Toiset Aijat: Lundin taistelu 1676, osa 12: Lopullinen ratkaisu

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Lundin taistelu 1676, osa 12: Lopullinen ratkaisu

Kuningas ratsasti eskadroonasta toiseen. Hän muistutti joikaista, että tunnuksella ”Hjelp Gud” oli voitettu vihollisen vasen siipi ja sama tunnus johtaisi heidät edelleen voittoon, ja puhui niin vaikuttavasti, että se liikutti ”sekä rivimiehen että ylemmän sydäntä”. Arvostettiin onnelliseksi saada osoittaa rakkauttaan hänelle. Ratsumiehet huusivat kovaan ääneen, että he halusivat edetä. Tanskalaiset olivat pysähtyneet ja näyttivät neuvottomilta. Bjelken valitsema asema kivimuurin ja suon välillä ei ollut kuin noin 700 jalkaa pitkä ja siksi rintamaa oli tiivistettävä. Jos tanskalaiset halusivat edetä hyökkäykseen vastustaja kohti, se ei voinut tapahtua pienentämättä eskadroonien välisiä aukkoja. Täten estyi heidän toisen portaansa eskadroonien pääsy eteen ollen siten hyödyttömiä. Mutta kenraali Arensdorfin ajatus voitti, jonka mukaan pieni ruotsalaisjoukko piti heti työntää pois, ja tanskalaiseskadroonat alkoivat uudelleen edetä. Tanskalaisten epäröinti oli antanut ruotsalaisille uutta rohkeutta. Kuningas käski heidän lähteä vihollista vastaan, mikä kuitenkin tapahtui vain askel askeleelta, koska hän ei halunnut jättää hyvää maastoa, joka oli onnistuttu ottamaan tanskalaisten viivyttelyn ansiosta.
Tämän etenemisen aikana Kaarle IX huomasi, miten osa tanskalaisten vasemmasta siivestä joutui kiertämään yhden kukkulan, joka oli näiden keskellä. Sen seurauksena se tuli jakautumaan kahteen osaan. Hän päätti heti hyödyntää tätä ja hyökätä tanskalaisten vasempaan siipeen ennen kuin se ehtisi taas koota muotonsa. Kun merkki annettiin hyökkäykseen, eskadroonat murtautuivat kohti vihollista ”kuin ärsytetyt (förtörnade) leijonat”. Vihollinen, joka myös oli innokas pääsemään taisteluun, jätti jalkaväkensä, joka oli kiertämässä Sliparbackenia, oman onnensa nojaan ja alkoi ravata Sliparevångarnien yli. Törmäyksestä tuli hyvin raju. Enemmän väkeä kaatui nyt kuin koko aiemmassa taistelussa. Budbergin kaksi eskadroonaa, joiden paikka oli äärimmäisenä vasemmalla siivella, joutuivat jo vihollisen simmäisestä yhteislaukauksesta epäjär­jestykseen. Näiden eversti haavoittui ja jäi vangiksi, ja neljä tanskalaiseskadroonaa heitti ne Vallkärran suun­taan.[1] Eskadroonat oikealla sivustalla, henkirykmentin ja drabanttieskadroona, pärjäsivät parem­min ja pakottivat lopulta vastustajan taipumaan. Vihollisen jalkaväki oli tällä välin tullut esiin Sliparbackenin länspuolelta ja marssi siten suoraan kohti väistyvää tanskalaista ratsuväkeä, joka työnnettiin siten ruotsalaisten toimesta suoraan kohti jalkaväen piikkejä. Sen seurauksena monta tanskalaisratsumiestä menetti henkensä.
Ennen kuin tanskalaiseskadroonat saivat aikaa taas järjestäytyä, Bjelke kävi uuteen hyökkäykseen. Vihollisen ratsuväki ja jalkaväki sekottuivat keskenään niin, etteivät pystyneet mihinkään tehokkaaseen vastarintaan. Useita ruotsalaisia ratsumiehiä tuli kuitenkin aika pahasti kohdelluiksi tanskalaisten pitkistä piikeistä. Tanskalaisten onneksi näiden oikea siipi ehti vihdoin avuksi tehtyään töitä maantiemuurien yli pääsemiseksi, ja kun se ryhtyi taisteluun, Bjelken oli pakko ylivoiman edessä taipua.
Kuten edellä on mainittu, Budbergin kaksi eskadroonaa oli heitetty takaisin kohti Vallkärraa. Neljä näitä ajanutta tanskalaiseskadroonaa tuli hetkeä myöhemmin takaisin ja näytti siltä, että ne aikoivat hyökätä Bjelken selustaan. Sen estämiseksi hän antoi kahden vasemmanpuoleisimmista eskadroonistaan kiireesti muodostaa komppanioita, jonka jälkeen hän näiden kärjessä hyökkäsi noita neljää tanskalaista vastaan sellaisella voimalla, että ne heitettiin nurin ja joutuivat epäjärjestykseen. Hän ei kuitenkaan uskaltanut etääntyä muista eskadroonistaan eikä seurannut vihollista kovin kauas. Sen sijaan hän vetäytyi takaisin lähtöasemaansa yrittääkseen muodostaa taistelujärjestystä uudelleen. Henkirykmentin tappiot olivat olleet suuria näissä verisissä kamppailuissa. Nuori, tuskin 18-vuotias Klas Horn oli ammuttu. Hän oli aina varhaisesta aamusta alkaen johtanut everstiluutnantin eskadroonaa taistelussa, ja tehnyt, Bjelke sanoo, ”mitä ihminen tehdä voi”.  Kreivi Gustav Oxenstjerna oli haavoittunut Bjelken oman henkieskadroonan kärjessä. Erik Ingvalsson oli ammuttu kuoliaaksi. Bjelken hatusta oli ammuttu kuula läpi, jonka lähetti tanskalainen eversti von Oertzen. Hänen hevosensa, jalo ”Plaisant”, joka niin hyvin oli palvellut häntä monessa vaarallisessa ottelussa, oli haavoittunut kuulasta otsaan. Mutta kuten isäntänsä, sen tuli kestää.
Kun Bjelke oli taas koonnut eskadroonansa, hän alkoi havaita, miten tanskalaiset kokosivat yhteen molempia ratsuväkisiipiään, hän kirjoittaa, oikein kunnolla ”polttaakseen meidät”. Hän pyrki silloin, niin hyvin kuin se oli tehtävissä, muodostamaan uudelleen linjaa. Mutta se ei ollut enää mahdollista. Hänen ratsumiestensä rohkeus alkoi laskea ja nämä kokoontuivat hitaasti tämän ylivoiman edessä, joka eteni kohti heitä. Urhoollisesti he olivat taistelleet koko päivän, mutta nyt olivat heidän viimeiset voimansa tyhjentyneet. Kaikista henkiryk­mentin upseereista ratsain oli vain Bjelke itse, ratsumestarit Gustaf Ribbing ja Poll, kaksi luutnanttia ja yksi kornetti. Drabantteja laskettiin vain 50 ratsua. Näiden upseereista oli jäljellä vain Gyllenclo ja Spens. Myös Draken uudelleen kootut eskadroonat olivat ohuita, mutta niillä oli kuitenkin kaikki upseerinsa tallella.
Bjelke käytti sitä väliaikaa, jonka vihollinen antoi, sitoakseen eskadroonansa yhteen suuriksi lau­moik­si. Henkirykmentin eskadroonat saivat siten muodostaa yhden eskadroonan. Rintama oli nyt niin kään­netty, että sen suunta oli itään. Vasen siipi tukeutui kivimuuriin. Tässä asemassa pohjoisen Sliparvångenin hui­pulla Bjelke tahtoi käydä viimeisen taistelunsa. Mitään apua ei näkynyt miltään taholta. Joitakin laumoja Budbergin rakuunoista näkyi hetken hänen vasemmalla sivullaan, mutta ne kääntyivät ennen kuin tulivat ampumaetäisyydelle.[2] Kaiken lisäksi kuningas oli kadonnut. Kukaan ei ollut nähnyt, minne hän oli mennyt. Inhimillisesti arvoiden hän oli kuollut villissä taistelussa, joka juuri oli raivonnut, ja kaikki olisi siten kadotettu paitsi kunnia.
Tällä vaikealla hetkellä Bjelke huomasi joitakin eskadroonia etäällä, jotka lähestyivat reipasta ravia kohti hänen vasenta siipeään. Pian hän uskoi tunnistavansa ne ruotsalaisiksi. Mutta häntä ihmetytti, että ne tulivat hänen vasemmalta eikä oikealta puoleltaan, kuten olisi pitänyt, jos ne tulivat Lundista. Hän ratsasti siten kappaleen matkaa kukkulalle, joka oli hänen ja vihollisen välissä. Nyt hän tunnisti selvästi kuninkaan valkoisella hevosellaan kahden eskadroonan Baranoffin ratsumiehiä kanssa, ja pian sen jälkeen hän havaitsi myös Aschebergin, Lichtonin, Hjertan ja Mellinin eskadroonien kärjessä valmiina hyökkäämään tanskalaisten sivustaan. Tämä näky sai aikaan korkeat ilohuudot Bjelken ratsumiesten joukossa. Nyt, he huusivat, tulisi tanskalaisten vuoro kärsiä.
Bjelken tehtyä toisen hyökkäyksensä tanskalaista ratsuväkeä vastaan ja ajettua sen jalkaväen sekaan, drabanttieskadroona, jonka kärjessä kuningas ratsasti, oli tullut niin lähelle tanskalaisten jalkaväen oikeaa siipeä, että joitakin drabantteja sekä yksi ja toinen henkirykmentin ratsumies tunkeutui sen ohi. Näiden ratsumiesten joukossa oli myös kuningas. Kuulia lensi ”joukoittain ja rajusti” hänen ympärillään joka puolella. Lopulta hänellä oli seurassaan vain Dahlberg ja pari Gustaf Ribbingin eskadroonan henkirykmentistä ratsumiestä. Vihollisen ratsumiehet ajoivat heitä takaa huutaen kaikin voimin: ”Katso tuolla Koira, Koira”, ja lähtivät miekan kanssa perään. Mutta Ribbingin ratsumiehet ampuivat lähimmät ja kuningas oli pelastettu. Hän tutkaili joka suuntaan saadakseen jälkeen jääneen osan armeijansa näkyviin. Silloin hän näki tultuaan ylös pienelle kukkulalle suureksi ilokseen koko ruotsalaisen taistelujärjestyksen ryhmittyneenä kaupunginmuurien eteen. Hän kiiruhti niin nopeasti kuin hevonen pystyi hänen kantamaan sinne, otti mukaansa kaksi Baranoffin eskadroonista ja palasi taisteluun. Ascheberg, joka sillä välin asettui ratsuväen johtoon vasemmalla siivellä, seurasi pian hänen esimerkkiään.
Kun tanskalaiset näkivät näiden laumojen lähestyvän, he aikoivat ensin kääntyä kohti Bjelken eskadroonia ja heittää ne pois ennen kuin vahvistukset ehtisivät perille. Mutta Bjelke antoi eskadrooniensa kääntyä eteenpäin vasemman siiven kanssa niin, että tuli täysi rintama, ja eteni rohkeasti hyökkäykseen. Silloin tanskalaisten taistelujärjestyksessä syntyi yleinen sekasorto. ”Jotkut menivät eteenpäin, toiset olivat hiljaa”. Lopulta näiden osastot olivat niin toisiinsa sekaantuneet, että ne näyttivät muodostavan yhden sekalaisen möhkäleen. Ruotsalaiseskadroonat eivät hidastelleet hyökkäyksessä. Osa niistä ajoi takaa vihollisen ratsuväkeä; toiset taas tekivät ”main basse” jalkaväelle ja sen ”paholaismaisella tavalla”. Yksikään järjestäytynyt eskadroona ei enää pysynyt linjassa. Se, jolla oli paras hevonen saada vihollinen kiinni, oli tyytyväisin. Bjelken ja yksi Baranoffin eskadroonista törmäsivät tanskalaiseen prikaatiin, joka koostui hollantilaisista laivamiehistä, ja miten ”näitä käsiteltiin, Jumala armahtakoon”. Näiden raidalliset hiuskankaiset (hårduksfanor) liput kirjoituksilla: ”Dominus providebit” jäivät voittajien käsiin. Ratsumestari Poll otti peräti 8 niistä. Hollantilaiset olisi luultavasti hakattu viimeiseen mieheen – ruotsalaisten ollessa raivoissaan näiden muukalaisten osallistumisesta sotaan – ellei lopulta Helmfelt olisi tullut paikalle ja käskenyt ruotsalaisten ratsumiesten antaa armoa.
Suurin osa vihollisen jalkaväestä laski nyt aseensa. Noin 300 siitä oli kuitenkin hyvissä ajoin väistynyt Vallkärran tielle, jossa ne ottivat asemat, jotta tanskalaisten ratsuväki saisi aikaa järjestäytyä kylän takana. Näiden päällikkö oli urhea Bibow. Monta pakolaista vahvisti hänen rivejään niin, että hänellä oli pian huomattava joukko ympärillään. Vihdoin Bjelken ja Baranoffin eskadroonat tulivat kylän luo. Monet kivimuurit olivat viivyttäneet niiden takaa-ajoa. Vallkärran luona ne kohtasivat Bibowin väen tulen, joka pakotti heidät pysätymään. Nyt myös kuningas tuli paikalle. Hän oli toiseen suuntaan ajanut takaa tanskalaista ratsuväkeä. Mutta yritykset tunkeutua eteenpäin ahtaan kyläkujan kautta olivat turhia. Tällä välin tuli myös kaarti. Kuningas asettui sen kärkeen ja kävi hyökkäykseen kohti kylää. Bibowin oli taivuttava, mutta hän perääntyi taitavasti ja otti uuden aseman kirkkotarhaa ympäröivän korkean kivimuurin takaa. Kaikki yritykset sitä vastaan edestä olisivat olleet hyödyttömiä. Kuningas päätti siksi yrittää kiertää esteen. Mutta niin pian kuin Bibow huomasi vastustajansa aikeet, hän antoi sytyttää yhden rakennuksen ja jotakin vanhaa puutavaraa, ja pian tuuli vei savun ja liekit ruotsalaisten kasvoille, mikä esti näitä etenemästä. Nyt nähtiin kuinka viholliset ratsumiehet, jotka olivat kokoontuneet kylän toiselle puolelle, sillä aikaa alkoivat vetäytyä kohti Löddejokea. Katkaistakseen näiden perääntymisen kuningas päätti ottaa kiertotien kylän ympäri. Mutta kivimuurit estivät hänet siitä aluksi, ja kun hän vihdoin onnistui pääsemään läpi, tanskalaisten ratsuväki oli saanut liian suuren etumatkan. Kuningas, joka kuitenkaan ”ei voinut olla tyytyväinen ennen, kuin koko kenttä oli puhdas”, tahtoi jatkaa takaa-ajoa. Mutta taistelu Vallkärrasta oli kestänyt tunnin. Hevoset eivät enää jaksaneet kantaa ratsumiestään. Aina auringon noususta tähän ”siniseen pimeyteen” asti oli ollut yhtämittaista ottelemista. Joukot saivat siksi käskyn pysähtyä ja lopettaa verinen käsityö. Urhollinen Bibow saattoi häiriöttä vetäytyä, ja ruotsalaisten ratsuväki asettui marssille yli kentän kohti Lundia, jossa pian kuunvalo kimmeltäisi lumikentällä.
Vahvat vartiot asetettiin ja ammuttiin ruotsalaisten tunnus. Annettiin käsky, että tuli yrittää pelastaa haavoittuneista niin monta kuin mahdollista, jotka makasivat ulkona, niin ystävä kuin vihollinen, ja joiden valitus kuului joka suunnalta, jotta saisivat nauttia kirurgien ja haavureiden hoitoa. Vasta tämän jälkeen kiitettiin perusteellisen uupuneita joukkoja ja annettiin niiden leiriytyä taistelukentälle. Niin monta kuin sai tilaa, otti kortteerin Nöbbelöfin ja Vallkärran kylistä sekä kaupungissa, joihin ei kuitenkaan mahtunut montaa, koska niissä ei siihen aikaan ollut 300 taloa enempää. Yhdentoista aikaan illalla kuningas itse ratsasti Lundiin syödäkseen piispankartanossa aterian ja vähän levätäkseen.



[1] Bjelken ranskankielisessä elämäkerrassa sanotaan, että eskadronat olivat Draken; kaikki muut lähteen sitä vastoin puhuvat Budbergin eskadroonista. Drakella oli vain yksi eskadroona. Hänen toisensa oli jäänyt Löddejoelle.
[2] Bjelken kirje 8. joulukuta. ”Wij sågo ännu ingen hielp, budbergz Dragoner som här kommo igen, drogo af (för?) än de kommo så när att de kunde skiuta”.