Toiset Aijat: Lundin taistelu 1676, osa 13: Taistelun jälkeen

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Lundin taistelu 1676, osa 13: Taistelun jälkeen

Kun pappi oli toimittanut illallisrukouksen ja sillä aikaa, kun odotettiin ateriaa, kuningas ei tehnyt muuta kuin kehui Bjel­keä. Hän sanoi, että taistelun onnellinen lopputulos riippui ko­ko­naan Bjelken ja henkirykmentin urheudesta. Hän ei halun­nut istuutua pöytään ennen kuin tämä saapuisi. Jo aikaisem­min, kun hän kiitti joukkoja, hän oli koko armeijan nähden syleillyt Bjelkeä ja sanonut häelle mitä ystävällisimpiä sanoja. Hän oli myös luvannut, ettei kukaan henkirykmentistä elossa selvinnyt koskaan tulisi kärsimään puutetta jäljellä olevan elämänsä aikana. Aterian aikana Bjelke sai paikan pöydässä kuninkaan vieressä ja häntä ylistettiin vielä urheudestaan tais­telussa. Voidaan aiheellisesti myös sanoa, että tänä päivänä ”kuninkaan kruunu oli ollut Bjelken miekankärjessä”.
Seuraavana aamuna kuningas antoi ”kaikkien kenraaleiden ja ylhäisten upseereiden kokoontua tappotantereen vierelle, jossa kaikki avoimen taivaan alla polvistuneina nöyrästi kiittivät Jumalaa siitä armollisesta avusta, jonka hän oli menneessä kamppailussa heille suonut.” Kiitoksen päätyttyä jokaiselta osastolta kysyttiin, mitä oli ”menetetty, vangittu tai haavoittu­nut”. Todella kauheasti kuolema oli korjannut satoa edellisen päivän taistelussa. Tuhansia ruumiita makasi hajallaan yli kentän. Minne katseen käänsikin, se kohtasi ”erikoisia hahmoja, levällään, alastomina, riisuttuja ruumiita, joista valunut veri värjäsi kokonaan muutoin lumen peittämän maan punaiseksi. Aina Löddejoelle asti tämä näkymä oli hirvittävä ja siellä ”nähtiin yhtäällä puolikkaita ihmisruumiita, toisaalla yksi käsivarsi tai sääri pistämässä ylös” jään läpi kuolleiden hevosten ja muiden esineiden välissä. Missään ei kuitenkaan kuolleita ollut niin taajassa kuin siellä, missä Burghausenin rakuunat tai hollantilaismatruusit olivat kamppailleet. Aiottiin samana päivänä haudata kuolleet, mutta pakkanen oli niin ankara, ettei maahan pystytty tekemään kuoppaa eikä hautaa. Vasta myöhemmin talvella koottiin joukko talonpoikia tekemään tätä työtä, koska suunnaton lemu alkoi levitä seudun yli ”häväistyistä ruumiista”.
Ruotsalaiset olivat menettäneet kuollei­na ja haavoittuneita 2-3,000 miestä, tanskalaiset noin 5,000. Tanskalaisvankien määrä oli 1,365 miestä, upseereita lukuun ottamatta. Ruotsalaiset olivat menettäneet vankeina kenraaliluutnantti v. Fersenin, eversti Budbergin, joitakin upseereita ja lähes 70 miestä. Fersen haavoittui, kuten on mainittu, tanskalaisten takaa-ajossa Löddejoella, jossa hänet laitettiin yhteen tanskalaisilta otettuun kuormastovaunuun kuljetettavaksi Lundiin. Sinne matkalla, kun hän vielä oli taistelukentän läheisyydessä, hänet yllätti tanskalainen rosvopartio, joka teki hänestä vangin ja ryösteti hänet ”ilman mitään kunnioitusta” paljaaksi (inpå bara krop­pen), vaikka yksi näiden omista eversteistä oli siellä haavoittuneena ja huusi näille, että Fersen on ruotsalaiskenraali.
Kuolleiden joukossa ruotsalaisella puolella oli 32 upseeria, tai kuten siihen aikaan kutsuttiin, ”yliupseeria”. Ylhäisimmät olivat kenraaliluutnantti Galle, everstit Burghausen, Mörner ja Ashton, everstiluutnantti Siegroth. Haavoittuneina oli 45 upseeria. Näiden joukosta huomattakoon kenraalimajuri Wittenberg, everstit Hjerta, Gyllenstjerna, Lichton, Kruse, Baranoff, Gyntersberg ja Börstell. Viimemainituista upseereista haavoittuneita olivat: majuri Jakob Mester, kapteeni Balthasar Jönsson, kapteeniluutnantti Anders Frijs, luunantti Lars i Bol ja vänrikki Bermes.
Monet hengissä selvinneet olivat, kuten ajateltiin, vain ihmeen kaupalla välttäneet kuoleman. Kuninkaan hatusta oli ammuttu läpi. Dahlbergin satulannuppi oli ammuttu pois ja hänen molemmissa liivitakeissaan oli kuulien tekemiä reikiä. Bjelken aseeseen oli osunut kuula. Rykmenteistä Burghausenin oli kärsinyt eniten.[1] Useimmat hänen upseereistaan olivat joko kuolleita tai haavoittuneita. Olosuhteet eivät voineet olla toisenlaisia, koska he olivat jalkaisin, kun tanskalaisten ratsuväki hyökkäsi. Myöskään henkirykmentin tappiot eivät olleet vähäisiä, vaikka voi ihmetellä kuolleiden vähäistä määrää. Bjelke kirjoittaa pari päivää taistelun jälkeen, että hän ei voi katsoa rykmenttiään saamatta kyyneliä silmiinsä. Ainoa ratsumestari, joka hänellä oli jäljellä haavoittumattomana, oli Gustaf Ribbing. Erityisesti hän suri erinomaisen ratsumestari Krister Fägersköldin ja nuoren, lupaavan kornetin Klas Hornin menetystä. Mutta myös montaa muuta hän kaipasi, joiden kanssa ”mitä todennäköisimmin olisi elänyt koko tämän elämän yhdessä”.
Kuningas antoi heti taistelun jälkeen maksaa kuukausipalkan joikaiselle haavoittuneelle, kuitenkin vähennettynä yhdellä prosentilla Vadstenan sotamieshuoneen kassaa varten. Kaatuneille upseereille ja draban­teille hän hoiti hautauksen (svepning) sekä yksinkertaisen tai kaksinkertaisen kellojensoiton. Sata dukaattia osoitettiin sotakassaan kuolleiden upseereiden hautausta varten, jotka olivat ruumiina Malmössä. Tanskalais­ten puolella oli kaatunut tai kuoli pian taistelun jälkeen useita erinomaisia upseereita kuten kenraali Karl Arensdorf ja everstit Henrik Sehestedt, Kristof Holck ja Ditlef von Oertzen. Vankien joukossa oli eversti Schulenburg.
Tanskalaisvangit vietiin ylös Ruotsiin, poikkeuksena hollantilaismatruusit, jotka kuningas antoi lähettää ”en pleine liberté” Göteborgin kautta takaisin kotimaahansa. Ruotsalaisten käsiin joutunut saalis oli suunnaton. Sen joukossa oli koko tanskalaisten tykistö, 51 tykkiä, useita Tanskan kuninkaan omia vaunuja sekä suuri määrä ammuksia. Vallattujen kuormavaunujen määräksi ilmoitetaan 80 kappaletta.
Kaksi paria patarumpuja otettiin. Lippujen ja standaarien määrä ei ollut vähäisempi kuin 64 kappaletta. Näistä henkirykmentti oli vallannut 12 kappaletta, sen ratsumestari Gustaf Ribbing sitä paitsi yhden standaarin. Wellingkin itägötalaiset olivat ottaneet 8, länsigötalaiset 2, Budbergin suomalaiset 2, Draken aatelisratsu­miehet 2, everstiluutnantti Ernst Lode etujoikkoineen 1, Lichtonin rykmentti 1, kuningattaren henkirykmentti 6 ja näistä sen päällikkö Fritz Wachtmeister sitä paitsi 2, Rhensköldin ratsumiehet 5, kuninkaan trumpetisti Henrik Busch 1 standaarin, kapteeni Axel von Faltzburg henkikaartista 1 standaarin, Åke Rålamb samasta kaartista 2 lippua, vänrikki nimeltä Johansson ja eräs tietty La Rose yhdessä 2 lippua, sekä lopuksi Baranoffin suomalaiset ratsumiehet ei vähempää kuin 16 lippua ja standaaria. Jokaisesta otetusta standaarista kuningas antoi maksaa 30 hopeataalaria – suuri summa siihen aikaan. – ”Hoff- und Rott-trompeter” Busch sai enemmän eli 10 dukaattia. Liput ja standaarit lähetettiin Tukholmaan kapteeni von Faltzburgin mukana, joka niiden kans­sa saapui sinne juhlavasti. Ne tulivat sittemmin v. 1687 kuninkaan käskystä taitavan konterfeijari Olof Hoffmanin piirtämiksi pikkumaisella tarkkudella, ja niiden jäännöksiä säilytetään yhä Riddarholmin kirkon holvissa.
Yhdessä sen ajan painotuotteessa ”Specification” voi nähdä millaisilta otetut tykit näyttivät. Muutamisas oli omituisia lavetteja, jotka oli tehty kahdelle tykille, joista toisen suu oli eteen ja toisen taaksepäin. Muutamilla oli kaksi nahkasäkkiä takapuolella ammuksia varten. Ei ole tietoa, minne ne ovat joutuneet. Mahdollisesti ne olivat mukana siinä suuressa kokoelmassa ”metallivoittosaaliita”, jotka säätyjen pyynnöstä 1700-luvun alussa myytiin julkisella huutokaupalla välttämättömien varojen hankkimiseksi valtiolle.
Myös ruotsalaiset olivat menettäneet useita kunniamerkeistään. Aivan liian monta niistä oli vihollisen kanssa ”vaihdettu”, ettei sellaista olisi saanut tapahtua. Siten henkirykmentti menetti kaksi standaaria. Bjelke valittaa lisäksi patarumpujensa menetystä ja syyttää siitä patarummunlyöjä Anders Falkin ahneutta. Hän sanoo, että tämä oli suurin sotarosvo (marodör) armeijassa, joka oli jäänyt jälkeen tanskalaisten leiriin, kun sitä ryöstettiin. Muutamat tanskalaiset upseerit, jotka löysivät hänet sieltä, ryntäsivät esiin ja ampuivat hänet kuoliaaksi sekä ajoivat ne viisi ratsumiestä, jotka olivat patarummun vartiona pois ottaen patarummut saaliina.
Lopuksi olisi kiinnostavaa tutkia, ketkä ruotsalaisella puolella olivat eniten ”signaloituneet”. Paitsi nuorta kuningasta, jota kaikki ylistivät rohkeudestaan ja sitkeydestään, aikalaiset mainitsevat ensi sijassa Ascheber­gin, Draken, Gyllenstjernan, Ramsvärdin, Wellingkin, Dahlbergin, Gyntersbergin, Mellinin, Lichtonin, von der Pahlenin ja Siegrothin ja kaikkein parhaana Nils Bjelken. Kuten tämä puolestaan ei voinut löytää kyllin kauniita sanoja niillä ylistääkseen kuninkaallista sankariaan ja johdattajaansa ja lohduttaa kauniin rykmenttinsä menetystä vain sillä, että se tuhoutui kuninkaansa silmien alla, niin antaa myös kuningas puoles­taan kaikkien nähden tietää, miten korkealle hän arvosti Bjelken urheutta ja hänen koskaan väistymätöntä rohkeuttaan. Ne kiitollisuuden sanat, joiden kanssa hän illalla erosi hänestä, kun hän kiitti joukkoja, ovat menneet jälkimaailmalle. Hän sanoi: ”Koskaan en tule unohtamaan, mitä Bjelke on tämä päivänä tehnyt minun ja isänmaan puolesta.”
Joulukuun 6. päivä Ruotsin sotajoukko marssi tanskalaisten leiriin Skälshögissä. Sillä aikaa, kun tanskalaiset olivat siellä olleet, siellä oli liikkunut tarttuvia tauteja, minkä takia Kaarle IX ensin aikoi lykätä sisäänmarssia. Mutta ankarassa kylmyydessä joukot eivät olisi kestäneet useampia öitä paljaan taivaan alla ja Lundissa kaikki talot oli varattu haavoittuneille.
Kun tanskalaisten sievät leirihytit asutettiin, ruotsalaiset sotilaat eivät voineet kylliksi lausua ihmetystään siitä kaikenlaisten ravintoaineiden rikkaudesta, mitä havaittiin kootuiksi. Pitkin leirin ulkosivuja oli mm. pitkiä rivejä heinäseipäitä. Eniten heitä ilahdutti suola. He sanoivat, nyt he voivat alkaa uudelleen laittamaan ruokansa. Myös viiniä, tupakkaa ja viinaa oli runsaasti, joilla he saattoivat tehdä itsensä yhtä ”hauskoiksi” kuin tanskalaiset. Kaikenlaisia herkkuja oli myös enemmän kuin olisi ollut tarvetta, sillä pian yksi ja toinen skånelainen aatelismies tuli leiriin onnitellakseen kuningasta suuresta voitosta, eikä hän voinut lähteä sieltä pois tuomatta kestitystä. Näiden luku kasvoi. Myös skånelaisten säätyjen valtuutetut tulivat esittämään uskollisuuttaan. Mitä enemmän viimeisimpiä sotatapahtumia ajateltiin, sitä suurempi vaikutus niille tuli tunnustaa ajatellen sodan lopputulosta. Jo nyt monet aavistivat, että Skånen kohtalo oli ratkaistu. Tämä käsitys levisi vähitellen myös ylös vanhaan Ruotsiin ja vaiensi kuninkaaseen kohdistetun vastarinnan. Ei kuultu enää puhetta hänen valtansa rajoittamisesta tai armeijan päällikkyyden poisottamisesta. Sen jälkeen, kun hän niin kunniakkaalla tavalla oli ”ottanut vihollisen päästä seppeleen”, hänen asemansa oli horjumaton. Siten Lundin taistelusta tuli Kaarle IX:n suuren vallan perusta Ruotsin kuninkaana, ja niin kauan, kuin hän eli, hän myös vietti joulukuun 4:ttä joka vuosi pyhänä päivänä, ”under enslig andakt och Guds åkallan”.

Tämä on kirjoitussarjan päätösjakso. Tämä teksti perustuu ruotsalaisen kenraali Gustav Björlinin (1845-1922) kirjaan ”Svensk-danska kriget 1675-79”, joka ilmestyi jo vuonna 1885. Ruotsiksi kirja löytyy luettavaksi internetistäkin. Suomalaisten osuudesta taistelusta tulen kertomaan lisää uudessa kirjassani. Muun osan kirjastaan Björlin perusti aikaisempaan kirjallisuuteen, mutta tässä kirjoitussarjassa olleet osat hän tutki myös alkuperäisistä lähteistä.



[1] Tähän liittyy pitkä alaviite, joka tässä on jätetty pois. Tästä tarkemmin tulevassa kirjassani.