Toiset Aijat: Lundin taistelu 1676, osa 7

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Lundin taistelu 1676, osa 7

Päivällisaika oli mennyt. Tilanteesta muissa osissa taistelukenttää ei ollut pienintäkään aavistusta, sillä Dahlberg ei ollut vielä tullut takaisin. Sinne, missä oli ensin taisteltu vihollisen kanssa, oli lähes kolme-neljännespeninkulmaa. Kuningas tuli siksi levottomaksi ja kokosi ylemmät upseerit neuvonpitoon. Erilaisia ehdotuksia esitet­tiin. Jotkut halusivat jatkaa takaa-ajoa, toisten mielestä väki mielellään omistautuisi vihollisen kuormaston tyhjentämiseen. Nämä jälkimmäiset, jotka mieluimmin olisivat halunneet ryöstää, ajattelivat, että Tanskan ratsu­kaartin pako oli merkki, että myös vihollisen oiken sivustan oli käynyt huonosti. Yksi ja toinen väitti vielä lisäksi, että se siipi oli jättänyt taistelukentän paljon ennen niitä eskadroonia, joita juuri oli ajettu joen yli. Toi­set taas luulivat tietävänsä, että vihollisen jalkaväki oli antautunut ja oli aseettomana asettunut kaupungin­muurin eteen. Mutta ”Jumala, joka tämän ihmeellisesti on johdattanut”, Bjelke sanoi, ”antoi Hänen Majesteet­tinsa seurata sitä neuvoa, joka näytti parhaalta, palata kohti Lundia.” Vasta siellä voitaisiin varmuudella tietää, miten muille armeijan osille oli käynyt, ja kuningas käski, että eskadroonien tuli kokoontua. Tämä tapahtui ruutimyllyn eteläpuolella. Järjestäytyminen oli kuitenkin helpommin käsketty kuin toteutettu. Tarvittiin sekä uhkauksia että väkivaltaa, että väki saatiin jättämään rikkaasti lastatut vaunut. Useat ”rosvoveljet”, joille sotasaalis oli ainoa syy minkä takia lähteä sotaan, pysyttäytyivät toki niin poissa, ettei heitä voitu löytää. Siksi kymmenen eskadroonaa olivat hyvin pieniä, ja niistä Ramsvärdin, Gyntersbergin ja yksi Draken ekadroona jätettiin estämään, ettei tanskalaisten lyöty ratsuväki palaisi takaisin joen takaa. Jäljellä olevien seitsemän eskadroonan kanssa kuningas lähti marssille ottaen suunnan kohti Lundin tuomiokirkkoa.

Kiirettä ei pidetty. Hevoset, jotka olivat hyvin väsyneitä rajun kamppailun jälkeen, saivat kävellä. Kukaan ei esittänyt muuta kuin, että ruotsalaisten puoli oli voittanut. Kaksi eskadroonaa Budbergin ratsumiehiä, jotka hajanaisina laumoina olivat menneet yli kentän, oli vihdoin saatu koottua ja tulivat marssilla vastaan. Kukaan näissä eskadroonissa ei kuitenkaan osannut kertoa, miltä taistelunäyttämö Lundin luona näytti. Jokainen riemuitsi kuitenkin siitä onnesta, joka oli tullut nuoren kuninkaan osaksi, onnitellen häntä ”sellaisesta suuresta voitosta”. Sen lisäksi onniteltiin toinen toista, että yhä oltiin elossa ja voimissa, sekä kiitettiin hyvää Jumalaa, joka oli suonut tehdä sen päivän niin onnelliseksi heille. Jokainen oli saanut tilaisuuden osoittaa uskollisuuttaan armolliselle ja hyvälle herralle. Kun eskadroonat tulivat tanskalaisten leirin korkeudelle, nähtiin yhden ratsastajan tulevan kohti täyttä ravia yli auringon valaiseman lumikentän. Hänet tunnettiiin pian hovimarsalkka, vapaaherra Bengt Rosenhaneksi. Kun hän pääsi perille, hän kertoi suureksi hämmästykseksi, että vasen siipi oli perusteellisesti lyöty. Siinä samassa tuli myös Dahlberg takaisin ja todisti Rosenhanen lausuman oikeaksi, sekä tiesi lisäksi kertoa, että ruotsalaisen jalkaväen oli ollut pakko jättää kenttä. Kuningas, joka näki tuhotun tanskalaisleirin edessään, oli vaikea päästä ajatuksesta, että hän oli päivän sankari. Kesti hetken ennen kuin hän ehti asettautua asioiden uuteen tilaan. Mutta sitten hän, sanansaattajien yksituumaisen vakuutuksen vaarasta johdosta, päätti nopeasti lähteä rohkeasti päin vihollista. Hän sanoi haluavansa mieluummin kärsiä kaiken kuin niellä tappion. Yhdeksän eskadroonaa saivat käskyn nousta loppuun väsyneille hevosilleen. Marssi suunnattiin itään kohti Stångbytä ja edelleen Vallkärran kautta. Oli kiirehdittävä, koska oli kysymys Pohjolan herruudesta.