Tämän kuun 23. päivä Tampereella on sukututkimuspäivä. Tarkoitukseni on olla siellä paikalla. Silloin on tilaisuus käydä keskusteluja ja ostaa joitakin julkaisuja.
Seuraavassa on uusi osa kirjoitussarjasta:
Kun
alkoi hämärtää, joukot Ruotsin leirissä olivat valmiita lähtöön.
Iltarukouksessa kukin, kuten oli käsketty, pyysi Kaikkivaltiaalta apua
taistelussa.[1]
Kello 10 illalla lähtivät etujoukot, 300 eri eskadroonista otettua ratsumiestä.
Niiden päällikkönä oli everstiluutnantti Ernst Lode[2] ja eversti Rolshausen,
joka oli juuri tullut Ruotsin armeijaan vapaaehtoisena sotaretkelle.
Etujoukkojen perässä seurasi kahdeksan kevyttä tykkiä sekä niiden perässä
raskas tykistö ja kuormasto. Tykistön päällikkö oli eversti Roosin
poissaollessa ”vanha” eversti Ashton, joka oli vastikään kutsuttu Englannista.
Marssi vei länteen pitkin tietä Stora Harjeniin. Sinne tykistö ja kuormasto
jäisivät toistaiseksi.
Oli
rauhallinen ja kylmä talvisää. Kuu levitti hohdettaan lumikenttien yli.
Vihollisen puolella oli hiljaista. Vartiotulet paloivat tavallisilla
paikoillaan. Tavanomainen hälinä tanskalaisten leiristä oli vähitellen loppunut
ja eikä mikään osoittanut, että sen asukkaat valmistautuisivat kohtaamaan
ruotsalaisten tulon Löddejoen yli. Silloin leimahti äkkiä idässä, Örtoftan
seudulla. Kahden tykinlaukauksen jylinä kaikui seudun yli. Se oli ruotsalaisten
tunnus. Olisiko kuninkaan suunnitelma jo paljastunut ennen kuin se oli vielä
lähtenyt käyntiin ja sen sijaan tanskalaiset kävisivät hyökkäykseen?
Kuten
edellä on mainittu sotilaskuri ruotsalaisten joukoissa ei ollut paras
mahdollinen. Vaikka oli annettu ankara käsky, että jokainen leiristä
lähdettäessä noudattaisi mitä suurinta hiljaisuutta, jotta vihollisen huomiota
ei herätettäisi, syntyi sellaista melua liikkuvista vaunuista, hevosten
askelista, kirkunaa ja komentohuutoja, kun raskas tykistö ja kuormasto lähtivät
marssille, että se kuului peninkulmien päähän rauhallisena talviyönä.
Parikymmentä leirimajaa, jotka syttyivät palamaan, lisäsivät hämmennystä. Tuskin
voitiin odottaa, että niissä oloissa vihollinen voisi pysyä hiljaa.
Tanskalaiset olivat päivän kuluessa valmistautuneet siihen pääkatselmukseen,
jonka Kristian V oli määrännyt pidettäväksi seuraavana aamuna. Kuten tavallista
sellaisten juhlallisuuksien edellä, jolloin sotilaille maksettaisiin palkka,
aikaa kulutettiin hilpeissä juomingeissa. Silloin tuli äkkiä sana oikean siiven
etuvartiolta hälinästä ja tulipaloista ruotsalaisten leirissä. Nousujohteisessa
mielialassa kukaan ei kuitenkaan uskonut, että ruotsalaisilla oli mielessään
vakavasti otettava hyökkäys. Päinvastoin useimmat olivat siinä käsityksessä,
että ruotsalaisleirissä vain valmistauduttiin aloittamaan pimeyden suojissa perääntyminen
kohti rajaa. Aikomuksenaan varmistua siitä, miten asia oli, kenraali Meerheim,
joka sillä hetkellä oli etuvartioiden päällikkö oikealla siivellä, otti sata
ratsumiestä mukaansa ja ravasi yli jäätyneen suon Örtoftan ja Vidarpin välillä,
josta hän uskoi etuvartiostosta helpoimmin pääsevänsä ruotsalaisten vartion
luo. Mutta se sopivasti varuillaan.
Tuskin Meerheimin lauma oli näyttäytynyt etelärannalla ennen kuin vartio
teki hälyytyksen ja lähetti viestin Aschebergille, joka oli käymässä Johan
Gyllenstjernan luona tämän kortteerissa.
Illalla
kello 11 aikoihin Aschebergin saavutti sanoma, että joitakin vihollisjoukkoja
näyttäytyi Örtoftan luona sen talon luona, jossa hänellä ja Gallella oli
kortteerinsa. Hän nousi heti ratsunsa selkään ja kiiruhti alas kohti mainittua
suota ottaen matkan varrella mukaansa osan etuvartiosta. Tultuaan alas
jokirantaan hän huomasi, että useita vihollisosastoja oli jo päässyt yli
ruotsalaisten puoleiselle rannalle. Hän antoi siksi vartiostolle käskyn heti
hyökätä niiden kimppuun, mikä myös tapahtui sellaisella voimalla, että tanskalaiset
päätä pahkaa ajettiin takaisin sen jälkeen, kun yksi näiden korneteista oli
hukkunut ja muutama muu ratsumies otettu vangiksi. Kuitenkin tanskalaiset
upseerit toisella rannalla ”meuhkasivat ja kerskuivat”. Ascheberg, joka katsoi
äänestä tuntevansa näistä yhden vanhaksi ystäväkseen, kenraali Arensdorfiksi,
huusi tälle, että pitäisi olla hiljaa ja lisäsi, että hänen olisi parempi
”niistää nenänsä ja lähteä rauhassa kuin häiritä kunniallista väkeä sen
nukkuessa, kuten niiden pitäisi saada tehdä”.
Tällä välin everstiluutnantti Ascheberg, joka
asui vähän lähempänä leiriä olevassa talossa, oli saanut sanoman, että
tanskalaiset ratsulaumat ylittivät jokea. Hän kiiruhti siksi sieltä alas
majapaikkansa edessä olevalle tykkiasemalle ja kun yksi tanskalaislaumoista
tuli ampumaetäisyydelle, hän antoi ampua kaksi laukausta sitä kohti, jonka
seurauksena tanskalaiset kiireesti vetäytyivät takaisin. Nyt myös Meerheim
kääntyi taas kohti leiriä puhuttuaan pitkää humalaisena kenraali Aschebergin
kanssa, joka parhaan kykynsä mukaan yritti johtaa tätä harhaan ruotsalaisten
aikeiden suhteen.
Kaksi
tykinlaukausta oli herättänyt paljon ahdistusta ruotsalaisleirissä.
Tanskalaiset saattoivat pitää niitä ruotsalaistunnuksena ja päätellä siitä,
että Ruotsin armeija oli valmiina lähtöön, mikä käsitys oli myös sikäli oikea,
että useat upseerit Tanskan päämajassa neuvoivat, että koko tanskalainen
sotajoukko tulisi laittaa liikkeelle. Mutta taas toiset, näiden joukossa
Meerheim, jotka tulivat takaisin taistelusta ja tiesivät, mikä oli syynä
laukauksiin, katsoivat sen aivan tarpeettomaksi ja aloittivat taas juominkinsa.
Myös Kristian V oli siinä ajatuksessa, että Kaarle IX ei koskaan uskaltaisi
mennä Löddejoen yli alivoimaisella armeijallaan, vaan arvellen kuten useimmat,
että melu johtui vahvasta partiosta, jonka ruotsalaiset lähettivät Malmön
auttamiseksi, ”ja sen hän halusi pian napata”.
Tanskalaisten
leirin vasemmalla siivellä etuvartioiden päällikkönä oli kenraalimajuri
Sandberg. Kun laukaustenvaihto syntyi oikealla siivellä Örtoftan luona, hän oli
antanut koko ratsuväkensä nousta ratsaille. Mutta pian hän sai sanan, että
Meerheimin tidustelu oli ollut siihen syynä. Tutkimatta enempää maastoa
sivustansa edessä – missä tapauksessa ruotsalaisten poismarssi olisi voinut
paljastua – hän käski ratsuväkensä nousta satulasta ja mennä levolle.
Onni
suosi siten Ruotsin kuningasta. Aina puoleenyöhön asti tanskalainen puoli pysyi
rauhallisena. Ruotsalaisjoukot saivat nyt asettua leiripaikkansa eteen, joka
eskadroona ja prikaati erikseen. Sillä aikaa, kun tämä tapahtui, kuningas tuli
ratsasten Benstorpista, jossa hänellä, kuten mainittu, oli majapaikkansa. Hänen
seurassaan olivat Helmfelt, Ascheberg ja Dahlberg sekä Spegel (pappi), jonka
kanssa kuningas oli illalla viettänyt pitkän hetken rukoillen ja hartauden
merkeissä. Eversti Siegroth drabantteineen liittyi loistavaan joukkoon.
Kuningas ratsasti osastosta toiseen rohkaisten jokaista, ”myös kaikkein
pelokkaimpia”. Kaartille hän sanoi, ettei sen tulisi ampua yhteislaukaustaan
ennen kuin se näki vihollisen silmänvalkuaisen. Mutta sen jälkeen jokaisen tuli
käydä vauhdilla vastustajansa kimppuun miekka kourassa, musketti käännettynä
(”med plijten i nävan, musqueten omwend”).[3] Toisaalta hänen sanotaan
huutaneen: ”Lyökää munat hajalle, urhot, niin ei tule yhtään pentuja”. Joukko
toisensa jälkeen tervehti häntä luottavaisesti ja ujostelematta ja kaikki
antoivat kuninkaalleen rehellisen lupauksen lähteä suurella halulla ja reippaasti
joen yli. Kuningas puolestaan sai niin tavalliset sotamiehet kuin upseeritkin
niin vakuuttuneiksi voitosta, kuin se jo olisi voitettu. Nyt vihdoin
saataisiin, nämä sanoivat, otella juutin kanssa tosissaan ja päästäisiin pois
kitumisesta kuin hiiret ja maamyyrät maakuopissa.
Jatkuu...
[1]
Tässä on ensimmäinen viite,
mikä osoittaa, että tästä alkaen kirjoittaja on itse tutkinut lähteitä.
Viitteitä on tähän poimittu valikoidusti ja vain muutama.
[2]
Enrnst Johan Loda syntyi
1637, tuli ratsumestariksi henkirykmentissä 1674, everstiluutnantiksi
skånelaisessa ratsuväessä 1676, Karjalan ratsuväessä samana vuonna, everstiksi
ja Kalmarin linnan komendantiksi 1691. Hän kuoli 1700. Yksi veljenpojan
pojanpoika oli ”vanha Lode”, joka tunnetaan Vänrikki Stålin tarinoista.
[3]
Clodt sanoo
muistiinpanoissaan, että kuningas tässä tilaisuudessa myös antoi käskyn, ensin
jalkaväelle ja sen jälkeen ratsuväelle, kuinka sen tuli taistella. Paitsi, että
oli mahdotonta, että kuningas alkaisi keskellä yötä opettamaan joukkojaan, oli
myös toinen seikka siihen, että tiedon pitää olla virheellinen. Ratsuväki sai
nimittäin jo 23. marraskuuta ohjeensa (sota-arkistossa). Kuningas lienee siksi
sisällyttänyt puheeseensa muutaman lyhyen maininnan, ehkä viitaten siihen mitä
oli käsketty. Mitä tulee itse taistelutapaan, jota Clodt antaa kuninkaan
puheessaan selvittää kaartille, se lienee pääosiltaan oikein. Alaviite jatkuu
pitkällä huomautuksella ratsuväen taistelutavasta mainitussa ohjesäännössä.