Toiset Aijat: Lundin taistelu 1675, osa 8: jalkaväki keskustassa

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Lundin taistelu 1675, osa 8: jalkaväki keskustassa

Edellä on mainittu, kuinka kuningas, kun hän oli ajanut tanskalaiset pois hirsipuumäeltä, näki jalkaväen keskustassa taistelussaan. Edettyään Vallkärran ja Nöbbelöfin välille se oli tänä ajankohtana, noin kello puoli 11 aamupäivällä, ehtinyt etummaisilla osastoillaan Sliparbackenille ja teki siellä rintamaa kohti vihollista käänty­mäl­lä prikaateittain vasemmalle. Äärimmäisenä oikealla siivellä etummaisessa portaassa, jota, kuten on mai­nittu, johti kenraaliluutnantti Schultz, oli kaartin kolme prikaatia. Niiden päällikkö oli urhoollinen eversti Kristofer Gyllenstjerna. Lähinnä näitä vasemmalla oli eversti Fredrik von Börstell skaraborgilaisten kanssa. Sen jälkeen tuli eversti Hans Abraham Kruse taalalaisten kanssa, sitten eversti Lars Mörner Elvsborgin läänin ja Dalin nihtien kanssa, everstiluutnantti Alexander Tomson Neriken ja Värmlannin nihtien kanssa, everstiluut­nantti Georg Fredrik von Ascheberg helsinglantilaisten kanssa sekä lopuksi äärimmäisenä vasemmalla siivellä everstiluutnantti Bengt Ribbing länsipohjalaisten kanssa[1].
Toisessa portaassa, jota johti, kuten on mainit­tu, kenraalimajuri de Mortaigne, oli äärimmäisenä oikealla kaksi eskadroonaa Budbergin rakuunarykmentistä, ja niiden välissä yksi eskadroona Otto Wellingkin itägötalaisia ratsumiehiä. Näiden kolmen eskadroonan vasemmalla puolella, siten keskustan etummaisen rivin takana, oli prikaati Helsinglandin kolmikkaita rajun ja urhoollisen samoin kuin insinööriupseerina ylistetyn eversti Per Larsson Örnklo johdolla. Lopuksi tämän prikaatin vasemmalla puolella oli kolme eskadroonaa[2] Herman von Burghausenin rakuunoita, yksi Wellingkin itätöötalaisia ja yksi Abraham Cronhjortin vasta-asetettuja smålantilaisia rakuunoita. Harvalukuinen tykistö ajettiin etummaisen portaan aukkojen kohdalle.
Ruotsalaisten tykistö avasi taistelun. Muutaman laukauksen avulla se kokeili etäisyyttä viholliseen, joka arvoitiin 200 askeleeksi. Ei kestänyt kauan, ennen kuin tanskalaisten tykit, joita oli luvultaan enem­män ja suurempia, vastasivat tuleen. Ruotsalaisten tuli siksi alkoi pian vaieta, jonka jälkeen tanskalaisten tykinkuulat saivat aikaan paljon miesmenetyksiä ruotsalaisprikaateissa. Näitä menetyksiä vähentääkseen, joita vihollinen aiheutti kärsimättä mitään vahinkoa itse, kenraali Schultz käski hyökkäykseen. Prikaatit asettuivat ruotuihin ja riveihin. Piikkimiehet, jotka muodostivat joka prikaatin keskustan, komennettiin kantamaan piikkejään ”korkealla” (högbära), jonka jälkeen ruotsalaisprikaatit lähtivät eteenpäin. Niiden oli ensi sijassa päästävä yli kapeasta laaksonotkelmasta ja rynnättävä ylös vastakkaista laakson rinnettä.
Tanskalaiset eivät odottaneet hyökkäystä paikoillaan. Ruotsalaisprikaatit eivät olleet vielä kunnolla päässeet liikkelle ennen kuin myös näiden pelit alkoivat soida ja liput liehua. Näiden ylemmät upseerit, jotka olivat ratsain rintaman edessä, laskeutuivat ratsailta ja tarttuivat hillebardeihinsa. Komentohuutoja kuultiin ja koko linja alkoi hitaasti liikkua alas ylängöltä ruotsalaisia vastaan. Kun molemmat rintamat olivat tulleet niin lähelle toisiaan, että voitiin puhua, tanskalaiset pysähtyivät ja ampuivat ensimmäisen yhteislaukauksensa. Niiden joukossa, jotka kaatuivat ruotsalaisten puolelta, oli tykistön päällikkö eversti Ashton, joka sai musketin kuulan päähänsä. Nyt pysähtyivät myös ruotsalaiset – etäisyys saattoi olla noin 80 askelta – ja valmistautuivat kuninkaan ohjeiden mukaisesti tulittamaan (gifva fyr). Näiden etummainen linja ampui yhdellä kertaa, etum­maiset olivat polvillaan. Yhteislaukauksen katsottiin tehneen hyvän vaikutuksen. Sen jälkeen marssivat kolme takimmaista riviä aukoista ja ampuivat yhteislaukauksensa. Useita sellaisia seurasi molemmilta puolilta, kaikki kovassa kylmyydessä, koska lataus puisella lataustikulla ja ”fäng”ruudilla vaati runsaasti aikaa.
Sitten, kun näin oli melko pitkään koeteltu toistensa ”kestävyyttä” (contenance), tanskalaiset lähtivät koko rintamallaan päälle (löst) ja ruotsalaiset lähtivät myös marssimaan kohdatakseen puolimatkassa. Muutamilla ei ollut montaa askelta otettavana, mutta siinä tilanteessa ei menty nopeasti, vielä vähemmän juostiin. Se ei olisi näyttänyt arvoiselta tai miehekkäältä. Varmoin, vakain askelin, vaikka epätasaisella marssitahdilla, kiiruhtivat molemmat puolet tiukasti suljettuina, syvinä laumoina kohti toisiaan, jättäen taakseen verenvärjäämille tallotuille rinteille kasoittain kuolleita ja haavoittuneita. Vasta, kun nähtiin vastustajan silmänvalkuainen, ammuttiin viimeiseksi säästetty yhteislaukaus. Sen jälkeen vedettiin miekat, piikit laskettiin, musketinperät (kolvar) nostettiin, ja käytiin vapaasti (löst) päälle. Kohtaaminen tapahtui alhaalla itse laakson pohjassa ”suunnattomalla melulla ja kolinalla”, ja siitä tuli kovempi kamppailu kuin kukaan sittemmin on voinut muistaa kokeneensa.
Kahdella ruotsalaisella kaartinprikaatilla äärimmäisenä oikealla siivellä, joista ensimmäistä johti everstiluutnantti kreivi Gustaf Douglas, toista majuri Jakob Johan Hastfer, oli vastassaan kaksi erinomaista rykmenttiä, jotka silmäystäkään epäröimättä olivat kestäneet kaartilaisten yhteislaukaukset. Siitä huolimatta näiden onnistui käsikähmässä työntää näitä taaksepäin rinnettä ylös aina näiden takimmaisen portaan aukkoihin asti. Nyt olisi pitänyt kaartin reservin taaemmasta portaasta edetä ja täydellisesti lyödä vihollinen. Mutta ne kolme eskadroonaa, joista se koostui, olivat oletettavasti, kuten näiden suomalaiset toverit sanoivat, ”pienillä laihoilla hevosillaan vaikeita saada kääntymään tai tekemään montaa karakollia”.[3] Näiden päällikkö everstiluutnantti Wagner yritti kyllä saada miehiä etenemään, mutta nämä osoittautuivat hyvin hitaiksi kuuntelemaan hänen komentohuutojaan ja uhkauksiaan tahtoen yksinkertaisesti jäädä siihen, missä olivat. Molemmilla kaartinprikatilla oli siten vaikeuksia selviytyä, kun näiden tuli taistella myös vihollisen taaempaa linjaa vastaan. Suureksi ”hämmästyksekseen” he näkivät sitä paitsi, että koko muu jalkaväki oli joutunut epäjärjestykseen ja vetäytyi takaisin notkon yli.
Toisten prikaatien taistelu oli sujunut kaikkea muuta kuin onnellisesti. Kolmas kaartinprikaati oli jo, kun yhteislaukauksia ammuttiin, alkanut horjua. Edellisenä iltana majuriksi nimitetty Reinhold Rehbinder haavoittui ja nuori kaartinkapteeni Karl Larsson Stormhatt astui esiin ja otti hänen sijastaan päällikkyyden. Mutta pian sen jälkeen hän kaatui kuolleena maahan. Nyt joutuivat pataljoonan piikkimiehet epäjärjestykseen ja lippuja laskettiin, jonka takia väki alkoi lähteä taistelusta. Tämän näki kaartin päällikkö Kristofer Gyllenstjerna. Hän ratsasti heti esiin ja asettautui prikaatin kärkeen, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hevonen ammuttiin hänen altaan. Vuotaen verta useasta haavasta hän sortui maahan ja, ennen kuin hän pystyi nousemaan ylös, vihollinen ryntäsi esiin ja ajoi hänen väkensä pakosalle ja hän itse jäi vangiksi.
Kaartin vasemmalla puolella taistelevat prikaatit olivat aluksi kamppailleet ”ennennäkemättömällä urheudella”. Näiden ensimmäisessä yhteenotossa vihollisen kanssa oli pitkään epätietoista, kumpi voittaisi. Molemmilla puolilla menetykset olivat ”ylivoimaisen suuria”. Ruotsalaisprikaatit tulivat tässä verisessä melskeessä niin sekaantuneeksi yhteen vihollisen kanssa, että lippuja ”vaihdettiin”. Börstellin, Aschebergin ja Tomsonin prikaatien oli lopulta taivuttava ja ne vetivät muut mukanaan. Se tapahtui kuitenkin vasta, kun kaikki prikaatinpäälliköt ruotsalaisten etummaisessa portaassa olivat kuolleet tai haavoittuneet. Lars Mörner oli ammuttu kuoliaaksi, Börstelliltä oli toinen silmä ammuttu pois, Abraham Kruse oli vaikeasti haavoittunut jne. Myös monet alemmista upseereista makasivat taistelukentällä.
Ruotsalaisprikaatit paitsi kaksi kaartinprikaatia äärimmäisenä oikealla, vetäytyivät vähitellen takaisin ylös rinnettä kohti maantietä jättäen vihollisen valtaan kaikki liput, jotka se oli vallannut, sekä useita omistaan, sekä koko tykistön. Tanskalaiset seurasivat perässä ja saivat nyt vahvaa apua toisen portaan eskadrooniltaan, jotka hanakasti kävivät väistyvän ruotsalaisjalkaväen päälle. Douglasilla ja Hastfehrilla, jotka kuten on mainittu, olivat molempien äärimmäisten prikaatien päälliköt, oli yhä vaikeampaa pitää puoliaan. Niiden täydellinen hajoaminen näytti uhkaavan joka hetki. Silloin tuli nuori Axel Rhensköld paikalle eskadroonansa kanssa, joka oli taistelun hälinässä joutunut erilleen kuninkaan siivestä. Tajuten suuren vaaran uhkaavan kaartia hän hyökkäsi epäröimättä viholliseskadronien sivustaan, ja sellaisella voimalla, että niiden oli jätettävä molemmat kaartinprikaatit rauhaan.
Siinä samassa tuli näiden avuksi myös kreivi Carlson, jonka kuningas, kuten on mainittu, lähetti hirsipuumäeltä kahden Baranoffin ratsueskadroonan kanssa suojaamaan jalkaväen oikeaa sivustaa. Mukaan oli liittynyt Gyntersbergin yksi eskadroona, joka kuten Rhensköldin, oli joutunut harhateille. Kreivi Carlson hyökkäsi heti vihollisen taaemman portaan kimppuun. Hän ei kuitenkaan ollut yhtä onnekas kuin Rhensköld oli äsken ollut. Baranoffin suomalaiset joutuivat nimittäin toisen kerran epäjärjestykseen ja lyötiin takaisin, samoin kuin Gyntersbergin eskadroona. Tanskalaiseskadroonat eivät kuitenkaan tulleet perässä, jolloin kreivi Carlson sai aikaa järjestää eskadroonansa uudelleen. Kaksi kaartinprikaatia saivat myös aikaa vetäytyä taaksepäin ja järjestäytyä maantiemuurien taakse. Pian kreivi Carlson oli koonnut eskadroonansa ja hyökkäsi uudelleen. Baranoffin ratsumiehet kävivät nyt urheasti vihollisen päälle, 30-40 miehen laumoina. Tanskalainen jalkaväki joutui epäjärjestykseen. Samanaikaisesti tunkeutuivat myös eversti Wellingk ja hänen everstiluutnanttinsa Johan Anders von der Pahlen kumpikin eskadroonallaan itägötalaista ratsuväkeä jalkaväen välisistä aukoista. Ne oli viime hetkellä kenraali de Mortaigne lähettänyt, mutta tulivat kuitenkin kyllin ajoissa pysäyttäen äkillisellä esiintymisellään tanskalaisten jalkaväen etenemisen. Mutta Wellingk ei tyytynyt vain siihen. Suurella taitavuudella hän ymmärsi käyttää vihollisen yllättymistä ja hyökkäsi kerta kerran jälkeen sellaisella paineella, että tanskalainen jalkaväen, huolimatta ”yhteislaukausten ja tykkien vahvasta tulituksesta” nyt oli pakko vetäytyä takaisin. Samanaikaisesti Carlson ja Rhensköld olivat rajuilla hyökkäyksillään tanskalaisten vasempaan sivustaan ajaneet tieltä näiden eskadroonat ylös laaksokäytävän itärinnettä.
Ruotsalainen jalkaväki kävi nyt uudelleen hyökkäykseen, otti takaisin edellisessä taistelussa menettämänsä liput ja tykit ja sai lisäksi useita vankeja. Mutta, kun tanskalaiset olivat palanneet kukkulalleen, ruotsalaiset eivät pystyneet enää enempää ajamaan näitä taaksepäin, vaan saivat vastaansa niin tiheitä yhteislaukauksia sekä musketeista että tykeistä, että kenraali Schjultz lopuksi katsoi olevansa pakotettu vielä kerran perääntymään. Myös molempien oikealla siivellä koko ajan urheasti taistelleiden kaartinprikaatien täytyi väistyä yhtä aikaa muiden kanssa. Heidän everstiänsä, jolta he sanoivat yksin ottavansa käskyjä, ei missään näkynyt. Ruotsalaisen jalkaväen rippeet kokoontuivat kivimuurin taakse Nöbbelöfin länsipuolelle, jonne jo aikaisemmin monta rakuunaa ja ratsumiestä taaemmasta portaasta oli paennut. Tanskalaiset näyttivät haluttomilta jatkamaan hyökkäystä. Niillä oli myös täysi työ itsellä saada järjestystä aikaan. Ruotsalaiset saivat aikaa valmistautua uuteen otteluun, eikä heidän ruutinsa tai rohkeutensa ollut vielä lopussa. Oli ollut hyvin lähellä, että viimeisin kamppailu olisi päättynyt heidän edukseen.
Sillä aikaa, kun ruotsalaiset siten riemuitsivat uudesta ”nappatagista”, silmiin avautui näkymä, joka sai heidät pelkäämään lopputulosta. Vasemmalla kädellä lähestyi järjestäytymätön ratsulauma etsien suojaa takaa-ajajiltaan. Se oli koko jäljellä oleva osa vasemmasta siivestä. Minne muu osa oli joutunut, sitä ei kukaan tiennyt. Nyt jalkaväki oli vailla mitään sivustatukea. Kenraali Schultz neuvotteli ylempien upseereidensa kanssa mitä pitäisi tehdä. Päätökseksi tuli, että olisi vetäydyttävä takaisin kaupunginmuurien luo jotta siellä saataisiin niin suotuisa asema kuin mahdollista.



[1] Pohjalaisten pitää sisältyä länsipohjalaisiin, jos näitä oli taistelussa. Vrt. Petander: Kungliga Österbottens infanteriregemente under Karl XI:s tid. Österbotten årsbok 1969, Vasa 1969, s. 68.
[2] Lukumäärä on väärin, vain yksi.
[3] Viite 124: Spegels diarium.