Toiset Aijat: Lundin taistelu 1676, osa 4: yöllinen marssi ja aamu koittaa

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Lundin taistelu 1676, osa 4: yöllinen marssi ja aamu koittaa

Kun kuningas oli käskenyt, että joukot kiinnittäisivät olkilyhteen hattuunsa sotamerkiksi, jalkaväki sai lähteä marssille kohti katsottua ylityspaikkaa. Osapuilleen tunti myöhemmin, kun kuu meni mailleen – kello oli noin 2.30 aamulla, ratsuväki sai nousta ylös, jonka jälkeen ensin sen oikea ja sitten sen vasen siipi marssivat jalkaväen perään. Kello oli lähellä neljää aamulla 4. joulukuuta, kun koko ruotsalainen armeija oli koossa Löddejella.
Katsottu ylityspaikka oli vähän Stora Harjen myllyn itäpuolella. Etelärannalla, noin tuhat askelta idempänä oli Hobyn kirkko, josta kapea notkelma jatkui suoraan kohti etelää Stångbyn kirkolle. Sillä aikaa, kun joukot järjestyivät ylitystä varten, jäätä oli vielä kerran kokeiltu ja sen havaittiin nyt olevan tukeva myös pienemmille tykeille. Vanha rappeutunut myllypato, joka sai veden melkein seisomaan Käflingen sillan ja tanskalaisten leirin välillä, oli syy siihen, että pakkanen niin lyhyessä ajassa sai valmiiksi ”kauniin jääsillan”. Sotajoukko, jossa oli lähes 8,000 miestä, oli järjestetty viitdeksi kolonnaksi; äärimmäisenä oikealla oli kenttä­tykistö ja jalkaväki yhtenä kolonnana, sen jälkeen oikea ja siten vasen ratsusiipi kumpikin kahtena kolonnana. Kun kaikki olivat marssivalmiita, hänen kuninkaallinen majesteettinsa käski tunnukseksi ”Herran Jeesuksen nimessä: ”Gud hjelp”, että kaikkien tulisi yhtä aikaa ylittää sola merkityistä kohdista. Kenraalit aset­tuivat eri kolonnien johtoon ja ylitys tapahtui sitten ilman mitään onnettomuuksia, vaikka useassa kohdassa jää notkui niin, että ratsuväen oli noustava ratsuilta ja talutettava hevosiaan. Kun sotajoukko oli tullut yli ”kauniista sillasta, jonka yksin Jumala oli kolmen päivän kovalla pakkasella tehnyt”, kello oli noin puoli kuusi aamulla. Hobyssä, jossa vielä joku talo oli paikoillaan marraskuisen tulipalon jälkeen, kuultiin joidenkin sotarosvojen metelöivän. Siihen sekaatui myös koiranhaukuntaa. Muutoin laajoilla lumikentillä vallit­si hiljaisuus. Kuningas oli ratsastanut pois Otto Vilhelm von Fersenin luo, joka oli ratsain vähän matkaa oikean siiven edellä, pyytääkseen tätä ottamaan ylimmän päällikkyyden joukoista. Fersen yritti viimeiseen asti kieltäytyä tehtävästä, pyytäen kieltäytymistään anteeksi sillä, että yksi eversti oli jo siihen tehtävään komennettu. Hän ei kuitenkaan katsonut voivansa jättää paikkaansa siivellä, kun ne marssivat kah­tena kolonnana. Kuningas selitti kuitenkin, että hän itse tahtoisi jäädä siivelle, ja silloin Fersen katsoi, ettei hän voi enää kieltäytyä. Hän ei kuitenkaan saanut minkäänlaista tietoa marssisuunnasta eikä mitään ohjeita, miten hänen tuli käyttäytyä, jos vihollinen tulisi vastaan. Kuitenkin hän päätti marssia suoraan kohti Lundin kaupun­kia, mitä hän oli ehdottanut illan sotaneuvottelussa, ja käski oikean siiven eskadroonien pysyä mahdollisimman yhtenäisinä marssin aikana pitäen asianmukaisen etäisyyden toisiinsa. Missä tahansa vihollinen tavattaisiin, silloin olisi helppo ottaa kiinteä taistelujärjestys kääntymällä joukoittain vasemmalle. Kun nämä käskyt oli jaettu, Fersen ratsasti etujoukkojen luo.
Ne oli jaettu kuuteen ryhmään, kolmen päällikkönä oli eversti Rolshausen, kolmen päällikkönä everstiluut­nantti Lode, ja niiden pääasiallinen tehtävä oli suojata sotajoukon marssia idästä päin tulevalta hyökkäykseltä.
Tällä välin kuningas oli järjestänyt jalkaväen ja vasemman siiven sekä osoittanut Baranoffin rykmentille, joka ei aikaisemmin ollut ollut linjassa,[1] paikat, joihin sen eskadroonat asettuisivat. Tämän jälkeen oikea siipi lähti marssimaan ottaen asianmukaisen paikan taistelujärjestyksessä. Kuningas Helmfeltin, Aschebergin ja Dahlbergin seuraamina ratsasti sen etummaisen portaan kärjessä, jota hän tulisi johtamaan; takimmaista porasta taas johti kenraalimajuri Wittenberg. Oikean siiven eskadroonien jälkeen seurasivat jalkaväen prikaa­tit, jotka kuten tykistö tulisivat tavan mukaisesti muodostamaan taistelujärjestyksen keskustan. Etummaista porrasta johti kenraaliluutnantti Schultz, takimmaista kenraalimajuri de Mortaigne. Vasen siipi päätti kulkueen. Sen etummaista porrasta johti kenraaliluutnantti Galle, takimmaista kenraalimajuri Schönleben. Ruotsalainen sotajoukko, joka kuten jo mainittiin, oli lähes 8,000 miestä päällystö mukaan luettuna, tuli siten kulkemaan kahtena pitkänä kolonnana eli portaana, joiden väli oli 200 askelta. Valkoinen lumipeite helpotti marssia ja teki eri osastoille mahdolliseksi ottaa huomioon etäisyydet ja oikean marssijärjestyksen.
Fersen oli kiiruhtanut tiedustelemaan kenttää eteenpäin. Kun hän eteni kappaleen matkaa joen eteläpuolella, hän havaitsi vihollisen etuvartion Hobyn ja Stångbyn välisellä kukkulalla. Hän näki sen niin selkeästi leiritulia vasten, että hän pystyi laskemaan hevoset ja miehet. Edessään hän näki laajan suon. Sen vasemmalla puolella marssia ei voitu jatkaa, ettei tultaisi keskelle vihollisen etuvartiota ja heti hälyytettäisi tanskalaisten leiriä, ja kuinka pitkälle se jatkuisi oikealle, sitä hän ei pystynyt havaitsemaan. Hän antoi siksi etujoukkojen pysähtyä ja ratsasti, itse suolle nähdäkseen kestäisikö se armeijan tykkeineen ja kaikkineen. Kun hän tuli lähes sen keskikohdalle, vihollisen etuvartion korkeudelle, hän havaitsi silloin, kuten hän luuli, muutamia ratsumiehiä matkalla kohti Vallkärraa. Hän luuli ensin, että ne olisi lähetetty vihollisen vartiostosta, ja antoi siksi käskyn seuralaisilleen vastata ”patrull”, jos näille huudettaisiin. Mutta, kun hän tuli lähemmäksi, hän havaitsi, ettei mitään ratsumiehiä ollut ratsailla, vaan olivat hiljaa tiellä, ja hän päätteli siitä, että näiden piti olla sotarosvoja. Hän kääntyi nyt ympäri ratsastaen takaisin kuninkaan luo, joka kuitenkin kovasti ihmetteli, miksi etujoukot olivat pysähtyneet. Fersen selitti syyn siihen, kuvasi suon tilaa lisäten, että hän tosin uskoi, että hevoset pääsisivät sen yli, mutta ei voinut taata, miten tykkien kävisi. Kuningas ei suinkaan aikonut pysähtyä puolimatkaan. Innokkaampana kuin koskaan hän antoi heti käskyn, että Jumalan nimissä jatkettaisiin.
Sen johdosta ryhdyttiin taas marssimaan. Hitaasti alkoivat pitkät kolonnat liikkua lumikentän yli. Suunta otettiin vähän Stångbyn kirkon länsipuolitse, turpeita ja korkeita kortteita kasvavan suon yli. Kuninkaan tarkoitus oli, että armeija niin pian kuin se ehtisi tanskalaisten leirin korkeudelle, kääntää täyden rintaman kohti itää ja etenee suoraan kohti sitä ja hakee asemat kukkulalla Stångbyn ja Vallkärran tornin välillä. Mutta marssi sujui laskettua hitaammin. Etujoukoilta tuli sana, joka kertoi, että kaivannot ja korkeat kivimuurit risteilivät kentän yli suon toisella puolella, jotka esivät heitä pääsemästä perille. Bredbergin (p.o. Budbergin) rakuunat, jotka ratsastivat taistelujärjestyksessä etummaisina, saivat siten laskeutua satulasta ja auttaa etujoukkoja tien raivaamisessa. Mutta sen aikana yö päättyi ja pian tuli selväksi jokaiselle, että olisi mahdotonta ehtiä mainitulle kukkulalle ennen tanskalaisia.
Etummaisina kulkeneet oikean siiven eskadroonat olivat ehtineet Stångbyn kirkon korkeudelle, kun taivas alkoi vaalentua idästä tanskalaisten leirin yläpuolelta. Etujoukot olivat jo ”tykinkantaman verran” kirkon pohjoispuolella olevan tanskalaisten etuvartion ohi. Ne näkivät edessään Helgonabackenin vanhat rauniot pilviä vasten. Muutama minuutti myöhemmin ne tulivat laaksoon, joka ulottui tanskalaisleiriin asti. Mikään ei enää kätkenyt niiden marssia. Pian kuultiin myös tanskalaisten tunnus, kolme tykinlaukausta, jylisevän seudun yli, ja heti sen jälkeen tanskalaisten etuvartiot tulivat ulos, muodostaen kahdeksan ryhmää. Leirissä alkoi samanaikaisesti suuri hälinä. Patarumpuja ja rumpuja soitettiin, trumpetit raikuivat. Nähtiin, miten tanskalaiset kiiruhtivat kaikin voimin ratsaille ”katkaistakseen odottamattomilta vierailtaan tien”. Yllätys oli siten ohi. Ruotsalaisilla oli vielä reilu puoli neljännesmatkaa jäljellä harjanteelle, jossa kuningas oli ajatellut ottaa asemansa.



[1] Viite 41: Clodtin muistiinpanot. Luultavasti tämä tapahtui kuitenkin aikaisemmin.