Toiset Aijat: Lundin taistelu osa 5: Oikean siiven taistelu alkaa

lauantai 30. tammikuuta 2016

Lundin taistelu osa 5: Oikean siiven taistelu alkaa

Kuten edellä on mainittu, kenraali Sandberg johti yöllä tanskalaisten etuvartioita vasemmalla siivellä. Aamun sarastaessa hän oli saanut raportin everstiluutnantti Baasilta, joka oli etuvartiossa sadan ratsumiehen kanssa kukkulalla Hobyn eteläpuolella, että kaksi joukkoa ruotsalaisratsastajia oli ylittänyt Löddejoen heti mainitun kylän länsipuolella. Sandberg antoi sanoman mennä eteenpäin tanskalaisten päämajaan Svenstorpissa antaen kuitenkin käskyn vasemman siiven ratsuväelle nousta ylös. Heti sen jälkeen tuli uusi raportti, että vielä kaksi ruotsalaisjoukkoa oli ylittänyt joen. Myös tämä sanansaattaja lähetettiin Svenstorpiin. Hän itse pysyi toimettomana. Mutta pian tuli yhä hälyyttävämpi tieto etuvartiostosta. Koko ruotsalaisarmeija, sanottiin, oli tullut yli ja kulkenut ohi. Nyt hän lähetti kornetin raportin tästä kanssa päämajaan, ja tämä herätti vihdoin tanskalaisten ylipäällikön, joka yhä kuitenkin uskoi, että ruotsalaiset vain tahtoivat hiipiä tanskalaisarmeijan ohi Malmöhön. Kuitenkin tehtiin hälyytys, ja armeijan käskettiin asettua rintamaan Löddejokea kohti.
Kun Kaarle IX kuuli hälinän ja näki, kuinka nopeasti tanskalaiset pääsisivät taisteluun, hän kokosi luotettunsa neuvonpitoon. Hän esitti siinä päätöksensä käydä suoraan vihollisen kimppuun. Useimmat olivat kuitenkin sitä mieltä, että olisi yritettävä päästä Lundiin ennen tanskalaisia ja yritettävä saada kaupunki sivustatueksi. Valittaessa siellä asemat voitaisiin tanskalaiset pakottaa taistelemaan, jos nämä halusivat sitävältellä, koska siinä tapauksessa oltiin näiden perääntymistiellä. Itsellä oli kuitenkin aina se mahdollisuus, jos kärsittäisiin tappio, että palattaisiin Malmöhön, joka oli suoraan selustassa. Lopulta nämä syyt voittivat ja marssia jatkettiin hieman itäisempään suuntaan Vallkärran ohi kulkevaa tietä niin, että jatkettaisiin suoraan kohti Lundia, jonka talojen päädyt ja korkeat kirkontornit yhä selvemmin piiryivät vaaleata taivasta vasten.
Kuitenkin tanskalaisten vasen siipi oli lähtenyt marssille. Ruotsalaiset eivät voineet kylliksi ihemetellä sitä nopeutta, millä vihollisen eskadroonat järjestettiin. Tanskalaisten tunnus oli vain vähän aikaa sitten kuultu, kun useita tanskalaiseskadroonia jo oli ratsailla. Ruotsalaisella puolella katsottiin, että tämä ripeys johtui ”ylivoimaisen” (övermåttan) hyvästä järjestyksestä, jota Tanskan kuningas piti joukoissaan. Päivä oli noussut nyt niin paljon, että ruotsalaisella puolella selvästi voitiin nähdä, miten tanskalaisten vasen siipi ja sen eri joukot, yksi toisensa jälkeen, kääntyivät linjasta ja asettuivat marssimaan samaan suuntaan kuin ruotsalaiset. Niiden keskustaa ja vasenta siipeä sitä vastoin ei vielä näkynyt.
Ruotsalaisten etujoukon muodostivat tavan mukaisesti, Fersen sanoo, kaikkein huonoimmat ratsumiehet, joka voitiin sinne komentaa. Yhdessä joukossa oli vain kymmenen miestä, jotka osasivat ampua, eikä yhtään upseeria rivin takana. Sen suhteen ei voitu mitään muuttaa, koska tanskalaisten etujoukot olivat jo perillä Vallkärrassa, kun Fersen kulki sen kylän läpi. Kun ne aikoivat asettua sinne, kenraali Ascheberg käski everstiluutnantti Lodea kolmen jälkimmäisen etujoukon kanssa miehittämään kylän ja estämään tanskalaisten pääsyn sinne. Lode kiiruhti heti sinne ja tuli avattiin tussareilla ja karpiineilla. Valkean sapietarisavun läpi hän näki koko tanskalaisten vasemman siiven etenevän täyttä ravia kentän yli. Sen kärjessä näkyi loistava seurue, kuningas Kristiania ympäröi kenraali Arensdorf usean muun korkean upseerin kanssa. Kaikki näyttivät innokkailta pääsemään taisteluun ruotsalaisten kanssa, ”der i övrigt slet ikke taenke paa at löbe deres Vej”.  nämä olivat jättäneet jälkeensä sekä keskustan että oikean siiven, jotka eivät vielä olleet ehtineet järjestäytyä.
Molemmat sotajoukot kilpailivat siten ehtiäkseen vanhaan piispankaupunkiin, joka tällä kertaa oli ”morsian, josta tanssittaisiin”. Kukaan ei tahtonut jäädä toisen jälkeen, koska haluttiin hyvässä järjestyksessä päästä ensimmäisenä perille. Kun liike eri suunnilta kohdistui yhteen ja samaan kohteeseen, molempien sotajoukkojen marssijärjestykset olivat kulmassa toisiinsa nähden, ja kun rintama kerran otettaisiin, täytyi ruotsalaisten oikean ja tanskalaisten vasemman siiven ensin iskeä yhteen. Siksi ruotsalaisille oli erityisen tärkeätä päästä ajoissa perille, koska he muussa tapauksessa eivät pystyisi järjestämään asemiaan pitkin kukkulahajannetta kaupungin ja Vallkärran välillä eivätkä saisi Helgonabackenia sivustansa suojaksi, vaan ehkä sivustansa tuliei eri korkeudelle keskustaan nähden syvässä laaksovajoamassa Vallkärran luona. Mutta monet kaivannot ja kivimuurit estivät marssia, jota siksi ei voitu kiirehtiä niin paljon kuin kuningas toivoi. Jotta ei tulisi liian myöhään, hän johti oikeata siipeä eteenpäin huomaamatta, että keskusta ja vasen siipi jäivät yhä enemmän jälkeen.
Sillä aikaa, kun osa tanskalaisten etujoukoista hyökkäsi Vallkärran kylään, muut olivat ratsastaneet tanskalaisten vasemman siiven eteen miehittämään Lundin edustalla olevia mäkiä. Ne olivat jonkin verran ylivoimaisia niille etujoukoille, jotka Fersenillä oli jäljellä johdossaan, sekä parempiratsaisia (bättre beridna), minkä johdosta näytti, että ne pääsisivät edelle. Fersen käski siksi eversti Rolshausenia kolmen osastonsa kanssa kääntymään vasemmalle ja miehittämään tuulimyllykukkula, tuulimyllyn oikealla puolella. Hän kääntyi sen jälkeen antaakseen Loden kolmen osaston asettua asemiin saman myllyn vasemmalle puolelle. Silloin hän suureksi hämästyksekseen havaitsi, että ne olivat kadonneet. Kuten edellä mainittiin, kenraali Ascheberg oli jo käyttänyt niitä Vallkärrassa. Että Ascheberg oli etujoukon päällikön tietämättä vähentänyt etujoukkoja puoleen, Fersen katsoi oikeutetusti mitä moitittavimmaksi asiaksi. Se oli ollut muutoin tarpeetonta, koska koko ruotsalainen armeija tuli kiireesti perässä kantapäillä, ja olisi voinut myös tulla hyvin vaaralliseksi, jos vihollinen olisi ehtinyt heittää heikentyneen etujoukon pois ennen kuin se sai apua.
Fersen ratsasti siten täyttä laukkaa kuninkaan luo ja pyysi häneltä Jumalan nimissä yhtä eskadroonaa vahvistukseksi. Olisi huono enne, hän ajatteli, jos taistelu alkaisi tappiolla. Kuningas käski drabanttien kiiruhtaa niin paljon kuin pystyivät ja ratsastaa Budbergin rakuunoiden ohi, joista osa oli laskeutunut satulasta ja joiden siksi oli vaikea seurata mukana, sekä heti käydä hyökkäykseen. Käskyä ei kuitenkaan ehditty toteuttaa ennen kuin taistelu oli täydessä käynnissä tussareilla ja karpiineilla tuulimyllykukkulalla, jonne tanskalaisten etujoukot, jotka myös olivat kääntyneet, tulivat samanaikaisesti ruotsalaisten kanssa. Eversti Rolshausen haavoittui kuolettavasti, ja ruotsalaiset näyttivät olevan häviötä kohti menossa. Onneksi myös tanskalaisten puolelta näiden johtaja kenraali Arensdorf haavoittui niin vaikeasti, että hän pudotti miekan kädestään ja hänet piti viedä pois, mikä sai aikaan hetken tauon taistelussa. Kuitenkin Brockenhusenin rakuunat tulivat tanskalaisten etujoukkojen avuksi ja heittivät, paitsi ruotsalaiset etujoukot pois tuulimyllykukkulalta, myös ratsastivat päälle ja hajottivat kuin akanat tuuleen osan Budbergin rakuunoista, jotka olivat täysin kokemattomia alokkaita (”en helt slätt begynnelse”). Nyt Drabantit olivat perillä. Niiden päällikkö, urhoollinen Siegroth, ravasi kärjessä, ja syntyi kova (hårdnackad, itsepinainen) ottelu, jossa monen urhoollisen drabantin oli purtava ruohoa tai pikemminkin lunta. Lopulta kumpikin puoli vetäytyi vähän taaksepäin. Kello oli silloin puoli yhdeksän aamupäivällä.
Sen kilpailun aikana, joka tapahtui ruotsalaisen oikean ja tanskalaisen vasemman siiven välillä, ruotsalaisten keskusta ja vasen siipi olivat jääneet huomattavasti jälkeen. Kuningas katsoessaan kentän yli koillista kohti näki kuinka tanskalaisten oikea siipi sen sijaan, että olisi seurannut tanskalaisen jalkaväen perässä, kääntyi leiristä Vallkärran tornia kohti, heti ymmärsi, että liike voisi tulla hyvin vaaralliseksi ruotsalaisten jalkaväelle, joka oli vielä marssijärjestyksessä. Hän käski eversti Dahlbergin kiireesti ratsastamaan kenraali Gallen luo käskyllä, että tämän tuli vasemman siiven kanssa asettua jalkaväen vasemmalle puolelle niin, että hän voisi suojata sen marssia ja samalla kerralla olla lähempänä sen oikeata siipeä. Dahlbergin katseisiin levisi komea näkymä, kun hän ratsasti takaisin täytettyään käskyn. Aurinko nosti juuri hehkuansa horisontin yläpuolelle, ”teki päivän niin hauskaksi ja kauniiksi kuin heinäkuussa”, ja kimalteli teräaseista ja standaarien huipuista samaan aikaan, kun pitkät kolonnat pitkine varjoineen liikkuivat lumikentän yli. Rikkaasti brodeerattuja standaareja vietiin pareittain (två och två) eskadroonien eturivissä. Niillä ei ollut mitään määrättyä väriä sen mukaan, mihin armeijaan ne kuuluivat. Myös tanskalaiselta puolelta näkyi keltaista ja sinistä. Usein niissä oli mietelause: kuten ”Onni vie puron yli”, ”Vanhoilla härillä (stutar) on kovimmat sarvet”, ”Sota koettelee ystäviä”. Mietelauseiden alla oli lohikäärmeitä ja kaikenlaisia eläimiä taidokkaasti konterfeijareiden (muotokuvamaalareiden) maalaamina. Tutkittaessa lähemmin tanskalaisia voitiin havaita ylimpänä peitsensarvessa pieni valkoinen risti punaisessa kentässä näiden yhteenkuuluvuusmerkkinä. Kauas ympäristöön kaikui musiikki. Patarumpuja ja rumpuja lyötiin suonikkain käsivarsin, trumpetit räikkyivät (smattrade). Pian Dahlberg kohtasi jalkaväen piiparin ja oboensoittajan, jotka kirkkailla sävelillään (skärande toner) yrittivät voittaa vaunujen ratinan, sillä sellaisena päivänä yksikään piippu ei saanut ”levätä säkissään”. Kun hän katsoi taaksensa, silmien eteen avautui laaja lumipeitteinen kenttä kauas Lundin taakse, kimmeltäen punertavassa aamuvalossa ja pois kauas Salmen tummaan vesirajaan, jonka takaa hän saattoi hahmottaa heikosti tanskalaisen kuningaskaupungin sumusta esille kohoavat ääriviivat.
Sillä aikaa, kun etujoukot drabanttien tukemina kävivät taisteluaan, kuningas oli järjestänyt muut siiven etummaisen portaan eskadroonat. Ne olivat Henkirykmentin viisi eskadroonaa sekä neljä eskadroonaa Baranoffin suomalaisia ratsumiehiä. Jokainen eskadroona oli kääntynyt puoliksi vasemmalle kohti tanskalaisia, joiden molemmat linjat olivat jonkin verran ylempänä tasaisella rinteellä, joka johti ylös hirttopuulle (galgen). Sitä pidettiin epämukavana; toinen epämukavuus ruotsalaisille johtui siitä, että heidän etummaisen portaansa erotti taaemmasta kaksi korkeaa kivimuuria, jotka ympäröivät maantietä Lundiin. Kun tanskalaiset näyttivät saavan yliotteen tuulimyllykukkulalla, kuningas käski Henkirykmentin hyökätä. Henkieskadroona kääntyi kohti Brockenhusenin rakuunoita, jotka, kuten on mainittu, heittivät Budbergin rakuunat ”yli laidan”, kun taas Bjelke neljän muun eskadroonansa kanssa eteni ravissa kohti tanskalaisten etummaista porasta, joka juuri oli järjestäytynyt taisteluun drabanttien kanssa. Bjelken vasemmalla puolella olivat muut ruotsalaiset ensiportaan eskadroonat. Hevoset, jotka yöllisellä esiinmarssilla olivat olleet niin loppuun uupuneita pitkän nälkäsodan jälkeen, että ne tuskin pystyivät ravaamaan, juoksivat nyt eläväisempinä kuin koskaan ja hyppäsivät jopa kivimuurien yli.

Tanskalaiset eivät hidastelleet kohdata hyökkääjiä puolimatkassa. Kuningas Kristian ja prinssi Georg asettuivat itse joidenkin eskadroonien kärkeen. Tanskalaiset ampuivat ensin. Yhteislaukaus pyyhki pois useita ratsastaja ruotsalaisten eskadroonista. Ratsumestari Fromhold Fägersköld, sama, joka menetti toisen käsivartensa Helsingborgissa, haavoittui vaikeasti, samoin hänen luutnanttinsa Gyllenpatron. Nyt vastasivat kuitenkin ruotsalaiset yhteislaukauksella, joka kesti ”neljänneshetken” ja joka pakotti ei vain vihollisen etummaisen vaan myös taaemman portaan perääntymään. Tällä välin henkirykmentin henkieskadroona yhdessä drabanttien kanssa, jotka taas kokoontuivat, ajoivat Brockenhusenin rakuunat tiehensä. Kenraali Wittenbergille oli annettu käsky edetä taaemman portaan kanssa. Mutta tämä oli vaikeasti haavoittunut laukauksesta olkapäähän ja oli viety pois taistelusta eikä hänen eskadroonansa ollut ehtinyt järjestäytyä. Silloin kuningas huomasi Baranoffin neljä eskadroonaa, jotka taistelivat henkirykmentin vasemmalla puolella, väistyvän täydessä hajaannuksessa. Jo ensimmäisessä yhteislaukauksessa näiden eversti, urhoollinen ja peloton Baranoff, haavoittui. Kuningas kiiruhti heti näiden luo muutaman upseerin kera ja ”huusi heille sydämestään”. Mutta kaikki hänen maanittelunsa olivat turhia. Pakenijat hajaantuivat joka suuntaan. Tämä onnettomuus teki syvän vaikutuksen koko siipeen eikä Bjelke uskaltanut, vaikka hän oli saanut henkieskadroonansa takaisin, ajaa takaa juuri epäjärjestykseen saattamiaan tanskalaisia, vaan vetäytyi sen sijaan takaisin tullakseen lähemmäksi toista porrasta. Tanskalaiset taas, jotka olivat ”ylivoimaisesti” paremmin ratsailla, kokoontuivat pian uudelleen. Tuli hetken keskeytys taistelussa, jolloin molemmin puolin järjestäydyttiin uuteen hyökkäykseen. Drabantit asettuivat äärimmäisiksi oikealle siivelle taistelujärjestyksessä. Mutta Budbergin ja Baranoffin ratsumiehiä oli mahdotonta saada kokoon.