Toiset Aijat: Lundin taistelu 1676, osa 9: Vasemman siiven taistelu

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Lundin taistelu 1676, osa 9: Vasemman siiven taistelu

Edellä on mainittu, että Dahlberg, kun kuningas lähti ensimmäiseen hyökkäykseensä, lähetettin takaisin Gallen luo käskyn kera, että vasen siipi kiiruhtaisi suojaamaan jalkaväen marssia. Hän lienee tavannut tämän pian klo 9 jälkeen jossakin Vallkärrajoen eteläpuolella. Galle antoi heti käskyn eskadroonille tiivistyä ja kiiruhtaa marssia. Mutta maa oli epätasainen, suoperäiset rannat edellisten osastojen tallaamia ja vaikeita ylitettäviä. Vain Hagedornin smalantilaiset ratsumiehet, jotka kulkivat etummaisina, olivat ehtineet Vallkärran kylän eteläpuolella olevalle mäelle, kun Galle näki koko tanskalaisten oikean siiven, 16 eskadroonaa etummaisessa portaassa, tulevan täyttä ravia häntä kohti Vallkärran tornin pohjoispuolisen kentän yli. Toisaalla hän näki Lundiin johtavalla tiellä ruotsalaisen jalkaväen jo joutuneen taisteluun. Tanskalaisten oikea siipi oli tehnyt käännöksen niin, että se tuli suoraan sivulta kohti Gallen eskadroonia, jotka kuklkivat marssijärjestyksessä. Galle käski siksi, että niiden oli käännyttävä vasemmalle. Mutta Dahlbergin tuoman käskyn johdosta, että niiden tuli suojata jalkaväen marssia, ne olivat joutuneet vinoon rintamaan viholliseen nähden. Nyt näkyi muutamia viholliseskadroonia, jotka olivat ehtineet Vallkärraan, yrittäen kiertää heidän vasempaan sivuunsa. Tilanne oli siitä johtuen yhä huolestuttavampi. Viimeisimmät eskadroonat saivat taas kääntää rintamaa sen hyökkäyksen vastaanottamiseksi. Täten ne joutuivat eroon muista, mikä aiheutti jonkin verran epäjärjestystä, ja ennen kuin sitä ehdittiin korjata, vihollinen oli perillä. Vihollinen hyökkäsi täyttä ravia rajusti usealta puolelta.
Länsigötalaiset ratsumiehet ja Burghausenin rakuunat, jotka viimemainitut taistelivat jalkaisin, olivat melko suuren välin erottamia muista eskadroonista. Kukaan ei ollut täysin valmis kohtaamaan hyökkäystä. Kenraali Galle kaatui, tanskalaisten ensimmäisen yhteenlaukauksen kuoliaaksi ampumana, kun hän aikoi johtaa Hans Wachtmeisterin länsigötalaiseskadroonaa. Toinen länsigötalaiseskadroona joutui epäjärjestykseen. Sen päällikkö 60-vuotias Pehr Hjerta haavoittui vaikeasti, samoin majuri Jonas Kempenfelt, joka sai laukauksen käsivarteensa ja sortui hevosen kanssa, jolloin hän mursi toisen kätensä. Ratsumestarit Jakob Tysk ja Dahlbo jäivät kuolleiksi ammuttuina paikalle. Björn Deffensköld, Lars Fägersköld ja Lars Hjerta haavoittuivat. Useita luutnantteja ja kornetteja jakoi saman kohtalon. Lähes kaikkien upseereidensa puuttuessa länsigötalaiset eivät pystyneet pitämään puoliaan, vaan vetäytyivät Nebbelöfin ja maantien välisen kentän yli. Yhdessä Burghausenin rakuunoiden kanssa niiden oli pakko taistella lähes koko vihollissiipeä vastaan.[1] Ne ottelivat toki urhoollisesti, mies miestä vastaan, ja onnistuivat aluksi melko hyvässä järjestyksessä perääntyä. Mutta yhdessä käänteessä joitakin vihollisosastoja tuli niiden ja Burghausenin rakuunoiden välisestä aukosta. Nyt ne kärsivät suunnattomia menetyksiä, saarrettuja, kun olivat joka puolelta. Lopulta saattoi harvalukuinen joukko lyödä itsensä läpi ja ottaa aseman kivimuurin takana Nöbbelöfin karjakujan itäpuolella. Se oli sama kivimuuri, jonka takana, vaikkakin vähän etelämpänä, kenraali Schultz samanaikaisesti alkoi järjestää jalkaväkeään.
Tällä välin Burghausenin rakuunat olivat joutuneet vielä pahemman kohtalon alaisiksi. Ne olivat urheasti taistelleen länsigötalaisten rinnalla vihollisen ylivoimaa vastaan, mutta pystyivät vähään, koska taistelivat jalkaisin ja niiltä puuttui jalkaväen tärkein puolustusase, pitkä piikki. Enimmät heistä menettivät henkensä, heidän neljä lippuaan joutui vihollisen käsiin. Burghausen itse sekä kahdeksan muuta upseeria kaatui tai joutui vangiksi, kuusi muuta haavoittui. Lopulta muutaman harvan heistä onnistui lyödä itsensä läpi ja pelastautua sen kivimuurin taakse, jonne länsigötalaiset olivat paenneet. Muut eskadroonat länsisiiveltä vetäytyivät myös vähitellen sinne. Myös ne olivat kärsineet suuria menetyksiä, vaikka ei länsigötalaisten ja Burghausenin rakuu­noi­den veroisia.
Mellinin suomalaisista ratsumiehistä, jotka olivat taistelleet länsigötalaisten oikealla puolella, Mellin itse haavoittui kaulaan, ei kuitenkaan pahemmin kuin, että pysyi mukana taistelussa. Hänen everstiluutnanttinsa Gustaf Linde oli ammuttu kuoliaaksi, hänen majurinsa Pistolkors oli vaikeasti haavoittunut sekä kaksi ratsumestaria ammuttu kuoliaiksi. Toinen näistä oli Gallen poika, jonka kuollessa tämä vanha kunniakas suku sammui. Kaksi muuta ratsumestaria Ollongren ja Hastfehr olivat haavoittuneita. Lichtonin aatelisratsumiehet, jotka etenivät toisesta portaasta ja siten olennaisesti auttoivat etummaisten eskadroonien pelastumista, olivat myös menettäneet paljon väkeä. Lichton itse oli haavoittunut useasta kuulasta. Hänen evers­tiluutnanttinsa, urhea Georg Johan Lode, Ernstin veli, oli ammuttu kuoliaaksi. – Hän oli saavuttanut suurta arvostusta sodassa Alankomaissa. – Majuri Mårten Lindhjelm Aschebergin rykmentistä oli vaikeasti haavoittunut. Saman rykmentin kaikki ratsumestarit, kahta lukuun ottamatta, olivat jakaneet saman kohtalon.
Burghausenin sankarillinen taistelu oli kuitenkin vienyt vihollisen huomion muista eskadroonista, jolloin nämä saivat aikaa järjestäytyä kivimuurin taakse Nöbbelöfin karjakujan länsipuolelle. Schönleben, joka oli ottanut päällikkyyden Gallen jälkeen, huomasi nyt, että ruotsalainen jalkaväki oli asemissa kivimuurin takana, vaikkakin vähän etelämpänä. Hän päätti siksi, saatuaan eskadroonansa joten kuten järjestykseen, yhtyä sen kanssa. Kun näin oli tapahtunut, koko vahvuus meni kahtena portaana kohti Lundia. Schönleben otti matkan varrella muutaman eskadroonan mukaansa ja eteni jalkaväen eteen muodostaen siten uuden oikean siiven, jättäen kuningattaren henkirykmentin komentajalle Fritz Wachtmeisterille vasemman päällikkyyden. Onneksi myös tanskalaisten eskadroonat olivat joutuneet epäjärjestykseen ja tarvitsivat taas aikaa kokoontua. Ne jättivät siksi ruotsalaiset toistaiseksi rauhaan ja tyytyivät, sen jälkeen, kun myös ne olivat jakautuneet kahdeksi siiveksi, ottamaan jalkaväen väliinsä, tasalevyisesti seuraamaan ruotsalaisia, kun nämä marssivat.
Tämän perääntymisen aikana kaarti sasi taas nähdä urhean päällikkönsä, joka niin kauan oli ollut poissa. Hän tuli ratsastaen kentän yli kauniilla hyvin varustetulla hevosella, mutta ”äärimmäisen surkuteltavassa tilassa”. Hän ”täysin ilman vaatteita ja aivan verinen useista haavoista”. Vain äänestä oli mahdollista varmuudella hänet tunnistaa. Kun kolmas kaartinprikaati vetäytyi, hän oli joutunut vihollisen ensiraivon kohteeksi ja kun sittemmin myös tanskalaiset vetäytyivät sieltä pois, hän oli maannut avuttomana lumessa. Nuori upseeri Baranoffin rykmentistä, Fabian Gustaf Wrangel, oli silloin sattumalta tuntenut hänet taistelumerkistä ja nostanut ylös yhdelle omista hevositaan ja vienyt hänet ruotsalaisten puolelle.[2]



[1] Viite 173: Wachtmeisterin relaatio ilmoittaa 5 eskadroonaa Burhausenin lisäksi, siis neljän länsigötalaisen lisäksi yksi, luutavasti Mellinin (af Mellins).
[2] Viite 141: Clodtin muistiinpanot.