloinen 1, Lohtaja 1, Kronoby 2, Maalahti 1, Isokyrö 16, Lapua 3, Ilmajoki 9, Hämeenkyrö (!) 10, Porin kaupunki 2, Paimio 3.

Miehiä oli kaikkiaan 113, joista kuolleita tai vangiksi jääneitä oli 25 ja siis rivissä olevia 88. Henkilöiden tunnistus muista lähteistä on vaikeata, koska monet ovat vain etunimellä ja isännimellä. Kylien nimiä ei ole. Kaupungeissa, kuten Vaasassa sanotaan, että Simo Antinpoika oli pormestarin palvelija. Varustajina erottuvat varsinkin pohjoisempana Pohjanmaata nimismiehet, porvarit ja kirkkoherrat.

Toinen rulla samasta komppaniasta on kotiutuksen edellä tehty 20. lokakuuta 1629.[3]  Paikkaa ei ole merkitty. Nimet ovat samat. Nyt lopussa kerrotaan, että kuolleita oli 20, karkureita kolme, vankina kolme ja ylläpidettyjä 88. Rullasta ei ilmene, ketkä olivat kuolleita tai puolalaisten vankeina.

Preussin kautta Saksaan 1635

Sota Puolaa vastaan päättyi välirauhaan 1629 ja seuraavana kesänä Kustaa II Adolf siirsi sodan Saksaan. Tähän ajankohtaan sijoittuu myös Printzin siirtyminen kyrassieereista Turun ja Porn läänin ratsuväkeen ratsumestariksi. Saksaan pohjalaisia ei heti lähetetty. Suomessa ollessaan Printz asui Korsholman kuninkaankartanossa. Sota sujui Saksassa alkuvuosina niin hyvin, ettei sinne Suomesta tarvinnut lähettää täydennyksiä. Vuonna 1634 tilanne muuttui. Nördlingenissä kärsittiin elokuussa 1634 vakava tappio keisarillisia vastaan. Samoihin aikoihin välirauha Puolan kanssa oli umpeutumassa ja sodan syttyminen uudelleen Preussissa ja Liivinmaalla oli vakava uhka. Tässä tilanteessa Suomestakin koottiin apujoukko, joka jälkimmäisen uhan takia lähetettiin Preussiin. Pohjalaiset olivat apujoukon yksi osa. Vaikka ei ollut varsinaisesti nimitety apujoukon johtajaksi, Johan Printzistä tuli sen tosiasiallinen johtaja. [4]

Printzin johdettavana oli neljästä ratsukomppanaiasta koottu eskadroona vahvuudeltaan vähän yli 500 ratsua. Yksi komppanioista oli hänen oma pohjalaiskomppaniansa, vahvuus päällystöineen 134 Elbingissä 2. heinäkuuta 1635. Luutnantti oli Johan Munck, kornetti Peter Printz, korpraalit Yrjö Erkinpoika ja Hannu Yrjönpoika, johdattaja Pekka Jaakonpoika, pappi herra Anders, profossi Esko Jaakonpoika, seppä Mikko Heikinpoika ja välskäri Riggert Wolfsson. Ratsukoiden varustajat jakautuivat pitäjittäin seuraavasti: Pyhäjoki 1, Kokkola 2, Karlepyy 7, Liminka 1, Vöyri 6, Mustasaari ja Maalahti 5, Uusikaarlepyy 1, Vähäkyrö 9, Isokyrö 28, Lapua 22, Ilmajoki 24, Laihia 6, yhteensä 112 ja päällystön ratsujen 22 kanssa 134. Komppaniassa oli vahva eteläpohjalainen leima, noin 80 % ratsukoista oli sieltä. Rullan henkilöiden tunnistaminen muista lähteistä on mahdollista, koska useimmilla mainitaan myös kotikylä tai on muutoin identifioitavissa oleva kuten Michell Ilka tai Thomas Tutipä. [5]

Pieniä muutoksia oli tapahtunut, kun komppania katsastettiin 18. syyskuuta 1635 Saksaan siirron edellä. Välirauha Puolan kanssa saatiin jatkettua, joten eskadroona voitiin siirtää Pommeriin ja Saksaan, jossa Johan Banérin johtama armeija oli suurissa vaikeuksissa. Kansleri Axel Oxenstjernalle piti muodostaa saattojoukko, johon tuli puolisataa suomalaista ratsumiestä. Näiden mukana oli Printzin komppanian korpraali Hannu Yrjönpoika ja yhdeksän ratsumiestä.

Pommerin kautta komppania eteni syvemmälle Saksaan ja joutui koviin taisteluihin. Näissä everstiluutnantiksi ylennyt Printz ja korpraali Yrjö Erkinpoika jäivät Hallen luona vangiksi. Hallen luona kaatui neljä ratsumiestäkin. Suomalaisen ratsuväen kannalta syyskuun 24. päivä 1636 käyty Wittstockin taistelu oli merkittävä. Pohjalaisetkin olivat mukana Tore Bielken rykmentissä. Luultavasti Printz ei ollut mukana ollen vielä vankina. Voitetun taistelun jälkeen oli runsaasti vankeja, joiden avulla vaihtokauppaa voitiin tehdä. Printzkin vapautui. Pohjalaiset olivat yksi komppania Turun ja Porin läänin ratsuväessä, joka kuului Johan Banérin pääarmeijaan. Armeijat olivat sen verran suuria, ettei sotatoimista kerrottaessa yksittäinen rykmentti erotu saati sitten yksi sen komppanioista. Syksyllä 1637 armeija joutui perääntymään Pommeriin kovasti ahdistettuna selkä merta vasten.

Viimeiset vuodet

Vuosi 1638 merkitsi eräänlaista käännekohtaa myös pohjalaisten kohdalla. On erikoista, että Johan Printzillä oli sen vuoden alkupuolella samanaikaisesti nimissään kaksi ratsukomppaniaa. Toinen oli tämä pohjalainen ja toinen ruotsalainen, joka tarkemmin tutkittaessa osoittautuu olevan Länsigötanmaan ratsuväkeä. Peter Englund on paitsi etevä tutkija myös oivallinen tietokirjailija. Hän noteeraa Johan Printzin monessa kohtaa kirjaansa kolmekymmentävuotisesta sodasta (suomennettu nimellä suuren sodan vuodet). Hän kertoo mm., kuinka tämä puolusti Chemnitziä huhtikuussa suurta keisarillisten joukkoa vastaan. Omien ratsumiestensä ja kaupunkilaisten painostuksen takia Printz joutui luovuttamaan kaupungin, joutui Johan Banérin epäsuosioon ja Tukholmassa sotaoikeuteen. Hän sai uuden tilaisuuden valtameren takana ja ennen sitä myös aatelisarvon. Banér oli armeijassaan diktaattori. Sinne ei ollut asiaa. tästä Englund kirjoittaa värikkäästi. Taitonsa tietokirjailijana hän osoittaa siinä, että Printzin yhteydessä ei sanallakaan mainita toiminnasta suomalaisessa ratsuväessä. Ruotsalaisten silmissä suomalaisia ei aina ole ollut olemassa.

Ohessa on Johan Printzin omakätinen nimikirjoitus vuoden 1638 katselmusrullan lopusta. Näihin aikoihin hän jätti pojalaiskomppanian johtamisen. Komppaniakin Saksassa alkoi käydä vähiin. Maaliskuun lopussa Pommerin Stolpessa rivissä oli 25, kotona 10, vankina 9, Wittstockissa kaatuneita 3, tauteihin kuolleita 32 ja karkureita vain kolme. Lisäksi oli kaksi alipäällystöön ylennettyä ja yksi sairaana jälkeen jäänyt (ks. liite). Samaan aikaan Pohjanmaalla koottiin uusia ratsukoita Saksaan lähetettäväksi. Näitä oli 72. Vuoden 1636 päällystöstä Stolpessa oli enää kengitysseppä Mikko Heikinpoika. Korpraali Yrjö Erkinpoika kuoli vankina Drössenissä. Monta oli kotiutettu, myös itse Printz. Tarkoitus oli koota siellä komppania uusiksi.

Printzin johdolla Stettiniin tuli 10. heinäkuuta 1638 suuri joukko uusia alokkaita. Pohjalaiskomppanian rivivahvuus oli 92, kun se katsastettiin Tribseesissä 7. elokuuta. Näistä vanhoja oli vain 18. Sotaan lähtevät oli katsastettu Isokyrössä 13. helmikuuta. Pommerista Printz itse siirtyi johtamaan länsigötanmaalaisia, kuten edellä on kerrottu. Pohjalaiskomppanian uudeksi ratsumestariksi tuli Nils Thomasson. Tämä oli aikaisemmin ollut Torsten Stålhandsken rykmentissä kapteeniluutnantti. Syyskuussa komppanialla oli seuraava päällystö:

Luutnantti Erik Larsson ja kornetti Sven Schute (Skute) olivat olleet jo Printzin aikana tehtävissään. Korpraaleina oli Antti Heikinpojan ja Pentti Simonpojan lisäksi kolmantena Jaakko Erkinpoika, joka aikaisemmin oli ollut Uudenkaarlepyyn Pensalan ratsumies. Johdattaja Simo Heikinpoika oli entisiä. Parturina oli mestari Casper, pappina entinen herra Jakob. Seppä, profossi ja trumpetistit olivat entisiä. Vuonna 1638 taudit harvensivat kovasti sekä vanhaa miehistöä että varsinkin uusia alokkaita. Taisteluissa kaatuneita oli vain muutama. Vuonna 1639 syksyyn mennessä kaatui vain kaksi ja kaksi kuoli tauteihin. Wismarissa sairaita oli 15. Komppania oli taas kutistunut pieneksi niin, että rivissä olevia oli vain 19. Päällystö pidettiin täysilukuisena, mutta suurin osa siitä lähetettiin kotiin täydennyksiä kokoamaan. Saksaan jäi kornetti Sven Skute (Schute) ja korpraali Jaakko Erkinpoika. Nämä olivat siellä vielä helmikuussa 1640. Samaan aikaan kotona Pohjanmaalla oli 19 ratsumiestä.

Ratsukomppanian lakkautus

Pohjanmaalla uudelleen muodostettava komppania oli läsnä Vähäkyrön pappilassa 1.9.1640. Kornetti Skute oli tullut Saksasta ja nostettiin luutnantiksi. Hänen mukanaan sieltä tuli pari ratsumiestäkin. Kornetiksi tuli Nils Filpusson. Korpraaleina olivat Antti Heikinpoika ja Pentti Simonpoika, reformoituna korpraalina Jaakko Erkinpoika, pappina herra Mårten, johdattajana Simo Heikinpoika, parturina mestari Caspar, trumpetisteina Erkki Antinpoika ja Erkki Erkinpoika, profossina Esko Jaakonpoika sekä seppänä Mikko Heikinpoika. Uusia ratsukon varustajia otettiin mukaan. Rullasta saadaan seuraava tilasto.

Nils Thomasson 1.9.1640	Läsnä	Sak­sassa	Uusi 1640	Yht.
Pohj. voutikunta	2	0	10	12
Pedersöre	0	1	0	1
Uusikaarlepyy	2	0	0	2
Vöyri	3	1	1	5
Mustasaari	3	0	0	3
Laihia	5	0	1	6
Vähäkyrö	7	0	0	7
Isokyrö	15	5	4	24
Lapua	14	6	0	20
Ilmajoki	19	4	3	26
Yhteensä	70	17	19	106

Ne pohjalaiset, jotka olivat jääneet Saksaan, sijoitettiin Karl Bäckin komppaniaan, jossa muut olivat yläsatakuntalaisia. Ankeita oloja karkuun lähti 20. syyskuuta 1640 laihialainen Heikki Ollinpoika. Kaksi ratsumiestä kotiutettiin ikänsä takia kuukautta myöhemmin.

Uudelleen Pohjanmaalla koottua komppaniaa ei kuitenkaan lähetetty Saksaan. Kun Turun ja Porin läänin ratsuväen täydennykset katsastettiin Turun linnassa 28. kesäkuuta 1641 sotaan lähettämistä varten, todetaan, että pohjalaiskomppania on erityisistä syistä lakkautettu. Nils Thomasson sai uuden komppanian johdettavakseen. Läänissä tehtiin komppanioiden välillä järjestelyjä niin, että lakkautuksesta huolimatta rykmentissä oli kahdeksan komppaniaa. Niiden alueet keskitettiin Pohjanmaan eteläpuolelle.[6]  Ratsuväen pohjalaiskomppania oli ollut olemassa vähän yli kymmenen vuotta. Saksaan jääneet ratsumiehet ratsastivat siellä niin kauan kuin pystyivät. Sitkeimmät olivat vielä muutama vuosi myöhemmin hengissä ja palveluksessa.

Otetaan tähän vielä ote Karl Bäckin komppanian rullasta 26. lokakuuta 1641. Siinä olivat silloin seuraavat aikaisemmin Nils Thomassonin pohjalaiskomppaniassa palvelleet [7]: 

[1] Kari Tarkiainen: Johan Printz. Svenski biografisk lexikon 29 (1995-1997), s. 493. Vertaa https://fi.wikipedia.org/wiki/Johan_Printz, luettu 25.3.2016.

[2] KrA Rullor 1629/9: 162-163v. Arvi Korhonen: Hakkapeliitain historia II, Porvoo 1943, s. 303.

[3] KrA Rullor 1629/8: 183-185.

[4] Jos lähdettä ei ole aina täsmennetty, se perustuu alussa minittuun käsikirjoitukseeni.

[5] KrA Rullor 1635/3: 233-234v. Nimet kuitenkin saattavat olla ratsukon varustajia eikä ratsastajia.

[6] Jussi T. Lappalainen: Hakkapeliittain joukkoon; Suomen ratsuväen rekrytointi 1638-1649. Tiede ja ase 47, Joensuu 1989, s. 141, 144-146.

[7] KrA Rullor 1640/9: 29-v. Lyhenne tr tarkoittaa ratsupalvelijaa (tjenare), B:r veljeä (bror), jbm = ibidem (samoin).