Toiset Aijat: Lundin taistelu, osa 3: Yöllinen marssi joen yli alkaa

lauantai 9. tammikuuta 2016

Lundin taistelu, osa 3: Yöllinen marssi joen yli alkaa

Lundin taistelusta kertovasta tekstisarjasta tulee vähintään 20 osaa pitkä, joten sen valmistuminen kestää kuukausia. Siis kärsivällisyyttä.
Tämän kuun 23. päivä Tampereella on sukututkimuspäivä. Tarkoitukseni on olla siellä paikalla. Silloin on tilaisuus käydä keskusteluja ja ostaa joitakin julkaisuja.

Seuraavassa on uusi osa kirjoitussarjasta:

Kun alkoi hämärtää, joukot Ruotsin leirissä olivat valmiita lähtöön. Iltarukouksessa kukin, kuten oli käsketty, pyysi Kaikkivaltiaalta apua taistelussa.[1] Kello 10 illalla lähtivät etujoukot, 300 eri eskadroonista otettua ratsumiestä. Niiden päällikkönä oli everstiluutnantti Ernst Lode[2] ja eversti Rolshausen, joka oli juuri tullut Ruotsin armeijaan vapaaehtoisena sotaretkelle. Etujoukkojen perässä seurasi kahdeksan kevyttä tykkiä sekä niiden perässä raskas tykistö ja kuormasto. Tykistön päällikkö oli eversti Roosin poissaollessa ”vanha” eversti Ashton, joka oli vastikään kutsuttu Englannista. Marssi vei länteen pitkin tietä Stora Harjeniin. Sinne tykistö ja kuormasto jäisivät toistaiseksi.
Oli rauhallinen ja kylmä talvisää. Kuu levitti hohdettaan lumikenttien yli. Vihollisen puolella oli hiljaista. Vartiotulet paloivat tavallisilla paikoillaan. Tavanomainen hälinä tanskalaisten leiristä oli vähitellen loppunut ja eikä mikään osoittanut, että sen asukkaat valmistautuisivat kohtaamaan ruotsalaisten tulon Löddejoen yli. Silloin leimahti äkkiä idässä, Örtoftan seudulla. Kahden tykinlaukauksen jylinä kaikui seudun yli. Se oli ruotsalaisten tunnus. Olisiko kuninkaan suunnitelma jo paljastunut ennen kuin se oli vielä lähtenyt käyntiin ja sen sijaan tanskalaiset kävisivät hyökkäykseen?
Kuten edellä on mainittu sotilaskuri ruotsalaisten joukoissa ei ollut paras mahdollinen. Vaikka oli annettu ankara käsky, että jokainen leiristä lähdettäessä noudattaisi mitä suurinta hiljaisuutta, jotta vihollisen huomiota ei herätettäisi, syntyi sellaista melua liikkuvista vaunuista, hevosten askelista, kirkunaa ja komentohuutoja, kun raskas tykistö ja kuormasto lähtivät marssille, että se kuului peninkulmien päähän rauhallisena talviyönä. Parikymmentä leirimajaa, jotka syttyivät palamaan, lisäsivät hämmennystä. Tuskin voitiin odottaa, että niissä oloissa vihollinen voisi pysyä hiljaa. Tanskalaiset olivat päivän kuluessa valmistautuneet siihen pääkatsel­mukseen, jonka Kristian V oli määrännyt pidettäväksi seuraavana aamuna. Kuten tavallista sellaisten juhlalli­suuksien edellä, jolloin sotilaille maksettaisiin palkka, aikaa kulutettiin hilpeissä juomingeissa. Silloin tuli äkkiä sana oikean siiven etuvartiolta hälinästä ja tulipaloista ruotsalaisten leirissä. Nousujohteisessa mielialas­sa kukaan ei kuitenkaan uskonut, että ruotsalaisilla oli mielessään vakavasti otettava hyökkäys. Päinvastoin useimmat olivat siinä käsityksessä, että ruotsalaisleirissä vain valmistauduttiin aloittamaan pimeyden suojissa pe­rään­tyminen kohti rajaa. Aikomuksenaan varmistua siitä, miten asia oli, kenraali Meerheim, joka sillä hetkellä oli etuvartioiden päällikkö oikealla siivellä, otti sata ratsumiestä mukaansa ja ravasi yli jäätyneen suon Örtoftan ja Vidarpin välillä, josta hän uskoi etuvartiostosta helpoimmin pääsevänsä ruotsalaisten vartion luo. Mutta se sopivasti varuillaan.  Tuskin Meerheimin lauma oli näyttäytynyt etelärannalla ennen kuin vartio teki hä­lyy­tyksen ja lähetti viestin Aschebergille, joka oli käymässä Johan Gyllenstjernan luona tämän kortteerissa.
Illalla kello 11 aikoihin Aschebergin saavutti sanoma, että joitakin vihollisjoukkoja näyttäytyi Örtoftan luona sen talon luona, jossa hänellä ja Gallella oli kortteerinsa. Hän nousi heti ratsunsa selkään ja kiiruhti alas kohti mainittua suota ottaen matkan varrella mukaansa osan etuvartiosta. Tultuaan alas jokirantaan hän huomasi, että useita vihollisosastoja oli jo päässyt yli ruotsalaisten puoleiselle rannalle. Hän antoi siksi vartiostolle käskyn heti hyökätä niiden kimppuun, mikä myös tapahtui sellaisella voimalla, että tanskalaiset päätä pahkaa ajettiin takaisin sen jälkeen, kun yksi näiden korneteista oli hukkunut ja muutama muu ratsumies otettu vangiksi. Kuitenkin tanskalaiset upseerit toisella rannalla ”meuhkasivat ja kerskuivat”. Ascheberg, joka katsoi äänestä tuntevansa näistä yhden vanhaksi ystäväkseen, kenraali Arensdorfiksi, huusi tälle, että pitäisi olla hiljaa ja lisäsi, että hänen olisi parempi ”niistää nenänsä ja lähteä rauhassa kuin häiritä kunniallista väkeä sen nukkuessa, kuten niiden pitäisi saada tehdä”.
 Tällä välin everstiluutnantti Ascheberg, joka asui vähän lähempänä leiriä olevassa talossa, oli saanut sanoman, että tanskalaiset ratsulaumat ylittivät jokea. Hän kiiruhti siksi sieltä alas majapaikkansa edessä olevalle tykkiasemalle ja kun yksi tanskalaislaumoista tuli ampumaetäisyydelle, hän antoi ampua kaksi laukausta sitä kohti, jonka seurauksena tanskalaiset kiireesti vetäytyivät takaisin. Nyt myös Meerheim kääntyi taas kohti leiriä puhuttuaan pitkää humalaisena kenraali Aschebergin kanssa, joka parhaan kykynsä mukaan yritti johtaa tätä harhaan ruotsalaisten aikeiden suhteen.
Kaksi tykinlaukausta oli herättänyt paljon ahdistusta ruotsalaisleirissä. Tanskalaiset saattoivat pitää niitä ruotsalaistunnuksena ja päätellä siitä, että Ruotsin armeija oli valmiina lähtöön, mikä käsitys oli myös sikäli oikea, että useat upseerit Tanskan päämajassa neuvoivat, että koko tanskalainen sotajoukko tulisi laittaa liikkeelle. Mutta taas toiset, näiden joukossa Meerheim, jotka tulivat takaisin taistelusta ja tiesivät, mikä oli syynä laukauksiin, katsoivat sen aivan tarpeettomaksi ja aloittivat taas juominkinsa. Myös Kristian V oli siinä ajatuksessa, että Kaarle IX ei koskaan uskaltaisi mennä Löddejoen yli alivoimaisella armeijallaan, vaan arvellen kuten useimmat, että melu johtui vahvasta partiosta, jonka ruotsalaiset lähettivät Malmön auttamiseksi, ”ja sen hän halusi pian napata”.
Tanskalaisten leirin vasemmalla siivellä etuvartioiden päällikkönä oli kenraalimajuri Sandberg. Kun laukaustenvaihto syntyi oikealla siivellä Örtoftan luona, hän oli antanut koko ratsuväkensä nousta ratsaille. Mutta pian hän sai sanan, että Meerheimin tidustelu oli ollut siihen syynä. Tutkimatta enempää maastoa sivustansa edessä – missä tapauksessa ruotsalaisten poismarssi olisi voinut paljastua – hän käski ratsuväkensä nousta satulasta ja mennä levolle.
Onni suosi siten Ruotsin kuningasta. Aina puoleenyöhön asti tanskalainen puoli pysyi rauhallisena. Ruotsalaisjoukot saivat nyt asettua leiripaikkansa eteen, joka eskadroona ja prikaati erikseen. Sillä aikaa, kun tämä tapahtui, kuningas tuli ratsasten Benstorpista, jossa hänellä, kuten mainittu, oli majapaikkansa. Hänen seurassaan olivat Helmfelt, Ascheberg ja Dahlberg sekä Spegel (pappi), jonka kanssa kuningas oli illalla viettänyt pitkän hetken rukoillen ja hartauden merkeissä. Eversti Siegroth drabantteineen liittyi loistavaan joukkoon. Kuningas ratsasti osastosta toiseen rohkaisten jokaista, ”myös kaikkein pelokkaimpia”. Kaartille hän sanoi, ettei sen tulisi ampua yhteislaukaustaan ennen kuin se näki vihollisen silmänvalkuaisen. Mutta sen jälkeen jokaisen tuli käydä vauhdilla vastustajansa kimppuun miekka kourassa, musketti käännettynä (”med plijten i nävan, musqueten omwend”).[3] Toisaalta hänen sanotaan huutaneen: ”Lyökää munat hajalle, urhot, niin ei tule yhtään pentuja”. Joukko toisensa jälkeen tervehti häntä luottavaisesti ja ujostelematta ja kaikki antoivat kuninkaalleen rehellisen lupauksen lähteä suurella halulla ja reippaasti joen yli. Kuningas puolestaan sai niin tavalliset sotamiehet kuin upseeritkin niin vakuuttuneiksi voitosta, kuin se jo olisi voitettu. Nyt vihdoin saataisiin, nämä sanoivat, otella juutin kanssa tosissaan ja päästäisiin pois kitumisesta kuin hiiret ja maamyyrät maakuopissa.
Jatkuu...



[1] Tässä on ensimmäinen viite, mikä osoittaa, että tästä alkaen kirjoittaja on itse tutkinut lähteitä. Viitteitä on tähän poimittu valikoidusti ja vain muutama.
[2] Enrnst Johan Loda syntyi 1637, tuli ratsumestariksi henkirykmentissä 1674, everstiluutnantiksi skånelaisessa ratsuväessä 1676, Karjalan ratsuväessä samana vuonna, everstiksi ja Kalmarin linnan komendantiksi 1691. Hän kuoli 1700. Yksi veljenpojan pojanpoika oli ”vanha Lode”, joka tunnetaan Vänrikki Stålin tarinoista.
[3] Clodt sanoo muistiinpanoissaan, että kuningas tässä tilaisuudessa myös antoi käskyn, ensin jalkaväelle ja sen jälkeen ratsuväelle, kuinka sen tuli taistella. Paitsi, että oli mahdotonta, että kuningas alkaisi keskellä yötä opettamaan joukkojaan, oli myös toinen seikka siihen, että tiedon pitää olla virheellinen. Ratsuväki sai nimittäin jo 23. marraskuuta ohjeensa (sota-arkistossa). Kuningas lienee siksi sisällyttänyt puheeseensa muutaman lyhyen maininnan, ehkä viitaten siihen mitä oli käsketty. Mitä tulee itse taistelutapaan, jota Clodt antaa kuninkaan puheessaan selvittää kaartille, se lienee pääosiltaan oikein. Alaviite jatkuu pitkällä huomautuksella ratsuväen taistelutavasta mainitussa ohjesäännössä.