Toiset Aijat: Lundin taistelu 1676, osa 6: Oikean siiven taistelun ratkaisu

perjantai 12. helmikuuta 2016

Lundin taistelu 1676, osa 6: Oikean siiven taistelun ratkaisu

Sillä aikaa, kun molemmilla puolilla järjestäydyttiin uuteen kamppailuun, kenraaliluutnantti Fersen oli ratsastanut etummaisen portaan eteen kappaleen matkaa tuulimyllykukkulalta. Sinne tuli sattumalta yksi kuninkaan trumpetisti ja kertoi, että taaempi porras oli yhä kivimuurin takana maantiellä. ”Jeesus varjelkoon meitä”, lausui Fersen, ”mitä kenraali Wittenberg tekee, jos ei seuraa minua?” Hän ei nimittäin tiennyt, että Wittenberg oli jo viety pois taistelusta. Trumpetisti sai käskyn heti ratsastaa pois taaemman portaan luo ja pyytää sitä etenemään. Fersen itse ratsasti eskadroona-aukon kautta ja huusi, että kaikkien tuli heti edetä. Samassa tuli kuningas ja kysyi, missä vihollisen joukot ovat, mihin Fersen ilmoitti, että suurin osa niistä on niityllä kivimuurin alapuolella aivan ns. Möllevångin koillispuolella, siis myllykukkulan taaemmalla rinteellä. Siinä samassa Henkirykmentiltä tuli viesti kysymyksellä, miten (vihollinen) tulisi kohdata. Tämä sai Fersenin mietteliääksi. Hän ratsasti siksi eskadroonien luo ja huusi: ”Mitä miehet, veljet?” Millä tavalla te tahdotte kohdata?” Silloin yhdestä suusta eskadroonasta vastattiin, että tahdottiin tehdä niin kuin hän käski. Silloin hän jatkoi: ”Tarkoitan, että parasta olisi pistooleilla, sillä silloin pääsemme niitä lähemmäksi ja saamme nähdä niiden silmänvalkuaisen”; mihin kaikki vastasivat nopeasti: ”Se on oikein!” ja antoivat karpiiniensa vajota säärtä vasten ja tarttuivat pistooleihin.
Ruotsalaisten linja eteni nyt uudelleen; Siegrothin drabantit oikealla, vasemmalla Nils Bjelke viiden eskadroonansa kanssa. Kun tanskalaiset näkivät, etteivät ruotsalaiset pysähtyneet eivätkä ampuneet, ampuivat karpiineillaan, jonka jälkeen, koska heillä oli erinomaiset hevosensa, alkoivat ”kääntyä ja karakolleerata”. Näiden eskadroonien eturivit ravasivat esiin ja ampuivat yhteislaukauksen, jolloin he jakautuivat kääntyen sivuille oikealla ja vasemmalle, jättäen siten tilaa toiselle riville ja tämä kolmannelle tehdä samoja liikkeitä, jolloin yksi toisensa jälkeen kokoontui taas eskadroonan taakse. Ruotsalaisten tapa hyökätä oli aivan erilainen ja tapahtui ranskalaisittain, ”à la francoise”. He ravasivat suljettuina eskadroonina vihollisen päälle edestä ja sivuilta ja ampuivat vasta aivan läheltä pistooleillaan, ja tarttuivat sitten miekkoihinsa.
Kohtaaminen oli tällä kerralla erikoisen raju. Se oli yhtämittaista ”kohtaamista ja ampumista”. Yleensä kuitenkin ruotsalaiset kestivät aika hyvin myös tälle kerralla, vaikka tappiot alkoivat tulla melko tuntuviksi. Fägersköldin eskadroona, jota nyt johti Erik Ingevaldsson, yritti karakolleerata samoin kuin vihollinen, heitettiin takaisin epäjärjestyksessä ja menetti standaarin. Kuitenkin vihollinen siitä huolimatta työnnettiin vähitellen taaksepäin ja sen piti lopulta jättää hirsipuumäki ruotsalaisten haltuun. Drabanttien tappiot taistelussa olivat suuria, mutta Henkirykmentin vielä suurempia. Everstin eskadroonassa oli ratsumestari Kristian Fägersköld ammuttu kuoliaaksi. Majurin eskadrdoona oli menettänyt molemmat luutnanttinsa, Johan Hållfast ja Enesköld, niin että majurilla oli vain yksi kornetti, kun taas ratsumestari kreivi Axel Oxenstjerna, joka komppaniansa kanssa muodosti eskadroonan hänen kanssaan, oli kuolemansairas. Everstiluutnantti Naschert oli ollut kaikkein epäonnisin. Itse hän oli menettänyt yhden käsivarren ja ratsumestari Gustaf Paijkul, joka vapaaehtoisena oli hänen kanssaan eskadroonassa, oli ammuttu ”keskeltä läpi”. Molempien luutnantit Niethof ja Lilliebielke olivat kuolleita kuin kivi, kun taas nuori, tuskin 18-vuotias kornetti Klas Horn yksin oli jäljellä johtamassa eskadroonaa. Ratsumestari Petter Spilhammar oli kaatunut. Ratsumestari Gistaf Ribbing oli menettänyt kaikki upseerinsa ja hänellä oli vain majoitusmestari apunaan eskadroonaa järjestämässä. Ratsumestari Lettman oli pahasti haavoittunut.
Myös vihollinen oli kärsinyt suuria tappioita ja sillä oli suuria vaikeuksia kokoontua uudelleen. Nyt tuli sitä paitsi ruotsalaisten taaempi porras vihdoin esiin heidän avukseen ja eteni täyttä marssia ylös kukkulaa. Se koostui kuudesta eskadroonasta. Äärimmäisenä oikealla oli Drake kahden eskadroonan vanhasta aatelislippueesta kanssa; hänen vasemmalla puolellaan eversti Gyntersberg kahden eskadroonan kanssa uudesta aatelislippueesta; hänen vasemmalla puolellaan kuninkaan pääadjutantti Hans Andersson Ramsvärd yhden eskadroonan Smålannin ratsumiehiä kanssa, ja lopuksi äärimmäisenä vasemmalla eversti Rhensköld eskadroonansa siviilivirkamiesten suostuntaratsumiehiä kanssa. Everstiluutnantti Kasper Goes oli lähetetty eskadroonansa skånelaisia rakuunoita kanssa kivimuurille Helgonabackenin alapuolella vartoimaan otettuja vankeja. Sinne tuli sittemmin myös useita Budbergin rakuunoita.
Pian etummainen porras oli taas muodostettuna. Ruotsalaisilla oli nyt koko hirsipuumäki. Taaemman portaan saapuminen oli tehnyt ”hyvänlaisen ylivoiman”. Molemmat portaat etenivät heti hyökkäykseen. Myös tanskalaiset etenivät, ”vaikka heidän keskuudessaan oli sekaannusta”, ja syntyi sellainen kamppailu (fäktande), että ”ei ollut mahdollista”, kirjoitti eräs silminnäkijä, ”tietää kuinka siinä kävi”. Gyntersberg haavoittui, hänen molemmat ratsumestarinsa, Lindgren ja Gustaf Ridderhjelm, ammuttiin kuoliaiksi sekä useita upseereita haavoittui. Henkirykmentti menetti majurinsa Karl Gyllenpistol, joka haavoittui. Hänen kornettinsa sai johtaa eskadroonaa. Drabantit toimivat nytkin urhoollisesti, vaikka niiden peloton johtaja Siegroth siellä ammuttiin kuoliaaksi. Kerrotaan, että kuningas innokkaimpana kamppailussa asettui yhden eskadroonan kärkeen, joka näytti epäröivät edetä, ja huusi sitä etenemään ja toimimaan (röra spelet). Kun siinä samassa ruudinsavu väistyi vähän, hän näki suureksi hämmästyksekseen, että eskadroona oli tanskalainen. Yleisessä sekasorrossa se oli tullut kahden ruotsalaisen väliin.
Lähes tunnin ajan taistelu oli siten kestänyt ”jatkuvalla pistoolien tulituksella ja enemmän miekoilla”, kun tanskalaiset vähitellen väistyivät taaksepäin muutaman sata askelta hirsipuumäen luoteispuolelle. Ruotsa­laiset seurasivat hitaasti perässä. Lähinnä Jumalan apua oli kuninkaan urhoollisuus ja peräänatamattomuus, jota he saivat kiittää tästä menestyksestä. Tullesssaan uudellen vihollisen ampumaetäisyydelle, he alkoivat yhtäkkiä menettää paljon väkeä. Tanskalaiset ampuivat nimittäin kaukaa, jotta ajoissa pääsisivät pois yhteislaukauksen alta ennen kuin näiden huonommin ratsain olevat vihollisensa ehtisivät heidän kimppuunsa. Tällä tavalla he vetäytyivät Ladugårdenin ohi. Siellä jäi yksi heidän eversteistään vangiksi. Hänet muistettiin rohkeana Schestedtinä, joka muutama päivä sitten oli uhonnut ja kerskunut suurilla sanoilla ja sanonut, että hän tahtoo ajaa nurin ja polkea jalkoihinsa koko Ruotsin armeijan. Hänestä tuli sen sijaan ensimmäinen korkea-arvoinen vanki, jonka ruotsalaiset taistelussa ottivat.
Kun ruudinsavu hieman haihtui perääntyvien tanskalaiseskadroonien jälkeen, kuningas näki kentän yli vasemmalla, miten jalkaväki keskustassa hyökkäsi, samalla kuultiin tykinammunnan jylinää. Kuningas havaitsi myös, että muutamat niistä eskadroonista, jotka hän oli juuri ajanut tieltään, väistyivät siihen suuntaan ja lähestyivät tanskalaista jalkaväkeä, selvästi tarkoituksella tukea sen hyökkäystä hyökkäämällä nyt paljastuneeseen ruotsalaisen jalkaväen oikeaan sivustaan. Hän käski siksi kreivi Carlssonin kahden eskadroonan Baranoffin ratsumiehiä, jotka tämä vihdoin oli onnistunut kokoamaan, suojaamaan jalkaväen oikeata sivustaa, minkä ohella Dahlberg sai käskyn vielä kerran ratsastaa keskustaan ja vasemmalle siivelle kuullakseen miten siellä meni. Sen jälkeen kuningas käski paikalla olevien eskadroonien jatkamaan seuraamista. Hän sanoi, että tuli käydä päälle ja pysyä niin kiinni vihollisessa, ettei se pääse irti ennen, kuin sen on pakko tyhjentää kenttä. Kello oli noin puoli 12 aamupäivällä, kun pieni joukko asettui uudelleen marssille. Siinä oli nyt vain 10 eskadroonaa, nimittäin Drabanttieskadroona, Henkirykmentin viisi eskadroonaa, Draken kaksi ja yksi Ramsvärdin ja yksi Gyntersbergin eskadroonista. Gyntersbergin toinen eskadroona sekä Rhensköldin eskadroona olivat seuranneen muutamia viholliseskadroonia aina näiden jalkaväen luo ja olivat siten sellaisessa tungoksessa ja savussa, ettei niitä enää voinut kutsua takaisin.
Vihollisen tykit olivat Ladugårdenin takana olevalla kukkulalla. Muutamat tanskalaiset eskadroonat pysähtyivät ja näyttivät aikovan puolustaa niitä. Mutta ennen kuin tykit ehtivät ampua laukaustakaan, ruotsalaiset olivat perillä. Tanskalaisilla eskadroonilla ei enää ollut samaa sitkeää vastustusvoimaa kuin niillä oli ollut alussa, vaan ne ajettiin pian pois, mutta kuten tavallista ruotsalaiset eivät huonommilla hevosillaan saaneet näitä kiinni näiden tukalassa paikassa ennen kuin ne ehtivät ”istua uudelleen”. Tämän takaa-ajon aikana kuula osui kuninkaan hevosen ”Thotten” otsaan ja vei oikean sivun hatunreunasta, jolloin hevonen tuli levottomaksi ja vaikeaksi ohjata. Kuningas asettui siksi kauniin ”Brilliant”-hevosen selkään, jonka hän vuosi aikaisemmin oli saanut lahjana liittolaiseltaan Ranskan kuninkaalta.
Tanskalaisten leirin luona syntyi jälleen lyhyt kamppailu. Tanskalaiset yrittivät viimeistä kertaa tehdä vastarintaa ja puolustaa kasaamaansa omaisuutta. Vaikka useat sotarosvoista tulivat avuksi, nämä työnnettiin rajusti kamppaillen vähitellen pois leiristä. Kuningas Helmfeltin, Fersenin ja Aschebergin seuraamina oli alituisesti ruotsalaisten kärjessä. Monta vihollisen väestä tuli lyödyksi maahan. Lopulta sen eskadroonat joutuivat täyteen hajaannukseen ja ajettiin pois kentältä kohti Löddejokea, jonka vastarannalla näkyi ruotsalaisten leiri savuttavine olkimajoineen. Mitä lähemmäksi jokea pakenijat tulivat, sitä villimmäksi pako kävi, kunnes hevoset lopulta pääsivät läpi (gingo i durk). Kolmena laumana, joista kaksi ulointa oli neljännespeninkulman päässä toisistaan, ne kiiruhtivat pelastautuakseen solien yli Svenstorpin, Krutmöllan ja Flatmansvadin luona. Mutta sinne päässeinä ne joutuivat yhä suurempaan onnettomuuteen. Päivänvalo oli nimittäin pehmentänyt kaikkea muuta kuin vahvan jään. He eivät myöskään ehkä tunteneet parhaita ylityspaikkoja. Lopulta jää, joka ruotsalaisille oli ollut kyllin vahva, ei suosinut vihollisen suunnitelmia. Kun pakenijat tulivat sinne, se murtui useassa kohdassa ja monta sataa ratsumiestä ja hevosta hukkui. Se oli ”harvinainen spektaakkeli”, hirveä sekoitus hukkuvia ihmisiä ja hevosia, jäänkappaleita ja kuormavaunuja. Siitä tuli vihollisen täydellinen häviö. Vihollinen kärsi siellä suuremman tappion kuin kaikissa edeltävissä kamppailuissa.
Pakenevien eskadroonien joukossa oltiin tunnistettavinaan tanskalainen ratsukaarti, joka tuli Vallkärrasta täyttä laukkaa kohti kauimpana lännessä olevia ylityspaikkoja kohti. Äkkiä nousi, ei tiedetä kuinka, puhe, että Tanskan kuningas ja prinssi Georg ratsastivat sen kärjessä sekä että ensinmainitun hevonen oli haavoittunut. Kuningas innokkaana saamaan vankeja kiiruhti heti pakenijajoukon perään. Hän tavoitti kuitenkin vain viimeisimmän joukon, jonka juuri ja juuri onnistui pelastautua joen yli.
Kuitenkin myös Fersen oli kysynyt vangeilta, missä Tanskan kuningas oli, ja saanut vastaukseksi, että tämä oli parhaillaan hukkuvien luona alhaalla joella. Fersen kannusti silloin hevostaan ja ratsasti alas jäälle ottaakseen, jos mahdollista niin kallisarvoisen vangin. Se oli rohkea yritys. Vastarannalla vihollisen väki ratsain ja jalkaisin oli nimittäin kokoontunut suurena joukkona pelastamaan tovereitaan vedestä. Huomatessaan Fersenin tulevan ratsastaen alas jäälle, nämä avasivat kiivaan tulen häntä kohti. Pienessä hetkessä hän haavoittui vaikeasti kahdesta laukauksesta, yhdestä kasvoihin ja toisesta oikeaan olkapäähän ja hänellä oli suuria vaikeuksia pelastautua ylös jyrkkää ja liukasta rantaa ja päästä ruotsalaisten eskadroonien luo. Siellä henkirykmentin ratsumestarit Ribbing ja Lettman nostivat hänet yhteen vihollisen kuormavaunuista, jonne haavoittunut kenraali laitettiin peitettynä hevosvaippaan, ettei kylmyys tekisi haavoja pahoiksi, jonka jälkeen kuskin käskettiin ajaa Lundiin, jossa Fersenin toivottiin löytävän hyvä kortteeri piispantalosta.

Matkan aikana vihollisen kuormarenki näki pitkän kolonnan tulevan pois tanskalaisten hylkäämästä leiristä ja suuntaavan suoraan kohti jokea. Ensin tulivat Tanskan kuninkaan omat vaunut, kaikki täysin peitettyinä ja mustilla komeilla hevosilla valjastettuina, kantaen punaista peitettä. Mitään siltaa ei kuitenkaan ollut, josta ne yrittivät yli, ja rannat olivat korkeita ja jyrkkiä molemmin puolin. Ne väistyivät siten vasemmalle päästäkseen Käflingen sillalle. Näin ne tulivat keskelle ruotsalaiseskadroonia ja joutuivat täyteen sekasortoon. Yksi vaunu ajoi yhteen toisen kanssa, toinen meni kumoon ja kaikki olisivat mielellään ”kääntyneet ympäri”. Mutta se oli myöhäistä. Rikkaasti lastatut vaunut osuivat ruotsalaisten silmiin niin kovasti, ”etteivät he voineet pysyä paikoillaan”. Harvalukuinen kuormastomiehitys oli pian ajettu pois ja he kiiruhtivat jakamaan ”ylivoimaisen rikkaan saaliin rahoja, hopeaa ja hevosia”.