Edellä on mainittu, että Dahlberg, kun
kuningas lähti ensimmäiseen hyökkäykseensä, lähetettin takaisin Gallen luo
käskyn kera, että vasen siipi kiiruhtaisi suojaamaan jalkaväen marssia. Hän
lienee tavannut tämän pian klo 9 jälkeen jossakin Vallkärrajoen eteläpuolella.
Galle antoi heti käskyn eskadroonille tiivistyä ja kiiruhtaa marssia. Mutta maa
oli epätasainen, suoperäiset rannat edellisten osastojen tallaamia ja vaikeita
ylitettäviä. Vain Hagedornin smalantilaiset ratsumiehet, jotka kulkivat
etummaisina, olivat ehtineet Vallkärran kylän eteläpuolella olevalle mäelle,
kun Galle näki koko tanskalaisten oikean siiven, 16 eskadroonaa etummaisessa
portaassa, tulevan täyttä ravia häntä kohti Vallkärran tornin pohjoispuolisen
kentän yli. Toisaalla hän näki Lundiin johtavalla tiellä ruotsalaisen jalkaväen
jo joutuneen taisteluun. Tanskalaisten oikea siipi oli tehnyt käännöksen niin,
että se tuli suoraan sivulta kohti Gallen eskadroonia, jotka kuklkivat
marssijärjestyksessä. Galle käski siksi, että niiden oli käännyttävä
vasemmalle. Mutta Dahlbergin tuoman käskyn johdosta, että niiden tuli suojata
jalkaväen marssia, ne olivat joutuneet vinoon rintamaan viholliseen nähden. Nyt
näkyi muutamia viholliseskadroonia, jotka olivat ehtineet Vallkärraan, yrittäen
kiertää heidän vasempaan sivuunsa. Tilanne oli siitä johtuen yhä
huolestuttavampi. Viimeisimmät eskadroonat saivat taas kääntää rintamaa sen
hyökkäyksen vastaanottamiseksi. Täten ne joutuivat eroon muista, mikä aiheutti
jonkin verran epäjärjestystä, ja ennen kuin sitä ehdittiin korjata, vihollinen
oli perillä. Vihollinen hyökkäsi täyttä ravia rajusti usealta puolelta.
Länsigötalaiset
ratsumiehet ja Burghausenin rakuunat, jotka viimemainitut taistelivat
jalkaisin, olivat melko suuren välin erottamia muista eskadroonista. Kukaan ei
ollut täysin valmis kohtaamaan hyökkäystä. Kenraali Galle kaatui, tanskalaisten
ensimmäisen yhteenlaukauksen kuoliaaksi ampumana, kun hän aikoi johtaa Hans Wachtmeisterin
länsigötalaiseskadroonaa. Toinen länsigötalaiseskadroona joutui
epäjärjestykseen. Sen päällikkö 60-vuotias Pehr
Hjerta haavoittui vaikeasti, samoin majuri Jonas Kempenfelt, joka sai laukauksen käsivarteensa ja sortui
hevosen kanssa, jolloin hän mursi toisen kätensä. Ratsumestarit Jakob Tysk ja Dahlbo jäivät kuolleiksi ammuttuina paikalle. Björn Deffensköld, Lars
Fägersköld ja Lars Hjerta
haavoittuivat. Useita luutnantteja ja kornetteja jakoi saman kohtalon. Lähes
kaikkien upseereidensa puuttuessa länsigötalaiset eivät pystyneet pitämään
puoliaan, vaan vetäytyivät Nebbelöfin ja maantien välisen kentän yli. Yhdessä
Burghausenin rakuunoiden kanssa niiden oli pakko taistella lähes koko
vihollissiipeä vastaan.[1] Ne
ottelivat toki urhoollisesti, mies miestä vastaan, ja onnistuivat aluksi melko
hyvässä järjestyksessä perääntyä. Mutta yhdessä käänteessä joitakin
vihollisosastoja tuli niiden ja Burghausenin rakuunoiden välisestä aukosta. Nyt
ne kärsivät suunnattomia menetyksiä, saarrettuja, kun olivat joka puolelta.
Lopulta saattoi harvalukuinen joukko lyödä itsensä läpi ja ottaa aseman
kivimuurin takana Nöbbelöfin karjakujan itäpuolella. Se oli sama kivimuuri,
jonka takana, vaikkakin vähän etelämpänä, kenraali Schultz samanaikaisesti
alkoi järjestää jalkaväkeään.
Tällä
välin Burghausenin rakuunat olivat joutuneet vielä pahemman kohtalon alaisiksi.
Ne olivat urheasti taistelleen länsigötalaisten rinnalla vihollisen ylivoimaa
vastaan, mutta pystyivät vähään, koska taistelivat jalkaisin ja niiltä puuttui
jalkaväen tärkein puolustusase, pitkä piikki. Enimmät heistä menettivät
henkensä, heidän neljä lippuaan joutui vihollisen käsiin. Burghausen itse sekä
kahdeksan muuta upseeria kaatui tai joutui vangiksi, kuusi muuta haavoittui.
Lopulta muutaman harvan heistä onnistui lyödä itsensä läpi ja pelastautua sen
kivimuurin taakse, jonne länsigötalaiset olivat paenneet. Muut eskadroonat
länsisiiveltä vetäytyivät myös vähitellen sinne. Myös ne olivat kärsineet
suuria menetyksiä, vaikka ei länsigötalaisten ja Burghausenin rakuunoiden
veroisia.
Mellinin
suomalaisista ratsumiehistä, jotka olivat taistelleet länsigötalaisten oikealla
puolella, Mellin itse haavoittui kaulaan, ei kuitenkaan pahemmin kuin, että
pysyi mukana taistelussa. Hänen everstiluutnanttinsa Gustaf Linde oli ammuttu
kuoliaaksi, hänen majurinsa Pistolkors oli vaikeasti haavoittunut sekä kaksi
ratsumestaria ammuttu kuoliaiksi. Toinen näistä oli Gallen poika, jonka
kuollessa tämä vanha kunniakas suku sammui. Kaksi muuta ratsumestaria Ollongren
ja Hastfehr olivat haavoittuneita. Lichtonin aatelisratsumiehet, jotka etenivät
toisesta portaasta ja siten olennaisesti auttoivat etummaisten eskadroonien
pelastumista, olivat myös menettäneet paljon väkeä. Lichton itse oli
haavoittunut useasta kuulasta. Hänen everstiluutnanttinsa, urhea Georg Johan
Lode, Ernstin veli, oli ammuttu kuoliaaksi. – Hän oli saavuttanut suurta
arvostusta sodassa Alankomaissa. – Majuri Mårten Lindhjelm Aschebergin
rykmentistä oli vaikeasti haavoittunut. Saman rykmentin kaikki ratsumestarit,
kahta lukuun ottamatta, olivat jakaneet saman kohtalon.
Burghausenin
sankarillinen taistelu oli kuitenkin vienyt vihollisen huomion muista
eskadroonista, jolloin nämä saivat aikaa järjestäytyä kivimuurin taakse
Nöbbelöfin karjakujan länsipuolelle. Schönleben, joka oli ottanut päällikkyyden
Gallen jälkeen, huomasi nyt, että ruotsalainen jalkaväki oli asemissa kivimuurin
takana, vaikkakin vähän etelämpänä. Hän päätti siksi, saatuaan eskadroonansa
joten kuten järjestykseen, yhtyä sen kanssa. Kun näin oli tapahtunut, koko
vahvuus meni kahtena portaana kohti Lundia. Schönleben otti matkan varrella muutaman
eskadroonan mukaansa ja eteni jalkaväen eteen muodostaen siten uuden oikean
siiven, jättäen kuningattaren henkirykmentin komentajalle Fritz Wachtmeisterille
vasemman päällikkyyden. Onneksi myös tanskalaisten eskadroonat olivat joutuneet
epäjärjestykseen ja tarvitsivat taas aikaa kokoontua. Ne jättivät siksi
ruotsalaiset toistaiseksi rauhaan ja tyytyivät, sen jälkeen, kun myös ne olivat
jakautuneet kahdeksi siiveksi, ottamaan jalkaväen väliinsä, tasalevyisesti
seuraamaan ruotsalaisia, kun nämä marssivat.
Tämän
perääntymisen aikana kaarti sasi taas nähdä urhean päällikkönsä, joka niin kauan
oli ollut poissa. Hän tuli ratsastaen kentän yli kauniilla hyvin varustetulla
hevosella, mutta ”äärimmäisen surkuteltavassa tilassa”. Hän ”täysin ilman vaatteita
ja aivan verinen useista haavoista”. Vain äänestä oli mahdollista varmuudella
hänet tunnistaa. Kun kolmas kaartinprikaati vetäytyi, hän oli joutunut vihollisen
ensiraivon kohteeksi ja kun sittemmin myös tanskalaiset vetäytyivät sieltä
pois, hän oli maannut avuttomana lumessa. Nuori upseeri Baranoffin rykmentistä,
Fabian Gustaf Wrangel, oli silloin sattumalta tuntenut hänet taistelumerkistä
ja nostanut ylös yhdelle omista hevositaan ja vienyt hänet ruotsalaisten
puolelle.[2]