Toiset Aijat: Lundin taistelu 1676, osa 2: nälkäsota jatkuu

maanantai 4. tammikuuta 2016

Lundin taistelu 1676, osa 2: nälkäsota jatkuu

Täällä oltiin taas jonkin aikaa paikoillaan kumpikin joen omalla puolellaan voimatta hyökätä toisensa kimppuun. Ruotsalaiset joukot kärsivät hirvittävän pahasti: ”Minä asun itse kahdentenatoista tai viidentenä­toista yhdessä näistä tuvista, jonka te niin hyvin tunnette”, Feuquières (ranskalainen diplomaatti) kirjoitti tänä aikana, ”joka saa päivänvaloa vain katosta. Minulla ei ole kynttilää enkä tiedä, kuinka löytäisin jonkun, joka voi viedä tämän kirjeen. Tiedän vain, ettei kukaan voi jättää leiriä ilman seuruetta, koska toisella puolella on Tanskan armeija ampumamatkan päässä ja toisella puolella Landskronan, Helsingborgin ja Kristianstadin varuskunnat, sitä paitsi monta sissiä (snapphanar), jotka ovat hyvin vaarallisia eläimiä tässä maassa.”
Kylmyys lisääntyi ja sotilaat saivat avoimista maakuopistaan huonosti suojaa purevia tuulia vastaan. Leirituliin ei ollut polttopuuta ja elintarvikkeita saatiin riittämättömästi. Suurin epäjärjestys vallitsi komissariaatissa. Niukat elintarvikkeet jaettiin niin suunnitelmattomasti, että joillakin rykmenteillä oli ravintoa yllin kyllin koko kuukaudeksi, kun toisilta puuttui monena päivänä leipä. Hevosten rehunpuute oli yhtä suuri. Erityisesti suomalaiset joukot, jotka eivät osanneet kieltä, kärsivät eniten.
Syy tähän kurjuuteen ei ollut kokonaan komissariaatissa, koska maaseudun väestö oli luvannut varustaa Ruotsin armeijan yhtä hyvin kuin Tanskan armeijan. Mutta epävarmuus hengestä ja turvasta ruotsalaisten leirin ympärillä esti sen tyystin. Ennen kuin talonpoika pääsi leiriin, hän itse ja hänen kuormansa oli ryöstetty putipuhtaaksi ja useimmiten hänen hevosensa viety pois. Useimmiten hän saattoi pitää itseään onnekkaana, jos hän hengissä pääsi pois. Yksikään skånelainen aatelismies tai talonpoika ei uskaltanut enää näyttäytyä ruotsalaisten leirissä tai pysyä kotonaan, jos he asuivat läheisyydessä. Kaikki elintarpeet oli siten kuljetettava Smålannin rajalta eivätkä ne kuljetukset olleet helppoja. Jos rahtikuorma vihdoin lähti Markarydistä, voitiin veikata sadan suhde yhteen, että sen kimppuun käytäisiin esimmäisen päivämarssin jälkeen, ehkä sissien huimapäisten laumojen poisviemänä. Jos jonkun ruotsalais­partion onnistui tuoda karjaa leiriin, tavallisesti puuttui suolaa sen laittamiseen. Suolaamattoman lihan kanssa ei ollut mitään muuta juotavaa kuin vesi. Epäterveellisestä ravinnosta johtuen väki sairastui joukoittain punatautiin. Sairaat siirrettiin leirin taakse tehtyihin sairastupiin, mutta sissit polttivat ne ja sairaiden oli pakko jäädä leiriin. Luonnollisesti kuolleisuus lisääntyi uskomattomassa määrin. Marraskuun lopulla Ruotsin sotajoukko oli sulanut niin paljon, että vaikka vielä tuhat miestä lisää tuli, se oli vain puolet siitä vahvuudesta kuin kuukautta aikaisemmin marssiessaan Skånen rajan yli.
Sellaisissa oloissa oli täysi syy pelätä Dahlbergin tavoin koko armeijan raunioitumista. Ruotsin sotaneuvostossa nousi ääniä, jotka puhuivat perääntymisestä. Sanottiin, että Tanskan armeija oli ylivoimainen – riveissä ehkä 9,000 miestä, kun ruotsalaisia oli vain noin 6,000 –, ja miten tahansa tahdottaisiin hyökkäys järjestää, se olisi ylivoimaisen vaikeata. Mutta kuningas ei tahtonut millään ehdolla kuunnella selaista puhetta. Hänelle perääntyminen oli pahempaa kuin tappio. Se olisi samaa kuin armeijan täydellinen hajottaminen, Malmön antautuminen ja ehkä hänen oma häviönsä. Maan ylhäiset olivat kauan nähneet syynä moniin vastoinkäymisiin hänen kyvyttömyytensä ja itsepäisyytensä. Oli alkanut kulkea huhuja, että hänen valtaansa aiottiin supistaa, ehkä ottaa häneltä pois kruunu. Hän tunsi, miten valta alkoi liukua pois hänen käsistään ja katsoi, kuten hän myös sanoi, ettei hänellä ollut muuta tietä kuin käydä suoraan vihollisen päälle.
Tällä kertaa monet innokkaimmista perääntymistä kannattaneista jakoivat hänen näkemyksensä. ”Rakastan kuningastani suuresti”, yksi näistä, Hans Wachtmeister, kirjoitti, ”kuitenkin tahdon mieluummin kunniallisen taistelun isänmaan puolesta jälkeen kantaa hänet kuolleena telttaansa kuin nähdä hänen häpeällisesti palaavan isänmaahansa.” Mutta oli kyllä helppoa päättää hyökkäyksestä, mutta sitäkin vaikeampaa päästä mihinkään yksimielisyyteen siitä, miten se tehtäisiin. Keskellä pikku Harjen leiriä oli mylly ja sen alapuolella kahlaamo. Siellä kuningas ajatteli, että helpoimmin päästäisiin yli suljettujen eskadroonien kanssa, ja jos hyökkäys tehtäisiin yöaikaan, voitaisiin mahdollisesti pian päästä vihollisen kurkulle. Kuitenkin lähemmin tutkittaessa osoittautui, että laaksokäytävässä oli siinä paikassa aivan liian jyrkät rinteet ja joki tulvi sateesta niin, että ylitys siinä olisi hyvin vaikea, jos edes mahdollinen. Jotkut kenraaleista ehdottivat nyt, että ylitys tehtäisiin idempänä Örtoftan luona, jossa rinteet olivat loivempia eivätkä rannat olleet yhtä suoperäisiä. Silloin törmättäisiin tanskalaisten oikeaan sivustaan. Sitä vastaan taas väitettiin, että tanskalaiset voisivat siinä tapauksessa välttää taistelua ja vetäytyä Höje-joen taakse ja sieltä yhä jatkaa tätä onnetonta nälkäsotaa. Kuningas palasi silloin takaisin entiseen ajatukseensa, että pikku Harje olisi paras ylityspaikka. Yöllä vasten 17. marraskuuta hän lähti ”tunte­mattomana ja huomaamatta” vain Helmfeltin, Aschebergin ja Dahlbergin seurassa pikku Harjen kahlaamolle. Vaikka hän ei voinut enää kiistää syitä, joilla ylitystä oli vastustettu siellä, hän käski siitä huolimatta, että alasmenoja tuli kaivaa ratsuväen marssin helpottamiseksi pohjoista rinnettä alas. Hän päätti kuitenkin odottaa vahvistuksia, jotka Ulfeltin ja eversti Baranoffin kanssa olivat tulossa ennen kuin mihinkään ryhdyttäisiin.
Tällä välin Gyllenstjerna ja Fersen olivat tiedustelleet jokea Käflingen kohdalla ja tulleet tulokseen, että silta siellä voitaisiin nopeasti korjata jalkaväen käytettäväksi, kun taas ratsuväki käyttäisi neljää lähellä olevaa kahlaamoa. Kuningas itse ratsasti sinne ja yhtyi näiden mielipiteeseen. Marraskuun 27. päivä eversti Klaes Johan Baranoff tuli rykmenttinsä suomalaisia ratsumiehiä kanssa. Pidetyssä sotaneuvottelussa kaksi päivää myöhemmin päätettiin siksi, että hyökkäys tapahtuisi seuraavana yönä. Käskyt siitä jaettiin ja kaikki ylemmät komentajat kutsuttiin Aschebergin luo, joka sanoi näille, ”että kuningas aikoi Jeesuksen nimissä yöaikaan mennä yli ja käydä vihollisen kimppuun”. Kuningas luotti näiden uskollisuuteen ja ”hyvään tarkoitukseen” eikä siksi epäröinyt, etteikö jokainen heistä tekisi velvollisuutensa ja auttaisi onnellisen tuloksen saavuttamista.
Joki oli viimeisimpinä päivinä alkanut jäätyä. Pakkasen jatkuessa pitempään voitiin toivoa päästävän joen yli jäitse. Hyökkäystä lykättiin tästä syystä taas kerran, ja Ascheberg ja Dahlberg tutkivat joka päivä jään paksuutta. Lopulta he löysivät paikan Stora Harjen myllyn luota, jossa ajateltiin jään olevan kyllin vahvaa kantamaan hevosia ja kevyempiä kenttätykkejä. Dahlberg kiiruhti kokeiden kanssa kuninkaan luo ja päätettiin, että ylitys tapahtuisi viivyttelemättä. Kun määräyksiä jaettiin sunnuntaina 3. joulukuuta, käskettiin siksi, että kaikki joukot normaalina rukoustuntina illalla hartaasti pyytäisivät korkeimmalta Jumalalta apua tulevassa ottelussa vihollisen kanssa ja että he heti sen jälkeen olisivat valmiita lähtöön.
Illalla kuningas lähetti jäähyväiskirjeen äidilleen. Seuraavana päivänä hän kirjoitti, että hän etsisi vihollisen voittaakseen tai kuollakseen. Jälkimmäisessä tapauksessa hän pyysi, että hänen ruumiinsa vietäisiin Tukholmaan, jossa se saisi levätä urhollisten esi-isiensä luona Riddarholman kirkon hautaholvissa.

Jatkuu...