Toiset Aijat: Lundin taistelu 1676, osa 10: Taistelu menetetty - ei sentään

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Lundin taistelu 1676, osa 10: Taistelu menetetty - ei sentään

Feuquières oli katsojana ollut läsnä oikean siiven taistelussa. hän oli nähnyt, miten Baranoffin ratsumiehet joutuivat epäjärjestykseen ja uskoi sen johdosta, että koko siipi oli paennut Ystadiin. Kun hän nyt näki, että myös keskusta ja vasen siipi vetäytyivät taistelusta, hän katsoi taistelun menetetyksi ja kiiruhti viemään oman persoonansa turvaan Malmöhön, jättäen oman onnensa nojaan kuormastonsa, jonka ryöstivät tanskalaiset sotarosvot. Häntä seurasi pian Johan Gyllenstjerna ja tarkkaileva hovihenkilöstö sekä koko kanslia renkeineen ja käsihevosineen. Tie Malmöhön täyttyi suurista laumoista haavoituneita ja sotarosvoja sekä ylemmistä upseeereista, joilla ”ei enää ollut mitään komennettavaa”. Kaikki vahvistivat sitä surullista sanomaa, jonka yksittäiset pakolaiset jo aikaisemmin olivat tienneet kertoa, että ruotsalaiset oli perusteellisesti lyöty ja pakenivat joka suuntaan.
Nämä olivat kuitenkin ottaneet uudentaistelujärjestyksen Lundin edustalla Helgonabackenista luoteen suun­taan Sliparbackenin ja tuulimyllyn väliltä. Niiden oikean siiven etummainen portaan Schönlebenin johdolla muodostivat nyt Baranoffin kolme jälkeen koottua eskadroonaa sekä Hagedornin ja Rhensköldin eskadroonat. Sivustan taaemmassa portaassa, jota johti Gyntersberg, oli tämän ainoa eskadroona sekä kolme kuningattaren henkirykmentin eskadroonaa. Keskustaa johti edelleen Schultz etummaisessa portaassa ja Mortaigne taaemmassa. Ensinmainitussa oli kaarti, nyttemmin jaettuna kahteen prikaatiin, sekä Börstellin ja yksi Örnklon prikaateista; toinen koostui muutamasta yhteenlyödystä prikaatista. Vähän taaempana takana oli Örnklon toinen prikaati kolmantena portaana. Vasen siipi, jonka etummaista porrasta johti amiraali Wachtmeister ja taaempaa eversti Wellingk, koostuen Mellinin kolmesta ja kahdesta Hjertan eskadroonasta, sekä taaemmassa portaassa yhdestä Wellingkin, kahdesta Lichtonin ja yhdestä Mellinin eskadroonasta. Muut eskadroonat alkuperäisestä vasemmasta siivestä olivat joko hajalla tai liitetty johonkin nyt mainituista.
Tällä välin tanskalaiset, niin pian kuin olivat ehtineet saada tykistönsä hirsipuumäelle, avasivat tulen ruotsalaisia kohti, vaikka välimatka oli hyvin pitkä. Jälkimmäisillä ei enää ollut yhtään tykkiä ja olivat siksi puolustuskyvyttömiä näitä laukauksia kohtaan. Rohkeus oli myös lähes lopussa. Kukaan ei tiennyt, minne kuningas oli joutunut oikean siiven kanssa. Raskaat ajatukset vaivasivat. Ne ovat liian kaukaisia referoitaviksi. Suuria laumoja haavoittuneita sotilaita lähti paikalta Malmöhön, ja myös vähemmän haavoittuneet upseerit eivät halunneet enempää kärsiä. Ei vallinnut ainoastaan avoin neuvottomuus siitä, mitä näissä kauheissa oloissa pitäisi tehdä, vaan syntyi myös erimielisyyttä ja kiistoja armeijan jäljellä olevien ylimpien päälliköiden ja everstien välillä. Jotkut lausuivat, että tulisi vetäytyä kohti Malmötä, toiset luottivat levinneeseen huhuun, että kuningas oli voittanut – mihin kukaan ei uskonut – ja tahtoivat olla paikoillaan. Väki tuli yhä kärsimättömämmäksi. Saisiko vihollinen jatkaa kaikessa rauhassa heidän ampumistaan, sanottiin, voisiko se lopuksi ajaa heidät kokonaan kentältä. Mestari Spegel kulki osastosta osastoon, pyysi jokaista kestämään ja tekemään kuninkaalleen palveluksen. Mutta mikän ei auttanut. Alettiin huutaa ”täyttä kurkkua” eskadroonista, eivät vain rivimiehet vaan myös upseerit, haluttiin enempää viivyttelemättä käytäväksi vihollista vastaan. Sotaneuvottelu päätyi myös tähän tulokseen.
Tämän viivytelyn aikana tapahtui seuraava tapaus, joka oli luonteenomainen sen ajan taisteluille. Yksi tanskalaiskapteeni ryntäsi äkkiä esiin kohti kaartin toista prikaatia ja haastoi sen päällikköä majuri Hastfehriä kaksintaisteluun. Tämän sijasta esiin hyppäsi silloin 25-vuotias kapteeni Berndt von Liewen ja kaatoi, jonkin hetken miekkailun jälkeen, tanskalaisupseerin maahan, minkä jälkeen hän palasi katsojien riemuitessa lyödyn miekka voitoinmerkkinään.
Sotaneuvoston päätöstä ei kuitenkaan ehditty panna toimeen, kun nähtiin tanskalaisten lähtevän hyökkäyk­seen. Molempien sotajoukkojen välimaaston täyttivät pian ratsastavat upseerit, jotka ”löysin suitsin hasardee­rasivat pistoolinlaukauksen päähän, osaksi tiedustellakseen, osaksi osoittaakseen tapansa mukaan urheutta (bravad)”. Hetki sen jälkeen taistelu oli täydessä käynnissä koko linjan pituudelta. Ruotsalaisten vasen siipi pysyi urheasti maantiemuurin takana. Vahva Robert Lichton haavoittui useita kertoja, mutta teki siitä huoli­matta urheuden ihmetekoja. Myös jalkaväki taisteli urhoollisesti. Kaarti ryntäsi lasketuin piikein sellaista vauhtia tien yli ja vihollisjoukon sekaan, että kaksi etummaista prikaatia täysin raunioituivat ja heitettiin sirpaleina vasten takimmaista porrasta. Mutta mieshukka oli suuri. Täällä kaatui mm. urhea Wrangel kaartista. Nyt tanskalainen jalkaväki sai tuoreita joukkoja avukseen. Kaarti olisi heitetty takaisin, ellei Mortaigne oikealla hetkellä olisi lähettänyt osaa taaemmasta portaasta sen avuksi. Everstiluutnantti von der Pahlen murtautui esiin kahden itägötalaiseskadroonansa kanssa ja hyökkäsi tanskalaisten kylkeen sellaisella paineella, että sen oli haettava suojaa kivimuurin takaa. Prikaati hollantilaismatruuseja, jotka myös ottivat asemat sieltä, sai kaartilta niin ahkeraa maan tapojen opetusta, että vain muutama harva ”profiterade deraf, emedan de fleste uppgåfvo lifvet i läran”. Täällä kaarti otti takaisin skaraborgilaisten liput, jotka se oli menettänyt ensimmäisessä taistelussa.

                      Jatkuu...